Joulutarina - hiiret, karhu ja tonttu

Poikaystäväni kerrostalon aulassa on kivipuutarha, jossa on pitkän aikaa seikkaillut kaksi pehmoleluhiirtä. Tiesimme, että kerrostalossa asuvan vanhan pariskunnan lapsenlapset olivat aina vierailulla käydessään innolla tutkineet, mihin hiiret olivat sillä kertaa menneet. Eräänä perjantai-iltana nuo hiiret olivat kuitenkin kadonneet mystisesti jäljettömiin.

Hiiristä oli tehty myös katoamisilmoitus.

Ensin meitä harmitti hiirten katoaminen - erityisesti, koska arvelimme lasten kaipaavan noita pieniä pehmoleluhiiriä. Sitten mieleemme juolahti, että voisimme selvittää, mihin hiiret olivat joutuneet. Näin se kävi.

***

Kun kivipuutarhan hiiriä ei näkynyt eikä kuulunut, oli luonnollista, että kivipuutarhan kolosta esiin ryöminyt karhu tuli surulliseksi.

Missä ovat hiirulaiset?

Esiin ryöminyt karhu.

Karhu ikävöi hiiriä kivipuutarhassa.

Mutta karhupa ei tiennytkään, että hiiret olivatkin vain lähteneet pienelle seikkailulle, eivätkä suinkaan olleet unohtaneet kivipuutarhan karhua.

Hiiret lähettivät terveisiä...

... Napapiiriltä.

Eikä karhukaan voinut olla enää murheellinen, saatuaan hiirten terveiset Napapiiriltä!

***

Yllätystä naapuripariskunnan lapsenlapsille junaillessamme emme osanneet aavistaa, että mekin saisimme osamme joulun ihmeestä. Nimittäin ennen kuin karhu sai postia, hänen murheitaan oli ilmestynyt lohduttamaan tonttu. Nyt he saavat yhdessä lukea hiirten terveisiä Korvatunturilta.

Taianomaista ja ihmeen ihanaa joulua, rakkaat olevaiset! *<|:)

Tapaus: Vilpittömästi samoin

Kuinka helppoa on hämmentää multisosiaalinen pölöttäjä sanattomaksi? Hyvin helppoa.

Kuten ehkä tiedetään, olen asiakaspalveluammatissa ja puhun siis työkseni monia kymmeniä tunteja viikossa. Lattialla palvellessa keskustelut ovat välillä hyvinkin erikoisia, mutta kassatilanteet menevät enimmäkseen rutiinilla. Paitsi aamuisin, kun mummoilla on paljon asiaa. Ja yhtenä perjantaina.

Taisi olla tammikuun toinen perjantai, kun rupattelin kassalla erään herrasmiehen kanssa työn tekemisestä ja vapaapäivistä ja kaikennäköisestä muusta. Hyväntuulisesti naurava herrasmies sai minustakin parhaan puolen esiin ja siinä tuli vaihdettua muutama ylimääräinen lause. Herrasmiehen perässä tuli nuorempi mies, joka kuunteli sananvaihtoamme selvästi hymähdellen.

Kun tämän nuoren miehen kassavuoro oli lopuillaan ja olin päässyt "hei ja kiitos ja summa ja huolitko kuitin" -rutiinissa loppuvaiheeseen, toivotin hänelle hyvää viikonloppua. Nuori mies pysähtyi. Nosti katseensa lompakostaan. Katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi:

"Vilpittömästi samoin."

Lähes ääretön häkellys.

En muista, koska olisin viimeksi häkeltynyt niin totaalisen täydellisen pohjattomasti. Mietin tätä kyseistä lausahdusta monta tuntia putkeen perjantaina, useaan otteeseen lauantaina ja aina satunnaisesti sen jälkeenkin. Viimeksi eilen.

Miksi? En tiedä. Ehkä siksi, että se tuli niin yllätyksenä tavanomaisen "kiitos samoin" -vastauksen sijaan. Ehkä siksi, että se kuulosti niin... noh... vilpittömältä! Ehkä siksi, että harva asiakas oikein erikseen ja tietoisesti katsoo silmiin varmistaakseen, että kuulen ja ymmärrän, mitä hän haluaa minulle sanoa.

