Joulu on pieniä tekoja

Viime maanantaina kirjoitin siitä, kuinka joulu on mielestäni taianomainen aika. Olen sitä mieltä, että jokainen voi löytää joulusta ihmeen. En suostu näkemään joulua pelkkänä krääsäjuhlana tai kulutuspakkona, vaan haluan uskoa, että joulun ihme tulee muualta - kun sen vain antaa tulla.

Mainitsin tekstissäni, että jouluikkunat ja -mainokset voi katsoa näkemättä niiden piilotettua agendaa, jouluun itseensä keskittyen. Kävelin sitten erään ikkunan ohitse, ja pysähdyin lukemaan siihen kiinnitettyä tekstiä.

Merry Christmas.

Christmas is 

doing a little

extra something

for someone.

Tässä lauseessa kiteytyy mielestäni täydellisesti se, mitä yritin edellisessä tekstissäni sanoa. Joulu on sitä, että tekee vähän jotain ylimääräistä jollekulle toiselle. Olipa tuo "a little extra" joululahja, joulukortti, ikkunaan kiinnitetyt jouluvalot, liedelle nostettu glögikattila, pieni yllätys työpaikalla, hyvän joulun toivotus, hymy, katse tai suudelma, se tuottaa aina iloa. Näitä pieniä tekoja me viljelemme ympärillemme koko joulukuun!

Christmas is doing a little extra something
for someone.

Voidaan toki hurskastella ja sanoa, että ainahan meidän pitäisi tehdä vähän ylimääräistä toistemme iloksi ja että ihmisten huomioinnin ei pitäisi keskittyä vain jouluun. Olen luonnollisesti samaa mieltä, sehän on koko tämän blogin ydinsanoma. Mutta me jäyhät ihmiset emme usein muista, kuinka suuri merkitys noilla erittäin pienillä ylimääräisillä huomionosoituksilla on.

Jouluna meistä houkutellaan esiin se lapsenomainen ja hyväntahtoinen puoli, joka haluaa tehdä kaikkea pientä ylimääräistä hyvää muille, koska on joulu. Joulun tekeminen itsessään on "doing a little extra something for someone" ja sellaisenaan se on jo ihme.

Ihmeellistä joulunaikaa kaikille!

Joulu on ihme

Olen aina ihmetellyt sitä, miksi joulu aiheuttaa stressiä ja pahaa mieltä ihmisille. Joulu, jonka pitäisi olla vuoden satumaisin, taianomaisin ja iloisin aika! Silti joka vuosi näihin aikoihin, kun kalenterin ensimmäinen luukku aukeaa, alkaa samalla armoton kiire, stressi ja kurttunaamojen paraati pitkin katuja.

Lapsena joulu oli taikaa. Olen pikkutyttönä katsonut ulos ikkunasta ja todennut oravanjäljet nähtyäni, että "Tuosta se tonttu on mennyt!". Äitiä se hymyilytti pitkän aikaa. Miten tästä satumaisesta ajasta pystyy tulemaan ihmisille niin järkyttävä stressin aihe?

Siten, että ihmiset lakkaavat muistamasta, miksi joulu tehdään. Ei kukaan pakota ketään tekemään joulua. Ei kukaan rankaise tai sakota jouluvalojen laittamatta jättämisestä tai joululaulujen kuuntelemattomuudesta. Joulu on pääasiassa vapaaehtoinen juhla. Toki siltä ei voi välttyä, mutta siihen ei ole pakko ottaa osaa.

Sen sijaan halutessaan voi katsoa ympärilleen ja nähdä sen taianomaisen satumaailman, jonka me ihmiset yhdessä rakennamme, jotta meillä olisi joulu. Kaikki ne valot, tuoksut, äänet, värit, koristeet... Ne rakennetaan vuosi toisensa jälkeen joulun sadun vuoksi.

Joulun taikaa kera siskon ja koiran.

Se on jokaisen oma asia, miten tähän kaikkeen haluaa suhtautua. Oma valintani on kiitollisena ihmetellä kaikkea sitä kauneutta, minkä ihmiset voivat halutessaan yhdessä rakentaa - kaikkien iloksi! Eikä silloin joulu ole enää kuluttamista, tuotehysteriaa, kiirettä tai stressiä. Joulu on satu, tarina, seikkailu, palanen jotain ihmeellistä.

Toki joulun varjolla myydään asioita ja joulu valjastetaan kulutushysterian apuriksi, mutta ei sitä ole pakko ruokkia. Voi katsoa jouluikkunat ja -mainokset ja nähdä pelkästään sadun, kieltäytyä näkemästä piilotettua agendaa. Monesti on helpottavaa olla tahallaan naiivi ja sinisilmäinen.

Parasta joulussa on juuri se, että se kehottaa meitä olemaan naiiveja, lapsellisia ja hetken aikaan uskomaan satuihin ja ihmeisiin.

Toivon jokaiselle rauhallista ja taianomaista joulukuuta! Ehkä tainaomaista joulua voi houkutella esiin kuuntelemalla vaikka Alaksin kokoamia joululauluja, jotka on saatavilla myös YouTubessa ja Spotify:ssa.

Mitä sinä ajattelet joulusta?

Toisenlaisia tarinoita: polyamoristi

Haluan tutustuttaa teidät jännittäviin, erilaisiin ihmisyksilöihin, joten koostan teille pienen sarjan juttuja, toisenlaisia tarinoita. En halua väittää, että näissä toisenlaisissa tarinoissa olisi jotain kummallista tai omituista, päinvastoin. Ne ovat toisenlaisia vain siksi, että ne ovat erilaisia kuin minun.  Mutta ovatko ne kenties samanlaisia kuin sinun?

Polyamoristi

Kerrotko lyhyesti mitä polyamoria on ja mitä se sinun elämässäsi tarkoittaa?

Polyamoria (poly = monta; amor = rakkaus) tarkoittaa lähes suoraan käännettynä monirakkaudellisuutta. Suomeksi voi ehkä sujuvammin puhua monisuhteisuudesta, joillakin voi olla muitakin käsitteitä, mutta nämä ovat ehkä yleisimmin ymmärretyt.

Omassa elämässäni polyys on ennen kaikkea sitä, että rakkaus ei ole rajallinen luonnonvara. Minulla ainakin on sitä tuhlattavaksi asti. En näe romanttista rakkautta sinänsä kauhean erilaisena nimenomaan tässä riittävyydessä kuin ystävien välistä platonista rakkautta, sukurakkautta, sisarusrakkautta tai vanhemman ja lapsen välistä rakkautta. Ne voivat olla aivan yhtä syvää rakkautta kuin romanttinenkin rakkaus, ja niistä riittää useammalle jaettavaksi, miksei siis romanttisestakin rakkaudesta riittäisi. Romanttisen rakkauden ilmenemistavat ovat vain tietenkin erilaisia.

Oletko kertonut polyamoriasta läheisillesi ja miten he ovat asiaan suhtautuneet?

Olen kertonut polyydestani muutamalle läheiselle ihmiselle, ja suhtautuminen on ollut hyväksyvää, eikä kukaan ole minusta etääntynyt polyyteni vuoksi. Kaikki eivät ole asiaa ihan ymmärtäneet, mutta kohtaavat silti minut omana itsenäni. Itselleni läheisimmät sisarukset tietävät, muiden ei tarvitse.

Millaisia ennakkoluuloja ja -asenteita polyamoriaan liittyy?

Yleisimmät kohtaamani ennakkoasenteet ja -luulot polysuhteita kohtaan ovat, että se on jonkinlaista "(luvan kanssa) pettämistä", "kaiken liikkuvan ja liikkumattomankin panemista", "seuraavaksi ne varmaan haluavat olla siskonsa ja koiransa kanssa", "sitoutumiskammon peittelyä", "miesten juoni naisten hyväksikäyttöön ja alistamiseen", "perversio", ja niin edelleen.

