Rapsuta puolisoa

Rapsun rapsun. Nyt kuulkaa sitten rapsutellaan oikein olan takaa. Nimittäin edellisen tekstini kommenteissa ja ystävieni kanssa käymästäni keskustelusta kävi ilmi, ettei asia ole ihan yksinkertainen. No eihän se ikinä kyllä ole, mutta selvennän kuitenkin.

Kävi ilmi, että monien mielestä puolisoa tulee itse asiassa huomioitua ihan minimaalisen vähän. Puoliso on sohvaan verrattava itsestäänselvyys ja siksi sitä selän rapsutusta tarvitsee myös parisuhteellinen.

No. Pysyn edelleen kannassani tästä turvaverkkoasiasta. Parisuhde on turvaverkko. Vaikka se puoliso olisi yhtä itsestään selvä kuin sohva, se on kuitenkin siinä. Aina, vakaasti, turvallisesti. Jos tulee hätä ja itku ja maailmanpelko, sohvaan voi käpertyä turvaan. Sohvaan voi luottaa.

Kerhohuoneen puujakkaroihin ei voi. Ne pitää palauttaa tai joku voi koska tahansa hakea ne pois. Osa niistä hajoaa alta aikayksikön, vaikkei istuisi päälle edes koko painollaan. Ne huojuvat ja horjuvat, eikä niihin pääse turvaan. Edes alle ei mahdu.

Kuva: Kämppis numero kaksi, kolme tai neljä

Mutta se ei kuitenkaan ollut tämän kirjoituksen pointti. Vaan pointti oli se, että jos viime viikolla (ja toivottavasti tästä hamaan tulevaisuuteen) rapsutettiin sinkkuystäviä, niin rapsutettaisiinko tänään sitten puolisoita?

Muistetaan se sohva. Hellyys ja rapsutus ei ota paljon aikaa eikä vaadi suuria asioita. Huomaavaisuus on pieni ele, muistattehan? Se, että laittaa toisenkin kahvikupin koneeseen, hakee lehden valmiiksi tai rapsuttaa ohi kävellessä niskahiuksia, on jo hellyyttä.

On kuitenkin tärkeää, että välillä näkee sen hellyyden eteen myös vähän vaivaa. Tietoisesti käveleekin kotiin tultuaan jääkaapin sijasta puolison luo, puristaa karhunhalaukseen ja sanoo, että "moro muru, kiva tulla kottiin". Jokaiselle meistä on tärkeää saada kuulla olevansa tärkeä ja saada kehuja ulkoisista ja sisäisistä ominaispiirteistämme.

Lisäksi yhtä tärkeää on huomata saatu hellyys. Toinen saattaa joka päivä tehdä jotain huomaavaista ja ihanaa, mikä kiireessä, stressissä ja tottumuksessa menee ihan ohi. Siis rapsuttelun lisäksi pysähdytään tänään huomaamaan ne pienet huomaavaiset eleet ja kiittämään niistä.

Rapsun, rapsun! Vai mitä?

Rapsuta (sinkku)ystävää

Tämä teksti on vaikea kirjoittaa. Etenkin siten, ettei se leimaisi kaikkia sinkkuja hellyydenkipeiksi nyhveröiksi. Mutta koska uskon asian tärkeyteen, yritän.

Olen seurannut parisuhteessa olevia ystäviäni. Sekä niitä, joiden suhde on uusi ja lemmestä leiskuva että niitä, joiden suhde on jo vakiintunut kumppanuudeksi, toveruudeksi ja arjen hyväksyväksi rakkaudeksi. Nyt kaikki te parisuhteelliset HOI, allekirjoitatteko seuraavan väittämän:

Kun puolisko tulee päivän päätteeksi kotiin/kylään ja halata rutistaa, syntyy tunne siitä, että "hei mä olen hyvä tyyppi; toikin rakastaa mua ja haluaa olla mun kanssa". Kumppanin pelkkä läsnäolo muistuttaa parisuhteellista siitä, että tämä on haluttu ja välitetty. Eikö niin?

Tämä tässä, ystävät rakkaat, on turvaverkko joka parisuhteettomalta puuttuu.

Vaikka sinkulla olisi kuinka paljon ystäviä, se ei silti ole sama asia. Nimittäin siksi, ettei ystävälle tule kovinkaan usein sanottua - tai tehtyä muuten selväksi - että tämä on tärkeä, rakas, välitetty ja ihan mahtava tyyppi. Ei sellaista tule sanottua, koska se on itsestään selvää.