Yhtä kaikki se oli mahtavaa. Olen toivonut siitä asti, että tämä kyseinen nuori mies palaisi ja että saisin kiittää häntä siitä käsittämättömästä positiivisesta energiasta, jonka nuo kaksi pikkuruista sanaa saivat minussa aikaan. Ei häntä ole kuitenkaan näkynyt.

Kirjoitan tätä kahdesta syystä. Yhtäältä haluan rohkaista teitä ottamaan enemmän kontaktia tuntemattomiin ihmisiin. Ei sen tarvitse olla mitään ihmeellistä, kuten huomaatte. Huomaavaisuus on hyvin pieni ele. Mutta kuinka suuri vaikutus noilla pienillä eleillä voikaan toiseen ihmiseen olla!

Toisaalta toivon, että tämä postaus leviää kulovalkean tavoin ja että jollain ihmeen konstilla tämä teksti kantautuu tämän tuntemattoman nuoren miehen korviin (vai silmiin?). Ja jos niin käy, niin:

Hei, sinä häkellyttävä nuori mies. Kiitos.


Koska sinä olet häkeltynyt viimeksi? Mitä tapahtui? Hyvää viikonloppua kaikille!

Rakas 2013...

Noniin, hyvää alkanutta ja parhaillaan kuluvaa vuotta vaan teillekin olevaiset! Ajattelin tehdä pienen katsauksen viime vuoden ensimmäiseen postaukseen, jossa kirosin kahvikuppitreffien piinaa ja esitin toiveita uudelle vuodelle.

Nääs vuoden 2011 alkaessa esitin kosmiselle universumille toiveen, ihan pienen vain, että jos näissä parisuhdehomissa pääsisi edes sen verran eteenpäin, että saman pojan kanssa neljänsille treffeille pääsisin. Ja pääsinkin. Sitten vuoden vaihtuessa uudeksi kirosin teille kahvikuppitreffien kauheutta.

Päätin modifioida toivettani kokemusteni perusteella ja näin ollen vuoden 2012 ensimmäisessä kirjoituksessa esitin uudelle vuodelle uudenlaisen toiveen. Toivon, että vuoden aikana "ihastuisin kerta kaikkiaan lamaannuttavan tyrmäävästi". Ja ihastuinkin. Kaikkiaan viisi kertaa!

Ihastumisista syntyy hyviä tarinoita.

Sain siis mitä tilasin, kiitoksia vain. No, ei siinä sinänsä mitään vikaa, ihastuminen on mukavaa. Jos nyt kuitenkin pienin askelin kehitetään tätä uuden vuoden toivetta, niin tämän vuoden toive kehittyisi seuraavasti:

Rakas kosminen universumi, voisinko tänäkin vuonna ihastua kerta kaikkiaan lamaannuttavan tyrmäävästi, mutta tällä kertaa niin, että se ihastuminen kestäisi kauemmin kuin kaksi viikkoa? Lisäksi, jos suinkin mahdollista, olisi kiva, että se pihkaantuminen olisi molemminkätistä.

Jännityksellä jäämme odottamaan, mitä tänä vuonna sitten tapahtuu.

Entäs sinä? Mitä sinä toivot uudelta vuodelta? Entä Alaksilta?

PS. Olen lakannut tekemästä uuden vuoden lupauksia, mutta lupaamatta mitään yritän vähentää Facebookissa roikkumistani etenkin iltakymmenen jälkeen! Mitä sinä et lupaa mutta yrität?

PPS. Jos saan toivoa jotakin teiltä lukijoilta, niin uuden vuoden kunniaksi toivon kasapäin kommentteja, juttuideoita, palautetta, tykkäyksiä, tökkäyksiä ja muuta osallistumista!

Likoon ja linkoukseen

Välillä tuntuu, että ihmisten kanssa ei kertakaikkiaan onnistu. Tuntuu, että kosmisen universumin käytännön pilat ovat niin julmaa hupia, ettei kenelläkään voi olla niin kieroutunut huumorintaju. Silloin sitä miettii, että miksi jaksaa kerta toisensa jälkeen asettaa itsensä alttiiksi.