Yleinen luulo myös on, etteivät polyt tiedä, mitä rakkaus on, koska he jakavat romanttista rakkautta useammalle kuin yhdelle ihmiselle eivätkä omista seksuaalisuuttaan vain yhden ihmisen käyttöön. Tapaan vastata tähän pilke silmäkulmassa, että onneksi et rakasta minua, muuten varmaan panisit. Heh.

Millaisia erityisiä haasteita polysuhteissa on? Miten nuo haasteet voitetaan? 

Polysuhteiden erityishaasteena näen ajankäytön hallinnan. Se on ollut itselleni vaikeinta. Vaikka rakkaus ei olisikaan rajallista, vuorokaudessa on silti vain 24 tuntia ja risat, viikossa sen seitsemän päivää ja kuukausiakin on vuodessa vain 12. Ajankäytön hallinta on oleellista, jotta voisi huomioida riittävästi kumppaneitaan, eikä kukaan kokisi saavansa vähemmän kuin mitä suhteeseen antaa. Samoin on myös tärkeää osata pyytää ja ottaa omaa aikaa. Aikatauluttamisessa ei ole onneksi mitään pahaa, se vain täytyy opetella.

Toinen haaste on mustasukkaisuus, jota liittyy sekä mono- että polyamorisiin suhteisiin. Mustasukkaisuuden pohjalla on aina pelko jostakin. Yleensä siitä, ettei ole itse tarpeeksi hyvä ja mielenkiintoinen pitämään toisen kiinnostusta yllä, ja/tai että kumppaniin ei voi luottaa täysin, jolloin joku voisi hänet viedä pois omasta elämästä. Ensimmäinen askel on sen tunnistaminen, että pelko on monesti petollinen tunne ihan itsessään. Pelot voivat olla hyvinkin järjenvastaisia, eivätkä läheskään aina perustu todellisuuteen. Seuraavaksi on tarkasteltava omia tunteitaan. Epävarmuus, pelko ja mustasukkaisuus voivat koostua monista erilaisista tuntemuksista. Keskustelu (tähän liittyy myös kuuntelu ja kärsivällinen ymmärryksen hakeminen!) auttaa aina.

Uskotko, että tämänkaltaiset parisuhdemuodot yleistyvät tai olisivatko polysuhteet yleisempiä, jos niistä tiedettäisiin enemmän?

Uskon, että vaikka polyamoria olisi yleisemmin tiedossa oleva ilmiö, polysuhteiden yleistyminen olisi melko marginaalista, ainakin aluksi, koska yleensä polyt ovat löytäneet tiensä omanlaiseensa elämään melkoisten tietämättömyyden tiheikköjen ja vaikeuksien lävitse joka tapauksessa. Lisäksi asenneilmapiirit muuttuvat suhteellisen hitaasti, ja ihmisten mieliin on aika tiukasti taottu yksiavioinen, monoamorinen malli, josta poikkeamista, vaikka kyseessä olisi yhteinen sopimus, pidetään yleisesti moraalittomana. Monet potentiaaliset polyt siis luultavasti kamppailisivat pitkään syyllisyyden ja ristiriitojen kanssa.

Lisäksi, vaikka rehellisyys on hyväksi mille tahansa suhteelle, polysuhteen perustoimivuudenkin vaatima avoimuuden ja rehellisyyden taso on hyvin monelta liikaa vaadittu, ja ihmiset ovat nykyään pääasiassa melko laiskoja näkemään sen opettelemisen kaltaista vaivaa sekä tutkimaan omia tuntemuksiaan ja niiden syitä. Ajan myötä polysuhteet saattaisivat lisääntyneen tiedostamisen myötä yleistyä enemmänkin, mutta lukuja on tietenkin vaikea edes arvoida.

Millaisia toimia yhteiskunnan taholta vaadittaisiin, että ennakkoluulot polysuhteita kohtaan ja polysuhteiden marginalisointi vähenisi?

Sen kaltaiset toimenpiteet, jotka ovat johtaneet seksuaalivähemmistöjen kohdalla laajempaan hyväksyntään, eivät varmaankaan haittaisi. Oppikirjoissa voisi olla maininta siitä, että ei välttämättä kannata kasata syyllisyyttä omaan niskaansa, jos tuntuu, että rakkautta olisi enemmänkin jaettavaksi kuin yleensä oletetaan.

Avioliittoa kaikki polyt eivät kaipaa, mutta jonkinlainen lain rukkaaminen esimerkiksi lapsen yhteishuoltajuuden takaamiseksi monenvälisissä suhteissa voisi silottaa monta kuoppaa, samoin kuin testamenttisäädösten laajentaminen tai muokkaaminen tasaveroisemman perintäoikeuden saavuttamiseksi, jossain vaiheessa.

Muita ajatuksia?

Polyys ei tarkoita samaa kuin pettäminen, ei edes ns. luvan kanssa pettäminen, mitä moinen termihirviö sitten tarkoittaakin, käsittääkseni pettäminen kun on nimenomaan toisen selän takana, salassa, suhteen yhdessä sovittuja sääntöjä vastaan toimimista. Polysuhteessa siis voi pettää tarkalleen tuon määritelmän mukaan, vaikka pettäminen ja polyys eivät sama asia olekaan.

Joillekin voi olla yllättävää, että nainen voi olla omasta halustaan polysuhteessa, jopa oma-aloitteisesti etsiä sellaista koska preferoi polymuotoista suhdetta, mutta näin vain on - itsekin tietääkseni edustan naissukupuolta!

Mitä haluaisit sanoa muille polyamorisille, jotka vasta opettelevat tuntemaan itseään?

Monelle polylle on tuttu Franklin Veauxin polyamoriasivusto (aiemmin sivuston xeromag.com alaisena osiona). Englantia osaaville se on aarreaitta polyamoriassa luovimiseen. Sieltä löytyy muun muassa mainio opas siihen, miten mustasukkaisuutta kannattaa lähestyä polysuhteissa.

Kuva: confrontinglove.com

Haastateltavana: Stanzara
Olen -87 syntynyt elämän ihmettelijä, tällä hetkellä työtön, mutta unelmoin kääntäjän ammatista ja vapaa-ajallani hengailen maailman parhaiden kämppisteni sekä ystävieni kanssa, kirjoitan, sekä luon muutenkin kaikenlaista. Minulla on myös kaksi kissakamua. Olen elänyt ison osan elämääni ennen itsenäistymistäni sijaisperheessä. Pidän kuitenkin yhteyttä sekä biologisiin vanhempiini että sisaruksiini. Ideaalisuhteeni olisi polysuhde, mutta tällä hetkellä olen sinkku. Blogini löytyy täältä.


Jos sinulla on toisenlainen tarina tai tiedät jonkun, joka haluaisi kertoa toisenlaisesta tarinastaan, ota rohkeasti yhteyttä Kysy Aliisalta -nappulan kautta tai laita sähköpostia osoitteeseen aliisainwonderland(a)gmail.com.

Oletko polyamoristi tai tunnetko ihmisiä, jotka elävät polysuhteessa? Mitä ajatuksia polyamoria sinussa herättää? Onko rakkaus rajaton luonnonvara ja voiko montaa rakastaa yhtä aikaa? Kenellä on lupa määritellä, että montako ihmistä parisuhteeseen kuuluu?

... = odota

Meitä kun niihin kuuluisiin juniin on niin monta ja parille on paikka asemalaiturillakin, täytyy opetella mukautumista. Niin sanaston, rytmin kuin voimankin kanssa on keskusteluissa hienosäädön varaa. Aiemmin olemme puhuneet siitä, että hitaampi puhetahti antaisi armoa myös mietteliäämmille puhujille. Tänään aiheenamme on sähköinen keskustelu.

Minä en tunnetusti ole hidas hämäläinen. Juuriltani kiivaiden, kateellisten kainuulaisten ja kovin puheliaiden karjalaisten hybridinä olen tottunut puhumaan paljon, nopeasti ja kovaa. Tämä kommunikaatiomalli periytyy puheestani myös kirjoitettuun keskusteluun ja kun kuusi ja puoli -sormijärjestelmäni hakkaa näppistä, jälkeä syntyy aika vauhdikkaasti.