Kuva: Julie McLeod

Mutta kun se ei kuitenkaan sitä ole. Ei niinä päivinä, kun eteen tulee mammuttimainen pystyseinä. Ei niinä päivinä, kun se viidestoista vastoinkäyminen vaan keinuttaa laivaa sen verran uhkaavasti, että äyskäreitä kaivetaan jo. Eikä varsinkaan niinä päivinä, kun joku tekee oharit tai sanoo jotain aivan päinvastaista.

Näihin tilanteisiin olisi paljon helpompi suhtautua kevyemmin, jos olisi vankka tietous siitä, että kyllä minäkin jollekin kelpaan ja joku minusta välittää. Toki lohduttaa siinä hetkessäkin kuulla se, kun on paha mieli. Olisi kuitenkin erityisen tärkeää kuulla näitä asioita jo aikaisemmin. Jo ennen sitä aallonpohjaa.

Kaikki niitä sanoja ja vakuutteluja kaipaavat. Jokainen haluaa välillä tietää ehdottoman varmasti olevansa tärkeä ja rakas. Sekin, joka vaikuttaa ulospäin olevan itsevarma ja kaikin puolin tyytyväinen, kaipaa toisinaan sitä, että joku vähän rapsuttaa selkää.

Siis rapsuta ystävääsi. Jokaista, mutta erityisesti sitä, joka ei elä parisuhteessa tai jonka parisuhde on onneton. Kirjoita, sano, tekstaa, että tämä on tärkeä ja erinomaisen hyvä tyyppi. Halaa seuraavan kerran nähtäessä niin lujasti, ettei jää epäselväksi, ettetkö välittäisi syvästi. Kehu ystävääsi ja muistuta, että hänessä on ihania puolia ja piirteitä.

Me tarvitsemme sitä.

Ystävyys on epätäydellisyyksiä

Istuin illan ratoksi iltateellä, kun ystäväni päästi puolihuolimatta suustaan vuoden viisauden. Se meni jotakuinkin näin: "Virheet tekevät ihmisestä rakastettavamman. Jos toisessa ei ole mitään heikkouksia, eikä mitään virheitä, on ystävyys sellaisen ihmisen kanssa vaikeaa. Häntä ei voi koskaan auttaa, eikä hänen tukenaan voi olla. Ei synny symbioosia."

Tämä ajatus pysähdytti. Ajatellaan hypoteettisesti, että olisi olemassa ihminen, jossa ei olisi virheitä. Olisi ihminen, joka olisi aina hyväntuulinen, onnellinen, ongelmaton ja täydellinen. Entä, jos voisi olla ihminen, jolla ei koskaan menisi huonosti ja jolla ei olisi ikinä mitään hätää.

Mitä ystävyys hänen kanssaan olisi? 

Voisiko ihmiseen ikinä syntyä syvempää luottamusta, ellei sitä luottamusta koskaan testattaisi? Uskaltaisiko hänelle koskaan kertoa omista epätäydellisyyksistään, jos hän ei koskaan jakaisi omiaan? Hakisiko häneltä apua, jos tietäisi, ettei voisi koskaan maksaa tuota saatua apua takaisin?

Kuva: Grigory Kravchenko

Kaverit ovat niitä, joille kuuluu aina "ihan hyvää" ja joiden kanssa elo on enimmäkseen kivaa ja huoletonta. Ystävät sen sijaan ovat niitä, joiden synkätkin puolet ovat tulleet tutuiksi. Tuntuu siltä, että ystävyys vahvistuu sitä enemmän, mitä lujemmista karikoista yhdessä luovitaan.

Kaunista säätä ja hyviä puolia on helppo esittää kaikelle kansalle. Vaatii enemmän luottamusta, että voi näyttää arvet ja paljaat kasvot, kertoa murheet ja pyytää apua. Ehkä siinä on siis jotain perustavanlaatuisesti ystävyyteen kuuluvaa.

Täydellistä on vaikea rakastaa. Tasapaino säilyy, kun molemmissa on omat kolonsa ja särönsä. Kaiken järjen mukaan täydellisyys on myös valheellista, sillä ei kai sellaista olekaan, jossa ei särön säröä olisi? Jos varoo ja peittelee kaikkia virheitään, ei anna kenellekään mahdollisuutta kiintyä niihin.

Ystävyys ei pelkää heikkouksia, vaan haluaa auttaa, tukea ja välittää. Älkää siis peittäkö omianne, vaan antakaa ystävyyden lujittua niistä.




PS. Otan edelleen ehdotuksia vastaan siitä, minkä Random Act of Kindnessin toteutan ilmojen vähän viiletessä. Käy ehdottamassa jotain!