Joskus uskaltaa yrittää, vaikka pelottaa. Sitä menee juttelemaan sille pitkälle vaalealle pojalle, jota on salaa katsellut koko illan. Ennen kolmatta lausetta poika kuitenkin tokaisee, että "ei millään pahalla, mutta mä en voi sietää punapäitä", nousee ja kävelee pois. Sitä istuu hölmistyneenä paikallaan ja miettii, että miksi edes yritti.

Kuva: Derrick Tyson

Ellei kuitenkaan yritä, ei koskaan tapahdu mitään. Ei koskaan tule sitä junamatkaa, jolloin käytävän toisella puolella istuu kiinnostavan oloinen tyyppi. Ei koskaan ole rohkeutta kirjoittaa paperille isoin kirjaimin, että "viereeni saa istua" ja näyttää sitä. Eikä koskaan koe sitä fantastista onnen tunnetta, kun se tyyppi hymyilee ja tulee viereiseen penkkiin rupattelemaan.

Niin, että miksi me asetamme itsemme alttiiksi senkin uhalla, että välillä joutuu keräämään itsensä kilon paloina lattialta? Siksi, ettemme voi muutakaan. Don Huonot lauloi aikoinaan, että "turha pelätä laukausta, sillä yksinäisyys saman reiän nakertaa". Se nakertaminen on loppujen lopuksi tuhat kertaa kivuliaampaa.

On laitettava itsensä likoon, alistuttava linkoukseen ja toivottava, että lopputuloksena on muutakin kuin märkiä rättejä.

Aina ei voi voittaa

Olen kipeä, joten valmiiksi sängyn pohjasta muhjuuntuneena voin ihan hyvin käyttää mörkömäistä olotilaani hyväksi ja kertoa lannistavan tarinan nuoruudestani. Lupasinhan jo aikojen alussa jakaa kanssanne epäonnistumiseni. Ja kun yrittämisestä keskusteltiin, tulin kommenttien perusteella todenneeksi, että joskus voisi olla hyvä kertoa teille myös niistä lukuisista ja taas lukuisista kerroista, kun pieleen on mennyt. Tämän tarinan ei ole tarkoitus lannistaa, vaan osoittaa, että kaikesta selviää.

Olin neljätoista, aloittanut juuri kahdeksannen luokan, kun ihastuin ihan pohjattomasti rinnakkaisluokan poikaan. Meillä oli jokin yhteinen sivuainekurssi, jonka opetus meni kyllä tässä yksilössä ihan hukkaan. Huokailin ja haaveilin aikani, kunnes päätin, että tälle asialle täytyy tehdä jotain. Joten rohkeasti ja yläasteelle sopivalla tyylillä kirjoitin pojalle lapun ja jätin sen hänen pulpetilleen mennessäni välitunnille. Lapun sisältö oli jotakuinkin: "Alaks olee mun kaa?"

En ole ehkä eläessäni jännittänyt niin paljon, kun odotin jotain reaktiota. Mutta reaktiota ei tullut. Ei kerrassaan mitään. Petyin tietenkin kauheasti. Mutta ajattelin sitten, että ainakin saan kaikessa hiljaisuudessa unohtaa yritykseni epäonnistumisen. Tuskin. Seuraavan kerran kun menin tapaamaan ystäviäni ennen tunnin alkua tuon saman rinnakkaisluokan käytävälle alkoi kaikkien poikien keskuudessa sellainen elämöinti ja huutelu, etten unohda sitä ikinä. Paitsi, ettei tunteisiini vastattu lainkaan, ne revittiin auki ja leviteltiin pitkin yläasteen käytävää.