Ryhdyin tässä hiljattain tutkimaan ystävieni kanssa käytyjä chat-keskusteluja. Tajusin, että asioihin liian nopeasti reagoiva ja toisia keskustelujan aihioita ensimmäisen päälle aloittava viestintätyylini katkoo keskusteluja. Näin se käy:

Minä: "Moi, mitä kuuluu?"
Ystävä: "Moi, kiitos ei ihmeempiä. Tulin juuri kotiin Tukholmasta ja nyt väsyttää. Mitäs itsellesi?"
Minä: "Ai, vau, mitä jännää Tukholmassa näkyi?"

Tässä kohtaa kolme pistettä ilmaantuu chat-ikkunan reunaan ja teksti kertoo, että toveri kirjoittaa.

Toveri kirjoittaa...

Odotellessani ajattelen, että vastaan jo valmiiksi hänen kysymykseensä.

Minä: "Eikä tänne kummempia. Töitä vaan. Tai no jaa, sen verran ehkä uutta kuitenkin, että minut nimitettiin hiljattain paitsi tiedottajaksi myös tyttöystäväksi."

Kolme pistettä häviää. Menee hetki.

Ystävä: "Eihän? Onneksi olkoon! Hieno homma. Miltä nyt tuntuu?"

Kun alan vastata, kolme pistettä eivät palaa. En koskaan kuule, mitä jännää Tukholmassa näkyi. Se jää vaivaamaan ja vaikka toisinaan onnistun palaamaan aiheeseen, useimmiten kolmen pisteen aikana muodostetut lauseet jäävät minulle ikuiseksi mysteeriksi.

Olen alkanut opetella hidastamista ja syventymistä, odottamista ja kärsivällisyyttä. Olen istunut käsieni päälle, jotta kun kolme pistettä ilmestyvät ruutuun, en pukahda mitään. Tuijotan ruutua maanisesti, kunnes teksti on pulpahtanut ruutuun. En halua huomata enää yhdenkään lauseen menevän kolmen pisteen taakse piiloon.

Toistaiseksi tämä on toiminut aika hyvin. Kai minustakin vielä kärsivällinen aikuinen tulee.
Tuleeko sinusta? Kadotatko keskusteluja kolmeen pisteeseen? Reagoitko nopeasti vai hitaasti? Pitääkö kolmen pisteen kohdalla odottaa?

Älä sitkuta

Jos saisin antaa teille yhden elämänohjeen, se kuuluisi näin: älä sitkuta.

Sitkuttaa on kainuulainen verbi, jolla kuvataan hankalaa ja työlästä etenemistä. Ykkösvaihteella tasaisella tiellä polkeminen on sitkuttamista. Sitkuttamiseksi meno muuttuu myös silloin, jos potkukelkan alle eksyy hiekkaa.

Minulle sitkuttaminen on muutakin. Se on sitkuttamista. Sitkuttaminen noudattaa muotoa: "minä olen onnellinen, sitku..."

Voin kertoa teille salaisuuden. Sitku ei koskaan tule. Ei tule sitä hetkeä, jolloin kaikki olisi mystisesti hyvin ja onnellista. Kiire ei lopu, kun tilalle tulee uusi. Rahaa ei ole koskaan tarpeeksi sitkuun. Pitkä ponnistelu megalomaanisen päämäärän vuoksi tuo harvoin onnen, sillä useimmiten sitkussa vallitsee tyhjyys, jopa pettymys.

Kuva: Maija Lumme

Ellei ihminen ole tyytyväinen eletyllä hetkellä, hänen on hyvin vaikea olla onnellinen sittenkään, kun on päässyt sitkuun. Elämän lykkääminen johonkin abstraktiin sitku-hetkeen on elämän hukkaamista. Haaveilla saa ja pitääkin, mutta onnen löytäminen läheltään joka päivä on sellainen taito, joka jokaisen olisi hyvä opetella.

Harvoin olosuhteet ovat sellaiset, ettei niiden kanssa oikeasti voisi olla onnellinen, jos vaan päättää opetella. Siis sen sijaan, että hokisi itselleen "minä olen onnellinen, sitku...", olisi paljon tärkeämpää miettiä, miten voisin olla onnellinen nyt heti.

Oletko sinä onnellinen sitku vai nytku?

Ryhtiliike!

Istuin koneella selaamassa vanhoja valokuvia. Löysin otoksen, jossa pikkusisko ystävineen rymyää etualalla ja minä istun taustalla kotikodin olohuoneessa tietokoneella, takamuksen alla selkänojaton puupenkki, ruoto aivan suorassa.

Havahduin vertaamaan, miltä ruotoni näytti siinä hetkessä, enkä voinut olla miettimättä, mitä näiden kymmenen vuoden aikana on oikein tapahtunut. Järkytyksestä toivuttuani aloin tehdä empiiristä tutkimusta, mutta järkytyin vain kahta kauheammin.

Suurin piirtein yhdeksällä ihmisellä kymmenestä on aivan häkellyttävän huono ryhti. Kävellessä sitä ei niin huomaa, mutta istuessa kyllä. Tarkkailin tilannetta etenkin KuopioRockissa ja työpaikan ruokalassa ja aloin raapia kuuppaani huolestuneena.

Jos tätä tahtia jatketaan, nuo humoristiset t-paidat siitä, miten ihminen taantuu takaisin apinamaisen kumaraan asentoon eivät välttämättä olekaan pelkkä vitsi. Pää älyluurin ylle kumartuneena, selkä mutkalla, hartiat edessä, kasaan painuneena. Tällaisessa asennossa me elämämme teräksisimmässä kunnossa olevat nuoret ihmiset vietämme päivämme.

Edukseen erottuvia poikkeusyksilöitä KuopioRockissa.

Ryhti ei ole mikään ihan pikkujuttu. Fysioterapeuttiystäväni valisti minua kertoen, että kun emme istu ryhdikkäästi, selkäämme ei tue yksikään lihas vaan koko paino on jänteiden varassa. Ajan saatossa lihakset surkastuvat ja ryhdin pitäminen on entistä hankalampaa. Kasassa istuen veri ei kierrä, ajatus ei kulje, selkä rasittuu ja kipeytyy.

Mutta tiedättekö mikä on kaikkein pahinta? Se on myös aivan käsittämättömän epäesteettistä!

Elleivät siis terveydelliset syyt saa selkää oikenemaan, mieti hetki miltä kasaan painunut olemuksesi näyttää. Hilaa penkki peilin eteen ja katso itseäsi kasaan painuneena. Nosta sitten selkä suoraksi ja pää pystyyn. Muista tuo ero joka kerta, kun huonoon kuntoon päässyt selän lihaksisto kapinoi ja yrittää painaa kumaraan.

Tämä ryhtiliike koskee eritoten minua itseäni, mutta koskeeko se sinua myös? Kärsitkö kipeästä selästä? Oletko ryhdikäs? Erottuvatko ryhdikkäät ihmiset edukseen? Missä asennossa istut juuri nyt?

Parempi pieni anti

...kuin suuri lupaus. Teot puhuvat puolestaan. Olla sanojensa mittainen mies. Actions speak louder than words. Vanha kansa meillä ja muualla tuntuu pitäneen suuria puheita varsin pienessä arvossa. Välillä koen olevani niin kovin paljon vanhan kansan kaltainen.

Mitä hyötyä on luvata, jos lupaustaan ei aio pitää? Miten omatunto antaa periksi, että pettää antamansa lupauksen? Etenkään en ymmärrä sellaisia selkärankoja, jotka eivät voi myöntää, että lupaus jää pitämättä. Käsittämättömät esittävät, kuin mitään ei olisi luvattukaan.

Kättä päälle?
Kuva: Orin Zebest

Mielestäni sanat "minä lupaan" velvoittavat ihmistä tekemään kaikkensa, että luvattu asia tapahtuu. Jos kuitenkin jostain syystä lupaukseen ei ylety, on myönnettävä ja pyydettävä anteeksi. Hiljaa kasvatettu luottamus romuttuu muutoin hetkessä, kun rikottu lupaus osoittaa lupaajan epäluotettavaksi.

Ehkä se minua kiukuttava passiivi antaa meille liian usein anteeksi sen, ettei asioihin tartuta. Passiivin takana riittävän kauan kökötettyään alkaa kuvitella, etteivät lauseet, kuten "soitan sinulle huomenna", "nähdään ensi viikolla" tai "korvaan tämän sinulle" merkitsekään mitään.

Tästä syystä uskon, että on aina parempi tehdä vähän, kuin maalailla taivaanrantaan puhumalla paljon. Niinhän ne pikkuiset kanteleensoittajatkin, Marjukkaiset, laulussaan lauloivat: "Parempi pieni anti, kuin suuri lupaus."

Mitä muita suurten lupausten sananlaskuja sinä tiedät? Pidätkö lupauksesi? Ymmärrätkö lupaustenrikkojaa?

Älä uraudu: laita luuri pois

Keskiviikkopäivää, arvon olevaiset! Minua kritisoitiin juhannuksena siskojeni taholta puhelinkoomaamisesta. Ensin suutuin, sitten menin itseeni. Vaikka olen edelleen sitä mieltä, että koomasin puhelimeni kanssa varsin vähän, on totta sekin, että joskus voisi olla syytä olla koomaamatta ihan yhtään. Ja sekös meille älyluurikansalaisille vaikeaa on!

Onneksi siihen on olemassa varsin helppo ratkaisu: laita se puhelin pois.

Haastan joka ikisen laittamaan puhelimensa taskuun, laukkuun tai muualle pois näkyviltä. Eikä vain hetkeksi, ei tunniksi, ei kahdeksi, vaan kokonaiseksi päiväksi. Tämä haaste koskee myös teitä, joilla on käytössä Foursquare, Instagram tai Facebook. Eikä tämä päästä pälkähästä teitäkään, jotka olette koukuttuneet Candy Crush Sagaan. Tämä koskee kaikkia.

Armoa annan ainoastaan herätyskellon ja puhelintoiminnon kanssa. Ensimmäisen siksi, ettei monella enää ole fyysistä herätyskelloa. Ne, joilla on, eivät saa armoa edes herätyskellon käyttöön. Jokaisella meistä on tekosyitä, mallia "mutta kun siellä on mun kalenteri". Olkoon jos. Päivän tapahtumat voi kirjoittaa paperillekin.

Tällaista ei voinut ottaa mukaan ulos. Siinäkin ajassa oli puolensa.
Kuva: Esparta Palma

Puhelimen irrottaminen kämmenen urista helpottaa myös paitsi reittiurautumisen, myös erityisesti ihmisurautumisen kanssa. Sitä tulee vaihteeksi katsottua ympärilleen, kun ei ole puolikumarassa hohtavan ruudun ylle kyyristyneenä. Saattaa olla, että pöydissä keskustellaan ja väitellään faktoista sen sijaan, että joku kaivaa puhelimen ja googlettaa. Ja mikä parasta, ilman puhelinta olemme yhden päivän verran vähemmän vaaraksi liikenteessä.

Ellemme välillä luovu puhelimista vapaaehtoisesti, saattavat jotkut tahot ruveta järeämpiin toimiin. Kuten tällaisiin:

The Offline Glass from Mauricio Perussi on Vimeo.

Koomaatko sinä? Pystytkö olemaan kokonaisen päivän ilman Instagrammia tai Fouraquarea?

Kaverihamsteri

Hamsteri hamstraa. Hamstraajat keräävät asioita usein liiallisia määriä. Liiallisista määristä seuraa ongelmia. Mutta ominaisuudesta tulee ongelma vasta, kun sen myöntää ja minä myönnän sen nyt:

Hei kaikki, oon Liis, kaverihamstraaja.

Oikeasti olen saavuttanut elämässäni pisteen, jossa olen priorisoinut sosiaalisen elämäni niin pahasti arjen yli, etten ole ehtinyt kauppaan. Ihmiset ovat ihania ja vietän aikani mieluiten hyvässä seurassa. Toisinaan unohdan kuitenkin, että oma seurakin olisi hyvää seuraa, kun vaan malttaisi joskus pysähtyä.

Elämän varrella sitä sekä vahingossa että tahallaan tutustuu lukemattomaan määrään ihmisiä. Kaverihamsterit ovat ihmisrotu, jolle ihmisistä luopuminen on täysin mahdotonta. Koska he eivät osaa luopua, he yrittävät pitää elämässään kaikki tapaamansa ihanat ihmiset.

No, mutta miten ihmisestä muka voi luopua? En ymmärrä!

O-ou!
Kuva: Jesse Barker

Nyt tämä hamstraus on kuitenkin lähtenyt ihan täysin lapasesta. Siinä vaiheessa, kun ei malta sanoa kenellekään ei ja huomaa, että jääkaapissa on pelkkää maapähkinävoita, on syytä tehdä itsetutkiskelua.

Itsetutkiskeluni suuntasi kalenteriani kohti, jossa havaitsin sopineeni jokaiselle illalle menoa tästä hetkestä heinäkuun alkuun asti. Samalla havaitsin menojen karsimisen suoranaiseksi mahdottomuudeksi. Osasin siis ottaa silmän käteen ja todeta tilanteen olevan pielessä, mutta en kuitenkaan osannut auttaa itseäni ulos itse aiheutetusta ongelmasta.

Siksi käännynkin nyt teidän puoleenne. Kertokaa minulle, oi armaat olevaiset, että miten ihmisasioissa priorisoidaan? Miten ihmisestä voi luopua? Millä perusteella jollekin riittää aikaa ja jollekin toiselle ei?

Kaiken se kestää, kaiken se kärsii

Olen ollut viime aikoina aivan sietämätön ja koetellut rakkaiden ystävieni pinnaa oikein toden teolla. Olen ollut 40 päivää sairas (vaikka kuka näitä laskee), mikä luonnollisesti vaikuttaa paitsi puheenaiheisiini myös mielialaani reippaasti. Suomeksi sanottuna minä valitan.

En ole tottunut olemaan pitkiä aikoja sairas. Itse asiassa oivalsin juuri, etten ole tottunut siihen, että jokin olisi ylipäätään ollenkaan vialla. Olen etuoikeutettu ja tynnyrissä kasvanut hyväosainen, sillä minulla on aina ollut asiat aivan hyvin. Ei mitenkään kultalusikka takataskussa -hyvin, mutta kuitenkin aivan hyvin.

En siis ole tottunut siihen, että pitäisi osata elää jostakin huolimatta. En ole tottunut siihen, että pitäisi osata nähdä onni arjessa, vaikka on koko ajan sairas, koska minun ei ole koskaan täytynyt. Siksi tämä on ollut äärimmäisen opettava kokemus.

Samalla se on ollut läheisilleni varmasti todella piinallista. Siksi haluan tässä kohtaa kiittää joka ikistä, joka on joutunut sietämään tätä jatkuvaa marinaa. Kiitos, että olette jaksaneet ja että olette auttaneet minua oppimaan, että on osattava elää siitäkin huolimatta, ettei kaikki ole koko ajan hyvin.

Vaikka olisi kahden kiven välissä puristuksissa,
voi silti kukkia. 

Tämän kokemuksen myötä ymmärrän paremmin ja kunnioitan suuresti ihmisiä, jotka jaksavat pitkäaikaisesta sairaudesta huolimatta säilyttää elämänilonsa. Nostan kaikkia kuvitteellisia hattujani niille, jotka eivät valita, vaikka heillä on terveys-, raha- tai työhuolia, jotka varjostavat jokaista päivää.