Toivuttuani järkytyksestä välttelin B-luokan lukujärjestyksen mukaisesti tiettyjä käytäviä. Sitä kesti aikansa, sitten se unohtui. Ja jonkun ajan päästä asiat palautuivat normaaleiksi. Eikä siitä tämän isompaa traumaa jäänyt. :D

Kaikilla meillä on karmaisevia torjutuksi tulemisen tarinoita. En tietenkään vaadi ketään muuta kertomaan omaansa tällä tavoin kaikelle kansalle. (Mutta saa toki, jos haluaa.) Mutta nämä tarinat, jos mitkä, osoittavat, että kyllä näistä nöyryytyksen paikoista vaan yli mennään.

Kuva: Alexandre Normand

Tapaus: paras syntymäpäivälahja ikinä

Viime viikolla eksyin kirjahyllyyni ja löysin raosta pilkottavan punaisen nauhan. Nyin siitä esille pienen punaisen pussukan, jonka avasin varovasti ja puhaltelin enimmät pölyt päältä. Pussissa oli lappuja, valkoisia lappuja taiteltuna monin kerroin. Muistin. Olin saanut sen syntymäpäivälahjaksi lukioikäisenä.

Istuin sängyn reunalle, kumosin laput syliini ja aloin availla niitä yksi kerrallaan. Siellä oli terveisiä monilta ystäviltäni, jotka lahjan koonnut tyttö oli kirjoittanut jokaisen omalle lapulleen. Sanoja, jotka välittömästi palauttivat mieleeni jokaisen terveisten lähettäjän. Vilpittömiä ja lämpimiä sanoja, jotka edelleen saavat minut niin hyvälle tuulelle, ettei sitä horjuta edes kahdenkymmenen asteen pakkanen.



Yhdessä lapussa luki: ”Olen joskus miettinyt, että miten noin pieneen ihmiseen mahtuu niin iso sydän, että siihen mahtuu koko maailma.” Se on kauneinta, mitä minulle on ikinä sanottu. Ja siksi se on paras syntymäpäivälahja, jonka olen koskaan saanut.

Se voisi olla myös paras syntymäpäivälahja, jonka sinun ystäväsi on koskaan saanut?

Tapaus: täydellinen paperilla

Perjantain kunniaksi tarina elävästä elämästä: Jokunen kesä sitten löysin naapurini parvekkeelta pojan. Karpo (nimi muutettu) kiinnitti huomioni pitkän vartensa vuoksi ja pellavapään kiharat saivat huomioni kiinnittymään häneen pidemmäksi aikaa. Muistan, että olin tullut juuri töistä ja mukissani oli mustikkasoppaa, kun hengähdin kesäillan lämmössä. Hetken huutelimme vieraille parvekkeille, kunnes kohtasimme kasvotusten ja siitä se sitten lähti.

Karpo oli pidempi kuin minä, hivenen vanhempi kuin minä ja komea kuin mikä. Hän osoittautui puheliaaksi, kohteliaaksi ja huomaavaiseksi. Hän suhtautui kouluun riittävällä vakavuudella, teki töitä, oli velaton, urheili pitääkseen itsensä kunnossa, luki vapaa-ajallaan kirjoja, oli kiinnostunut ajankohtaisista asioista, äänesti, piti lapsista, kiitti ja pyysi anteeksi. Mutta hän oli myös ilkikurinen, sopivasti kuriton ja riittävästi kekseliäs. Eli siis täydellinen paperilla.

Kuva: Joel Bez

Olisin todella halunnut pitää hänestä kovasti ja pehmeästi. Muistan viimeiset ja ratkaisevat treffit, istuimme kahvikupit nenän edessä pöydän vastakkaisilla puolilla, hän kertoi jotain juttua ja minä vain tuijotin häntä miettien: ”Tuntuukohan tämä jossain? Tunnenko minä mitään? Joko nyt? Nyt tuntuu joltain… ei kun… äh, vessahätä.” Silloin minä luovutin. Sanoin Karpolle, että ei tästä nyt tule mitään.

Tiedätte ehkä tilanteen? Toinen olisi kaikin puolin aivan täydellinen, mutta kun ei tunnu missään. Yksikään sielun sointu ei soi. Mikään ei tunnu miltään ja se tekee tapailun yhdentekeväksi. Puhelimen äänet eivät saa aikaan jännittynyttä hätkähdystä. Tapaamista ei odota, saati jännitä. Minä päätin silloin lopettaa. Mutta olen tullut jälkikäteen miettineeksi, että saattaisiko jossain tilanteessa olla parempi ottaa se paperilla täydellinen, kuin olla sitten ihan yksin?