Me suomalaiset olemme eräänlaisia elämäntapavalittajia. Aloitin päivää ennen sairastumistani 21 päivän valittamattomuushaasteen ja lienee sanomattakin selvää, että epäonnistuin siinä kirkkaasti. Tämän kokemuksen jälkeen ymmärrän entistä paremmin, miten turhaa on valittaa etenkin silloin, kun kaikki on ihan oikeasti aivan hyvin.

Me valitamme, vaikka ympärillämme ihmiset, joilla olisi oikeasti syvempiä synkkyyden ja valittamisen aiheita, kärsivät kaikessa hiljaisuudessa. Tai jopa osaavat nähdä onnen ja ilon synkkyydestään huolimatta. Olisi todella syytä ottaa mallia.

Palaan tähän valittamattomuusasiaan myöhemmin lisää. Tulossa on paitsi tarkempaa pohdintaa myös mahdollisesti eräs haastattelu. Sitä ennen kuitenkin menen itseeni ja yritän pistää asiat oikeaan mittasuhteeseen.

Osaatko sinä laittaa synkkyyden sivuun ja olla onnellinen jostakin huolimatta? Kärsivätkö ihmiset ympärilläsi hiljaa vai jatkuvasti valittaen? Miten oppisi elämään sen asian kanssa, että aina kaikki ei voi olla hyvin?

Ei logiikkaa, kun logistiikkaa

Taas tuohduttaa vähäsen. Siksi kiukuttelen teille tänään huomaavaisuudesta, logistiikasta ja siitä, miten ne kaksi eivät tosiaankaan kohtaa toisiaan.

Olen teille monta kertaa ehdotellut ajatusmallia, jossa huomaavaisuus ei olisi suuria tekoja vaativa ponnistus vaan hyvin pieni ele. Huomaavaisuuden pitäisi olla arkiajattelussa sitä, että nostetaan katse maasta, katsotaan toisiamme silmiin, tiedostetaan muiden ihmisten tasavertainen olemassaolo ja kunnioitetaan sitä. Mutta kun ei.

Exhibit A:  

Kun aikanaan olin vielä tavaratalossa töissä, tuli pakkasten ollessa kovimmillaan ykköskerroksessa ovien läheisyydessä työskennellessä aika lailla vilu. Liukuovet ovat auki jatkuvasti ja tuulikaapista ei ole apua edes nimeksi, kun miinus kaksytasteinen ilma vyöryy ovesta sisään. Myyjien jäätymisen lisäksi ei ole kovin energiatehokasta tämä.

No, tästä syystä tavarataloista laitetaan puolet liukuovista kiinni, jotta kylmä ilma jäisi tuulikaappiin, eikä tulisi tavarataloon sisälle aivan hyytävällä tarmolla. Tästä kuitenkin seuraa kaksi lieveilmiötä:

Lieveilmiö 1:  

 

Tuohtunut keski-ikäinen mies tulee huutamaan kassalleni naama ja takaraivo punaisena, että "Nyt jumaliste nuo kaikki ovet auki. Tämä on asiakasta nöyryyttävää pelleilyä tehdä tämmöisiä esteratoja tänne, että ovet auki ja pikkusen sassiin." En liioittele.

Lieveilmiö 2: 

 

Sata ihmistä survoutuu kerralla tuulikaappiin lämmittelemään eikä täten tuulikaapissa mahdu kulkemaan. Lisäksi liukuovet ovat entistä enemmän auki, koska liiketunnistimet luulevat kaiken aikaa, että joku haluaa sisään tai ulos.

Se siitä huomaavaisuudesta. Mitä siitä, että myyjät jäätyvät tai että ihmiset eivät pääse kulkemaan. Kunhan minä nyt vaan saan mennä just siitä mistä haluan ja lämmitellä bussia odotellessa tuulikaapissa, kun en osaa pukeutua talvisäähän sopivasti, niin muusta viis. Minä, minä, minä -mania elää ja voi paksusti. Etenkin talvisin.

Epäloogista logistiikkaa Dublinissa.

Exhibit B: 

 

Yliopistoissa, museoissa ja muissa julkisissa tiloissa on hyvin usein pyörätuolilla kulkevia varten asennettu sähköinen ovenavausjärjestelmä, jotta hekin pääsisivät sisään. Huomaavaista. Toki silloin, kun ovia on vain yksi, sähköovi aukeaa ja pysyy auki huolimatta siitä, meneekö ovesta pyörätuolilla vai kävellen.

Mutta kun niitä ovia on kaksi, kolme tai jopa neljä, niin millä järjellä 95 % käyttää pyörätuolille tarkoitettua sähköovea? Ymmärrän tämän, jos on kävelykepit. Jopa, jos on molemmissa käsissä jotain painavaa. Mutta että terveet, kahdella vapaalla kädellä ja kahdella jalalla varustetut nuoret ja aikuiset painelevat sähköpainiketta ja marssivat avonaisesta ovesta sen sijaan, että viitsisivät rasittaa itseään sen verran, että avaisivat oven? Pullamössösukupolvipa tosiaan.

Ja niille, jotka nyt ajattelevat, että "SOU??!?": 1) Turhaa sähkönkulutusta. 2) Ovet pysyvät auki ja taas ulkoilma virtaa sisään, jolloin kalliilla sähköllä talvisin lämmitetty ja kesäisin viilennetty ilma virtaa ulos. Energiatehokasta ja järkevää?

Exhibit C: 

 

Juna saapuu asemalle, lentokone kentälle, hissi oikeaan kerrokseen. Ovet aukeavat. Sisään tunkee kauhealla apinan raivolla joukko ihmisiä ennen kuin entiset ehtivät ulos. Miksi? Sisään ei mahdu, ennen kuin entiset ovat poistuneet. Juna ei lähde mihinkään, ennen kuin entiset ovat päässeet ulos ja uudet sisään. Änkemällä ja tunkemalla ei pääse montaakaan sekuntia aikaisemmin yhtään mihinkään.

Missä on huomaavaisuus? Missä on maalaisjärki? Missä on looginen logistiikka? Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?

Nyt saattoi kyllä käydä niin, että sanoistani poiketen tuomitsen vähäsen. Enimmäkseen kyse on kuitenkin siitä, että nainen ei nyt vain yksinkertaisesti ymmärrä tämmöistä käytöstä alkuunkaan.

Ymmärrätkö sinä?

Määrittele oma todellisuutesi

Noniin, nyt seuraa toinen hyvä ajatus, josta puhuimme siskon kanssa. Se käsitteli todellisuutta ja miten paljon siitä voimme itse luoda sanoillamme ja ajatuksillamme. Se meni jotenkin näin.

Tunnustin siskolleni - ja nyt teille - että minulla on toisinaan tapana jutella yksikseni tietokoneen ääressä. Kerran pysähdyin kesken lauseen ja jäin miettimään, että mitäköhän vastapäisen talon asukkaat ajattelevat, jos sattuvat katsomaan ikkunasta, kun naapuritalon tyttö horisee keskenään.

Sitten mietin, että jos minulla on Skype päällä ja juttelen vaikka Tapiwan kanssa, puhun silloinkin yksinäni näytölle. Kuitenkin kun minulla on sille hyvä syy, ei minua hävetä ollenkaan, vaikka joku naapuri näkisikin. Vaikka eihän se naapuri sitä syytä näe!

Tästä pääsimme siskon kanssa keskustelemaan todellisuudesta ja siitä, miten paljon määrittelemme tekemisiämme sen kautta, kuka näkee ja mitä näkee.

Minulla on tuttavia, jotka ovat työttömiä. Heitä usein ahdistaa mennä paikkoihin, jossa on uusia ihmisiä, sillä vääjäämättä ennemmin tai myöhemmin eteen tulee tuo tuttu kysymys: "Mitä sinä teet työksesi?" On totta, että työ on niin suuri osa elämäämme, että siitä on hyvä aloittaa tutustuminen. Se ei kuitenkaan ole alkuunkaan ainoa tai edes tärkein meitä määrittävä tekijä!

No se ei nyt kuitenkaan ole tämän kirjoituksen pointti. Vaan pointti on se, että monesti työttömiä ahdistaa oma työttömyys osittain ihan tarpeettomasti. Otetaan hypoteettinen tilanne, jossa yksi on työtön siksi, että sai potkut YT-neuvottelujen tuloksena, yksi on työtön työkyvyttömyyden takia ja yksi on työtön siksi, että irtisanoutui etsiäkseen jotain mielekkäämpää tehtävää.

Kolme syytä, yksi täysin samalta näyttävä tilanne: ihminen on työtön. Jostain syystä kolmatta ahdistaa hyvin paljon vähemmän kuin ensimmäistä, jota ahdistaa todennäköisesti vähemmän kuin toista. Vaikka ajattelisi, että on häpeällistä olla työtön, jos työttömyydelle on jokin hyvä ja vähemmän häpeällinen syy, se muuttuu vähemmän häpeälliseksi asiaksi.

Täysin pätevä syy jutella tietokoneruudulle.

Kuitenkin paljon pahempi, kuin olla työtön, on olla työssä työkyvyttömänä. On pahempi olla epämielekkäässä työssä joka päivä kahdeksan tuntia, kun voisi myös irtautua ja etsiä elämälleen uudenlaista suuntaa. Ja YT-neuvottelut... no niille nyt ei vaan voi mitään. Miksi sitä pitäisi hävetä?

Siksi on mielestäni aivan järkevää suhtautua omaan työttömyyteen vähintäänkin neutraalisti. Jos joku kysyy, että "mitä teet työksesi", voi sanoa, että "en tällä hetkellä mitään, kun etsin elämälleni uutta suuntaa". Ja se on ihan ok! Ei kysyjän tarvitse tietää työttömyyden syytä. Vastaukseksi riittää se, miten työtön itse oman tilansa sillä hetkellä kokee ja määrittelee.

Tämä pätee moneen muuhunkin asiaan elämässä: jos oletamme, että keskustelukumppani automaattisesti tuomitsee olemisemme, sanomisemme ja tekemisemme, emme uskalla mennä tutustumaan uusiin ihmisiin. Usein ihmiset suhtautuvat kuitenkin varsin neutraalisti ja tuomitsematta. Ja aina asiat voi esittää siten, että niissä ei ole mitään tuomittavaa.

Ei kannata olettaa, että naapuri ajattelee minun olevan seinähullu. Kannattaa ennemmin olettaa, että naapuri uskoo minun vain puhuvan Skypessä. Minähän sen todellisuuden vain tiedän ja määrittelen.

Vai olenko ehkä sittenkin seinähullu? Minkä osan todellisuutta sinä haluaisit määritellä neutraalisti?

Kiire tekee kiukkuiseksi

Hiljattain Mankinen kommentoi yksin selviämisestä virinneessä keskustelussa seuraavasti: "harva meistä jaksaa oikeasti ärsyyntyä kaupan kassasta, vaikka täti tiskin takana jaarittelisi niitä näitä jonon seisoessa - eiköhän se todellinen syy ärsyyntymiseen ole useimmiten jossain ihan muualla". Olen samaa mieltä ja yksi tuollainen syy on kiire.

Kuten olen kertonut, olen usein liikkeellä niin, että minulla on kiire. Silloin saan raivokohtauksia edessä tupeksivista mummoista, keskelle käytäviä jumittuneista teinilaumoista, myöhästelevistä junista ja muista hidasteista, joita väkisin matkan varrelle aina osuu. Ei syy ole mummojen, teinilaumojen eikä junienkaan, syy raivostumiseen on minussa itsessäni.

Kuva: Tuan Minh Pham

Kun on kiire, kaikki ottaa helpommin hermosta. Jaarittelevat lehtimyyjät tuntuvat aivan sietämättömiltä, kun vievät kallisarvoista aikaa. Ellei ole kauhea kiire, jaksaa hieman ystävällisemmin sanoa, että "ei, en vieläkään halua MeNaisia". Itse huomaan sen, että edessä saa tupeksia vaikka kolmetoista mummoa ilman, että haittaa, kun mieli on kiireetön ja levollinen.

Tämä noidankehä vielä ikävästi ruokkii itseään: Kun on kiire, hermostuttaa. Kun hermostuttaa, tulee äkäännyttyä kaikesta harmillisesta, mitä tielle osuu. Kun äkääntyy, hermostuttaa entisestään.

Siis tee itsellesi palvelus, etenkin näin erään j:llä alkavan jutun lähestyessä, ja varaa itsellesi tarpeeksi aikaa. Karsi turhat ja ylimääräiset asiat, keskity olennaiseen, lähde liikkeelle ajoissa ja hengitä. Silloin asiat eivät ota ihan niin paljoa hermoon, eikä tule purettua omaa kiirettä ja stressiä suotta ympäristöön.

Tämä on etenkin muistutuksena minulle itselleni.  
Entä sinulle? Tuleeko kiire? Äkäännytkö?

Yksin selviäminen on itsekkyyttä

Ei tartte auttaa! Se on se suomalainen sisunperkele, kun meitä ajaa karjumaan naama punaisena, ettei tarvitse auttaa. Tai sitten se sisun kalpeampi velipuoli ylpeys, joka saa aikaan sen, että hammasta purren ja tilanteen mahdottomuuteen hukkuen ihmispolo ennemmin riistää henkensä kuin hakee apua.

Kainuu tunnetaan murheellisten itsemurhalukujen maakuntana ja sitä se myös on. Kun aloitin lukion, ensimmäisenä vuonna koulustamme kolme otti itsensä hengiltä. Hiljalleen sai tottua siihen, että vähän väliä kuuli jonkun tutun tutun lähteneen oman käden kautta, useimmiten ajaneen rekkaa päin. Vaan en tottunut.

Enkä totu vieläkään. En totu, enkä hyväksy. Itsemurha ei ole ratkaisu. Se ei ole vaihtoehto. Se on vain hemmetin huono valinta. Valinta, jonka taakseen jättämät jäljet ovat pitkät, syvät ja tekoa paljon murheellisemmat. Peruuttamaton valinta.

Hiljattain kaverini päätyi tähän valintaan. Ja välittömästi päässäni alkoi nakertaa ikävästi kaikille saman läpikäyneille tuttu ajatus: enkö olisi voinut tehdä mitään? Sitä pähkäilee ja analysoi läpi kaikki hetket, kaikki keskustelut ja miettii ja miettii, että miksei nähnyt tämän tulevan.

Ystävättäreni lohdutti minua sanoen, etten olisi mitenkään voinut tätä tapahtumaa estää ja asian pähkäileminen ei auta yhtään. Hän on sekä väärässä että täysin oikeassa.

Vilnan sillankaiteessa ei ole rakkauslukkoja vaan kyltti,
joka puhuttelee hypäämistä suunnittelevia:
Älä hyppää, sinusta välitetään. Hae apua.

Väärässä hän on siksi, että mielestäni jokaisella meillä on valta vaikuttaa. Jokainen ystävällinen sana, huolehtiva kysymys tai lämmin ele saattaa riittää siirtämään tuota kammottavaa päätöstä kauemmaksi. Ja jos se päätös siirtyy vähän kauemmaksi riittävän monta kertaa, on mahdollista, että itsemurhaa hautova hakee ja saa apua. Jokaisella meillä on mahdollisuus nähdä toisen tuska ja ahdistus ja edes yrittää puuttua siihen.

Samalla ystävättäreni on täysin oikeassa siksi, että olemme mestareita kätkemään pahan olomme ja umpikujamme. Se on se "ei tartte auttaa" -virus, joka meihin vesirokon aikoihin iskee ja jää sisälle kytemään. Se saa meidät esittämään, että kaikki on hyvin, vaikka samalla pää hautoisi miten synkkiä suunnitelmia. Tämä on se, missä ihminen tekee väärin itseään ja ennen kaikkea lähimmäisiään kohtaan.