Ja mikä siinä onkin, että joku, jonka pitäisi kaiken järjen mukaan olla maailmankaikkeuden ihanin, ei saa sydämessä aikaan minkäänlaisia sivuääniä? Ja sitten taas joku, jonka pitäisi olla vihoviimeinen valinta, tekee ihan heikoksi. Kyllä on kummallinen tämä ihmissielunelämä! En kai ole ainoa, joka on hylännyt jonkun periaatteessa täydellisen, kun se ei ole tuntunut oikealta?

Deadline-ystävyys

Vaihto-opiskelijuus on ystävyyttä ajatellen jännää aikaa. Sitä tulee repäisseeksi itsensä normaaleista kuvioista, ystäviensä ja perheensä luota ja siirrettyä itsensä ihan vieraaseen kulttuuriin, täysin vieraiden ihmisten keskelle. Ensinnäkin on tutustuttava nopeasti suureen joukkoon uusia ihmisiä ja toisekseen kaiken aikaa tietää, että tällä yhteiselolla on vääjäämätön deadline, joka nakuttaa itseään kokoajan lähemmäksi.

Tieto siitä, että aikaa on rajoitetusti, saa Erasmukset tutustumaan toisiinsa varsin nopeasti. Aikaa arastelulle ei ole, on tartuttava toimeen heti. Muistan ensimmäisen päivän, kun kohtasin kaikki nämä uudet ihmiset, vaihdettiin nimiä ja puhelinnumeroita ja kaikki olivat uusia ja vieraita. Jännittävää kyllä, heti seuraavana päivänä istuimme jo pubissa oluella, kuin olisimme tunteneet iät ja ajat, vaikken pystynyt muistamaan puolienkaan nimiä.

Mutta koska tiedämme, että viiden kuukauden kuluttua hajaannumme jälleen tahoillemme ympäri ja ämpäri, ei valtaosaan jaksa luoda kovin syvää ystävyyttä. Erasmukset ovat läsnä tässä hetkessä ja se on hyvä, mutta kaveruus näiden ihmisten kesken on enemmän pinnallista sorttia. Pidämme yhdessä hauskaa sen minkä kerkeämme, varsinaisesti tuntematta toisiamme lainkaan, tietämättä toisistamme paljon nimeä ja kansalaisuutta enempää, joskus ei sitäkään.

On toki niitä muutamia, joiden kanssa tuntee yhteenkuuluvuutta ja viettää enemmän aikaa ja hiljalleen sitä vähän kuin varkain oppii tuntemaan tuon pienen kourallisen. He ovat niitä, joille soitetaan silloin, kun kaipaa hiljaista lounasseuraa; kun haluaa tutkia Lontoota tai Oxfordia; kun kaipaa italian pikakurssia, leffaseuraa tai muuten vaan juttukaveria. Ja se on juuri se ryhmä, jolle hyvästien sanominen tulee olemaan kaikista kivuliainta, vaikka tietääkin, että kaikki nämä uudet kommunikaatiokanavat tekevät yhteyksissä pysymisen varsin helpoksi. Hyvästit ovatkin juuri se Erasmus-ajan vaihe, jota pelkään kaikista eniten.

Alatko mua?

Kun olin ensimmäisellä luokalla koulussa, eräänä iltapäivänä saman luokan tyttö käveli luokseni ja kysyi: Alatko mun kaa? Hieman hämmentyneenä kysyin, että ”Alanko mitä?” johon hän vastasi, että ”No olee mun kaveri”. Tämä keskustelu on jäänyt mieleeni elävästi ainakin siksi, että tietämättömyyteni kysymyksen merkittävyydestä hävetti minua jo tuolloin. Ja myös siksi, että se oli ensimmäinen kerta, kun joku suoraan ja rehellisesti halusi olla kaverini. Vaikkei meistä sydänystäviä sitten tullutkaan, ainakin kokemus opetti minulle, mitä ”Alaks olee?” ikäisteni seurassa merkisti.