Yksin selviäminen on itsekästä. On täysin itsekästä yrittää pärjätä kaiken sen synkän, mustan ja pimeän kanssa yksin, kun apuakin voi saada. Itsekkyyden huippu on itsemurha. Meidän on opittava myöntämään heikkoutemme ja kertomaan, ettemme pärjää. Meidän on pakko olla valmiita hakemaan apua, tai muuten tämä maa pysyy murheellisten laulujen maana.

Hyväksyin, etten olisi voinut kaveriani auttaa. Yhtään vähemmän murheellista se ei tästä asiasta tee. Ja jotta kukaan muu ei päätyisi tähän samaan ratkaisuun, vetoan teihin: pitäkää huolta lähimmäisistänne. Ottakaa ahdistus tosissaan, kysykää toistenne vointia ja kuulumisia, halatkaa paljon ja pitäkää lähellä, älkää jättäkö yksin.

Mutta ennen kaikkea sinä, joka tunnet olevasi umpikujassa ja haudot päässäsi peruuttamattoman synkkiä suunnitelmia: hae apua! Älä jää ajatustesi kanssa yksin, vaan puhu. Älä yritä selvitä yksin.

"Death is so terribly final, while life is full of possibilities."

 - George R. R. Martin

Tiukkapipo tuohtuu

Viimeksi kun tuohtuneena kirjoitin, sain hyvää palautetta. Aion kokeilla samaa taktiikkaa tänäänkin. Ensin ajattelin, että hengitän rauhassa ja otan etäisyyttä, mutta katin kontit.

Kun tutustuu uusiin ihmisiin, treffeillä tai muuten, sitä joutuu tutustumaan samalla itseensä. Viimeisimmän itsetutkiskelun suoritin hiljattain ja sen aiheena oli tiukkapipoisuus. Jouduin kysymään itseltäni, olenko todella tiukkapipoinen ja asiat liian vakavasti ottava. Vastaus saattaa olla kyllä.

Seuramies, joka tämän itsetutkiskelun sai aikaan, kertoi minulle kaveristaan. Kaveri on sen verran naisenkipeä mies, että oli mennyt helluntaiseurakunnan nuorteniltaan esittämään helluntailaista päästäkseen pukille. Seuramiehen mielestä tämä oli hauska juttu.

Kuva: Tom Hart

Anteeksi nyt vain, mutta minä en voi nauraa tälle asialle. Oikeastaan en tiedä kumpi on mielestäni ällöttävämpää: se, että joku oikeasti tekee jotain tuollaista vai se, että se on jonkun mielestä ihan ok ja itse asiassa melko hauska vitsi.

Tässä pyritään käyttämään toista ihmistä ja hänen luottamustaan hyväksi. Se on mielestäni lähtökohtaisesti väärin, eikä mikään vitsi.

Se saattaa olla sekunnin ajan hauska läppä, kun kyseessä on joku random helluntailaistyttö tuolla jossain. Mutta entä sitten, kun tällaisen tempun kohteena onkin oma sisko? Oma tytär? Paras ystävä? Vieläkö naurattaa?

Tarina ei kerro, että montako kertaa kaveri iltamissa kävi tai että onnistuiko hän suunnitelmassaan. Mutta jo pelkästään se, että hän sitä yritti, kertoo mielestäni piittaamattomuudesta. Tästä on toisen ihmisen kunnioittaminen niin kaukana, että minua ällöttää.

Saatan olla tiukkapipoinen ja asioihin liian vakavasti suhtautuva, mutta ainakaan minä en leiki toisten ihmisten luottamuksella, enkä heidän kustannuksellaan.


Kuinka tiukkapipoinen sinä olet?

Pyrkyristä porukan osaksi

Hyvää vapun jälkeistä elämää, olevaiset! Aloittakaamme viikon toinen maanantai ottamalla oppia petoeläimistä. Haemme apua lukijan ongelmaan: aikaisemmin helposti kavereita tehnyt tyyppi on joutunut pienen paikkakunnan kastijaossa luokkaan "hiljattain muuttanut pyrkyri", eikä kaverustuminen ota luonnistuakseen.

Kun petoeläimet saalistavat laumaeläimiä, ne pyrkivät ajamaan yhden laumasta erilleen, jotta saalistus onnistuisi paremmin. Tällaiseen kylmäveriseen laskelmointiin kehotan - ehkä vähän tapojeni vastaisesti - nyt myös nimettömän nimimerkin taakse piiloutunutta lukijaa. Tekniikka mukailee aiemmin esiin nostettua pienesti aloittamisen, mutta suuresti ajattelemisen taktiikkaa.

Eli kun löytää itsensä tilanteesta, jossa paikkakunnan alkuperäisväestö kyräilee ja sulkee ulkopuolelle, ei pidä yrittää kesyttää heitä kaikkia kerralla. Se ei onnistu. Tulee valita yksi, sosiaalisen laumahierarkian keskipaikkeilta, jonka suosioon tulee yrittää pyrkiä ensin.

Miksi? Siksi, että kukaan yksittäinen ihminen tuskin pitää uutta tyyppiä kammottavana pyrkyrinä. Kun ryhmässä on kuitenkin päätetty, että uudet tyypit ovat hanurista, eikä heitä tarvitse ottaa mukaan leikkiin, ei kukaan muukaan uskalla tätä asetelmaa vastaan kapinoida, ettei itse joutuisi huonoon valoon.

Kuva: Graeme Law

En haluaisi edes kirjoittaa ääneen sanaparia sosiaalinen laumahierarkia, mutta valitettavasti (etenkin naisten keskuudessa) sellainen varsin usein valitsee. Ei meno ole paljon ala-asteesta muuttunut: joku on siistein, koska joku nyt vaan on siistein ja se siistein saa päättää, ketkä muut ovat siistejä ja ketkä taas eivät. Ne, joiden osaksi jää olla olematta siistejä, jätetään ulkopuolelle.

Lauman johtajaa on kaikista vaikein käännyttää, koska todennäköisimmin juuri tuo johtaja pitää yllä "ulkopuoliset ovat hanurista" -ajattelutapaa oman statuksensa puolesta pelätessään. Sen sijaan hiljaisten mukanahengailijoiden käännyttämisestä ei ole mitään hyötyä, koska he ovat hiljaa, eikä heidän mielipiteensä tule koskaan julki.

Siksi täytyy yrittää valita se joku, joka saa myyjäisissä aina sen kolmanneksi tai neljänneksi parhaan pöydän. Sitten hitaasti ja varovaisesti, salakavalasti ja huomaamatta kesytetään se yksi. Tarkkaa toimintametodia tähän on vaikea antaa, mutta hitaasti lähestymällä, toisesta kiinnostumalla, olemalla avuksi ja kuuntelemalla pääsee hyvään alkuun.

Kun on kesyttänyt yhden, on paljon helpompaa kesyttää loputkin.


Vai onko sellaista laumahierarkiaa edes olemassa? Mitä, jos jokainen saa mielestään parhaan pöydän myyjäisissä? Voiko pyrkyrin leimaa karistaa?

Voisitko ampua ystäväsi?

Kun ihmettelimme internet-tuttujen tapaamista kasvotusten, heitti Renard ilmoille hyvin kiinnostavan kysymyksen: kun internet mahdollistaa ystävyyden maailman kaikkiin kolkkiin, mitä tapahtuisi, jos syttyisi maailmansota? Se onkin hyvä kysymys!

Esittelin jo teille videon, jossa pohdittiin ihmisen kykyä empatiaan. Video ehdotti, että ihminen olisikin pohjimmiltaan Homo Emphaticus ja ainakin teoriassa olisi mahdollista, että ihmisen empatiakyvyn rajat voisivat laajeta kansallista empatiaa suuremmaksi, globaaliksi empatiaksi.

On sanomattakin selvää, että tunnemme helpommin empatiaa niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat meitä lähellä tai joihin meillä on jonkinlainen side. Siksi ihmiset surevat kuollutta julkkista, mutteivät istu joka päivä itkemässä nälkään kuolevien lapsien vuoksi. Jos taas matkustaa vieraaseen maahan ja kohtaa lapsen tai pari, alkaa heidän nälänhätänsä tuntua koskettavammalta.

Kuva: Sean Rogers

Samanaikaisesti me muodostamme ystävyyssuhteita yli kansallisten rajojen. Minulla on ystäviä ainakin seitsemässä maassa. Mitä siis tapahtuisi, jos syttyisi maailmansota?

Jos olisi pakko, voisinko mennä maahan, jossa ystäväni asuu ja ampua hänet tai hänen perheensä? Jos minua vastassa olisi Marco, jonka kanssa olen nauranut ja itkenyt monta kertaa, miten ikinä voisin suorittaa vaaditun tehtävän?

Me matkustamme kaiken aikaa ja luomme tunnesiteitä ympäri maailman. Voisiko siis olla niin, että olemme luomassa empaattista maailmaa? Luommeko hiljalleen maailmaa, jossa sota ei voi syttyä, koska ihmiset eivät yksinkertaisesti suostu tappamaan ystäviään?

Haluaisin kuulla, mitä sinä ajattelet. Voisitko sinä ampua ystäväsi?

55 % on tavannut nettitutun kasvokkain

55 % Aamulehden päivän kysymykseen vastanneista, on tavannut nettitutun kasvokkain. Päivän kysymys todennäköisesti virisi hiljattain paljastuneista pedofilia-tapauksista, joissa vanhat tai vanhahkot miehet houkuttelivat nuoria tyttöjä tapaamaan heitä.

Onhan se totta, että internet on pullollaan iljettäviä lieveilmiöitä. Pedofilia lienee niistä kaikista iljettävin. On suorastaan hämmentävää ajatella, että niin moni aikuinen ihminen haluaa, aikoo ja internetin tarjoamin välinein jopa tekee jotain niin väärää.

Ongelma ei kuitenkaan ole internet. Suurempi ongelma on nuorten arvostelukyvyn puute ja kuvottavat vanhahkot äijät, jotka kokevat oikeudekseen käyttää välinettä väärin.

Itse olen tavannut montakin nettituttua kasvokkain. Paras ystäväni on peräisin internetistä. En asuisi nykyisessä kotikaupungissani, ellen olisi internetitse tutustunut Hannaan. En olisi matkustanut 18-vuotiaana Englantiin, ellen olisi tutustunut Johniin ja Peteriin. Elämästäni puuttuisi monta kokemusta ja monta ystävää ilman nettiä.

Kuva: Beraldo Leol

Välillä kyllä ihmettelen sitä, miten äiti uskalsi päästää minut vieraaseen kaupunkiin tai jopa vieraaseen maahan nettituttuja tapaamaan. Epäilen, että olisin itse äitinä kauheampi kahlitseva kalkkis. Mutta minä sain mennä, sillä äiti luotti arvostelukykyyni.

Arvostelukyvystähän siinä paljolti on kysymys. Totta kai kuka tahansa voi tulla huijatuksi, sitä en kiellä. Hyvällä arvostelukyvyllä valtaosan huijauksista voi kuitenkin melko helposti paljastaa. Jos uuden nettituttavuuden puheet kääntyvät seksuaalisiksi alta aikayksikön, pitäisi jonkinlaisten hälytyskellojen soida ja lujasti.

En voi mitenkään olla suosittelematta nettiä keinona etsiä kavereita. Siksi olisi sääli, jos ihmisten pitäisi alkaa peitellä ja häpeillä sitä, että etsivät seuraa internetin avulla. Vaikka siellä on liikkeellä kaikennäköistä hiihtäjää, täytyy osata erotella tyynyliinat lakanoista omaan arvostelukykyyn luottaen.

Jos Aamulehteen on uskomista, ja joka toinen on jo tavannut nettitutun kasvokkain, melko pieni prosentti niistä on väärällä asialla liikkeellä. Useimmin kyse on ihan normaaleista ihmisistä, jotka etsivät ystävyyttä tai rakkautta internetissä. Tai hengaavat siellä muuten vaan. Minä olen täällä. Sinäkin olet täällä!

Oletko Sinä tavannut nettituttavan kasvokkain?

Ihminen onkin homo emphaticus?

Lukija vinkkasi katsomisen arvoisesta videosta, kiitos lukija! Se on tuossa alla. Suosittelen lämmöllä katsomaan sen, jos sattuu olemaan kiinnostunut filosofiasta, biologiasta, psykologiasta, sosiologiasta, kulttuureista, sivilisaatioista, nationalismista, ihmisen käytöksestä tai apinoista.



Ajatus on kiinnostava. Ei ole vaikea uskoa, että ihminen voisi olla pohjimmiltaan empaattinen olio. Voisiko ihminen kuitenkaan ulottaa empatiansa rajoja kansallisuuksien yli, niin että empatia koskisi koko ihmiskuntaa ja planeettaamme? Onko se mahdollista?

Mitä sinä ajattelet?

Näe maailma ympärilläsi

Olin spinningissä, kun jotain hämmentävää tapahtui. Ohjaaja, joka on muuten jäyhä suomalaismies, mainittakoon se, käski jokaista pyöräilijää katsomaan vierustoveriaan. Voitte kuvitella, mitä tapahtui.

Ei mitään. Mitään ei tapahtunut. Ehkä kolme ihmistä teki työtä käskettyä pelkästä hämmennyksestään. Loput tuijottivat, kuten tähänkin asti, käsiään hiljaa hikoillen.

Minä näin tämän kaiken, koska nostin pääni. Ja ihmettelin niin tehdessäni, miksi tarvitsen siihen toisen kehotuksen. Miksi pitää jäyhän suomalaismiehen komentaa, ennen kuin uskaltaa edes vilkaista naapuria? Ei sillä, että minua olisi lainkaan haitannut tulla komennetuksi.

Okei, ehkä spinningtunti ei ole se hetki, jolloin edes toivoo toisen katsovan päinkään. Tämä ei ole kuitenkaan pelkästään liikuntatuntien ongelma. Me emme katso, me emme näe. Meidät on opetettu olemaan tuijottamatta, koska se on rumaa ja epäkohteliasta. Niinpä me emme tuijota, emme katso, hyvä jos vilkaisemmekaan.

Kuva: konstantin

Me kävelemme laput silmillä jonojen ohi, koska emme yksinkertaisesti näe muita ihmisiä ympärillämme. Me marssimme hisseihin suoraa päätä, vaikka joku olisi tulossa ulos, koska emme havaitse sitä toista siinä edessä. Me kävelemme päät painuksissa pitkin katuja lähtöpaikasta A määränpäähän B näkemättä matkalla yhtäkään ihmistä, vaikka niitä olisi kävellyt vastaan seitsemänkymmentä neljä.

Siis ehdotan, nostakaa ihmiset hyvät päänne ja katsokaa ympärillenne. Ihmiset ovat kauniita, kiinnostavia, ihania, kiehtovia, arvokkaista, hienoja, sympaattisia, söpöjä, hauskoja ja vaikka mitä muuta! Kaikki tämä menee ohi, jos heitä ei näe. Sitä paitsi ympärillämme on paljon muutakin katselemisen arvoista.

Tulisiko meistä samalla vähän huomaavaisempia, jos näkisimme ihmiset ympärillämme? Ehkä, ja tätä todella toivon, meistä tulisi edes vähän lämpimämpiä. Eikä siihen paljon sen kummempaa tarvita, kuin että ihmiset alkaisivat vain katsoa ympärilleen.

Loppuun Alivaltiosihteereiden palindromi: ”Nosta kaunis naamasi, pisamaan sinua katson!”

Kenet sinä  näkisit, jos malttaisit hetken katsoa?