Ystävyys on välillä vaikea laji. Hankalina päivinä toivoisi, että voisi palata aikaan, kun kaveruuden aloittamiseen riitti suoraviivainen ”Alatko olee?” -kysymys. Mutta vanhemmiten sitä oppii, että tutustuminen ja varsinkin ystävystyminen on kiemuroista ja koukeroista puuhaa ja vaatii ainakin hyvää tasapainoaistia. Ihmiset ovat eriskummallisia ja välillä sosiaalisinkin ihmismagneetti on ihan hukassa itsensä ja toisten ihmisten kanssa.

Tämän blogin tarkoitus on ihmetellä ja tutkiskella ystävyyden monimutkaista taitolajia kaikenlaisista näkövinkkeleistä. Mitä ystävyyteen tulee, en ole mikään ekspertti, mutta olen kuitenkin valmis auliisti jakamaan omat erehdykseni ja satunnaiset onnistumiseni. Pyrin toki pohdiskelemaan aihetta laajemminkin, sivuten ystävystymistä, ihmissuhteita ja elämää.

Liis

ps. On hilpeä sattuma, että blogi sai alkunsa juuri Helluntaina. Vanhan kansan viisaushan kertoo, että ”jos ei heilaa Helluntaina, niin ei koko kesänä”. Tuo ihmisiä epätoivoisiinkin tekoihin ajava aforismi sai minutkin miltei tarttumaan luuriin ja tekemään harkitsemattomia asioita. Jos nyt kuitenkin luottaisi modernisoituun uskomukseen, että heilaton Helluntai tietää jonoa juhannukseksi ja lopettaisi taikauskoisen sätkyilyn…

Minä pidän

Oivalluksista
Vanhoista ihmisistä
Siitä, miltä puuliiterissä tuoksuu
Rupert Everettista
Etanapostista
Kirahveista
Asiantuntevasta palvelusta
Aitasta
Kielistä
Väreistä
Uunista
Leveähelmaisuudesta
Heinätöistä
Siitä, kun on ihan tyyntä
Siitä, kun metrossa istuessaan saa olla ei-kukaan
Saippuakuplista
Tulesta
Yliviivatuista listoista
Katseen voimasta
Öisistä kaupungeista
Hymykuopista
Aamuviesteistä keittiön pöydällä
Susan Sarandonista
Puhtaan pyykin kantamisesta rappukäytävässä
Hiljaisista laitureista
Elämästä
Suutelemisesta
Jyrki Lehtolan ja Sami Kuuselan kolumneista
Diesel-auton hurinasta
Ikkunoiden pesemisestä
Lapasista
Green Wingista
Toisen asteen yhtälön ratkaisukaavasta
Päänsäryttömistä hetkistä
Siivistä ja taikapölystä
Jännittämisestä
Istuttamisesta
Tupesta, kun sitä pelataan ajan kanssa
Kristiina Elstelästä
Yllätyksistä
Kiireettömyydestä
Salaisista viesteistä, jotka jätetään jälkipolvien löydettäväksi
Kirsi Kunnaksen runosta Ovela Olli
Siitä, miltä rullakon ympärille kääritty pakkauskelmu tuntuu käsissä
Huomaamattomista, luontevista herrasmieseleistä
Kilta-tupakan tuoksusta
Ihmisvilinästä
Punaisista henkseleistä
Jukka Leististä

Minä pidän...

Siitä, kun Aamulehti on luettu
Joulusta
Loogisista päättelytehtävistä
Pikku Prinssistä ja ketusta
Kanahäkkivarastosta
Pitkistä hihoista
Kämppiksestä
Saunasta
Iltasaduista
Helmistä sioille
Kasvamisesta
Leikkaa, liimaa -askartelusta
Käsivarsista, joissa on luonnetta
Ihmisistä
Jännittävistä asiakkaista
Siitä, kun saa rauhassa istua sivussa ja seurata ihmisiä
James Kottakista
Lumiukko-animaatiosta
Tahallisella ja tahattomuudella leikittelystä
Tanssimisesta
Neulomisesta
Keinumisesta
Jim Carreysta
Pehmeäksi kuluneista lakanoista
Kaaoksesta ja sen toimituskunnasta
Suunnitelmista
Taivaan värien vaihtelusta
Esanssipäärynästä
Siitä, että saa hämmentää ja hämmentyä
Tässä hetkessä olemisesta
Salmiakista
Viimeisistä sivuista
Ajattomuudesta
Mausteista
Siitä, kun tietää mitä pitää tehdä
Yllättävistä kohtaamisista
Kuusikosta
Ristijärven metsästysmajasta
Julian Rhind Tuttista
Matalasta äänestä
Greyn anatomista
Sukkanauhoista
Flirttailusta
Romantiikkalampusta
Busseista
Siitä, kun aamukahvia on juuri oikea määrä
Deadline-päivistä
Vuokran maksamisesta
Innocent-esiliinasta
Kerhohuoneesta
Luonteikkuudesta
Jälleennäkemisestä
Paketoimisesta
Siitä, kun joku tai jokin saa minut hiljaiseksi
Tarpeellisuuden tunteesta
Siitä, kun joku käsittelee hiuksiani
Kill your darlings-periaatteesta kirjoittamisessa
Chad Michael Murraysta
Incubuksesta
Kampaajalla käymisestä
Gilmoren tytöistä
Kirjeistä
Poista
Kauniista ylpeydestä
Apuna olemisesta
Isoista, spontaaneista halauksista
Milo Ventimigliasta
Siitä, kun aamulla makuuhuoneessa tuoksuu uni
Antropologisista kenttätutkimuksista
Non-verbaalisesta kommunikaatiosta
Rajojensa rikkomisesta
Carlosista

Jälkien jättämisestä
Vanhan kalenterin selaamisesta
Siemenistä
Matalien kielien virittämisestä
Veljeni leijonamielestä
Rajasta
Leivinuuneista
Moniulotteisuudesta
Vanhasta paperista
Auringonlaskuista
Siitä, kun talous-kansio on järjestyksessä
Jude Lawsta
Kesäöistä
Virastoissa asioimisesta
Marusekista
Moulin Rougesta
Chris Rean Driving home for Christmasista
Tukistamisesta
Omien vikojensa huomaamisesta
Asennepinkistä
Perheestäni
Lasse Sievisestä
Organisoimisesta
Itse tekemisestä
Luvallisesta laiskuudesta
Groove FM:Stä
Etäisestä tupakan tuoksusta
Siitä hetkestä, kun saa ottaa valmiin kakun ulos uunista
Räsy- ja muistakin matoista
Silittämisestä
Kärsimättömyyden voittamisesta
Observoinnista
Mutkattomuuksista
Puulattioista
Sävyistä
Lumisateesta
Paikoista nimeltä jemma ja niiden yllättävistä löytymisistä
Kissoista ja koirista
Keltaisesta hämärästä
Sinusta
Tammesta (x3)
Onnellisista lopuista
Pikku puutarhuroinnista
Äkillisestä motivoitumisesta
Suursiivouspäivän jälkeisestä iltakahvihetkestä
Siitä, kun huomaa ihmisten luottavan
Ruseteista
Joonatan-nimestä
Adam Brodysta
Glögistä
Eric Danesta
Ojajärvestä
Valkoisesta kauluspaidasta
Mummolan pihan poluista
Tassuttelusta
Kreikkalaisista piirteistä
Meristä
Junassa ajan kuluttamisesta
Anime-hahmoista
Venymisestä
Stockan vartijoista
Päivän tekstarit -palstasta
Tarkkailusta
Tassunjäljistä
Vieraskirjasta
Robert Downey Jr.:sta
Sillä silmäilystä 
Siitä, kun menee nukkumaan puhtaisiin lakanoihin

Tällainen minä olen ja tästä alkaa ja tähän myös päättyy ystävyyttä, ihmissuhteita, ihmisyyttä ja elämää pohtiva blogini Alaks olee?

Liis