... = odota

Meitä kun niihin kuuluisiin juniin on niin monta ja parille on paikka asemalaiturillakin, täytyy opetella mukautumista. Niin sanaston, rytmin kuin voimankin kanssa on keskusteluissa hienosäädön varaa. Aiemmin olemme puhuneet siitä, että hitaampi puhetahti antaisi armoa myös mietteliäämmille puhujille. Tänään aiheenamme on sähköinen keskustelu.

Minä en tunnetusti ole hidas hämäläinen. Juuriltani kiivaiden, kateellisten kainuulaisten ja kovin puheliaiden karjalaisten hybridinä olen tottunut puhumaan paljon, nopeasti ja kovaa. Tämä kommunikaatiomalli periytyy puheestani myös kirjoitettuun keskusteluun ja kun kuusi ja puoli -sormijärjestelmäni hakkaa näppistä, jälkeä syntyy aika vauhdikkaasti.

Ryhdyin tässä hiljattain tutkimaan ystävieni kanssa käytyjä chat-keskusteluja. Tajusin, että asioihin liian nopeasti reagoiva ja toisia keskustelujan aihioita ensimmäisen päälle aloittava viestintätyylini katkoo keskusteluja. Näin se käy:

Minä: "Moi, mitä kuuluu?"
Ystävä: "Moi, kiitos ei ihmeempiä. Tulin juuri kotiin Tukholmasta ja nyt väsyttää. Mitäs itsellesi?"
Minä: "Ai, vau, mitä jännää Tukholmassa näkyi?"

Tässä kohtaa kolme pistettä ilmaantuu chat-ikkunan reunaan ja teksti kertoo, että toveri kirjoittaa.

Toveri kirjoittaa...

Odotellessani ajattelen, että vastaan jo valmiiksi hänen kysymykseensä.

Minä: "Eikä tänne kummempia. Töitä vaan. Tai no jaa, sen verran ehkä uutta kuitenkin, että minut nimitettiin hiljattain paitsi tiedottajaksi myös tyttöystäväksi."

Kolme pistettä häviää. Menee hetki.

Ystävä: "Eihän? Onneksi olkoon! Hieno homma. Miltä nyt tuntuu?"

Kun alan vastata, kolme pistettä eivät palaa. En koskaan kuule, mitä jännää Tukholmassa näkyi. Se jää vaivaamaan ja vaikka toisinaan onnistun palaamaan aiheeseen, useimmiten kolmen pisteen aikana muodostetut lauseet jäävät minulle ikuiseksi mysteeriksi.

Olen alkanut opetella hidastamista ja syventymistä, odottamista ja kärsivällisyyttä. Olen istunut käsieni päälle, jotta kun kolme pistettä ilmestyvät ruutuun, en pukahda mitään. Tuijotan ruutua maanisesti, kunnes teksti on pulpahtanut ruutuun. En halua huomata enää yhdenkään lauseen menevän kolmen pisteen taakse piiloon.

Toistaiseksi tämä on toiminut aika hyvin. Kai minustakin vielä kärsivällinen aikuinen tulee.
Tuleeko sinusta? Kadotatko keskusteluja kolmeen pisteeseen? Reagoitko nopeasti vai hitaasti? Pitääkö kolmen pisteen kohdalla odottaa?

Älä sitkuta

Jos saisin antaa teille yhden elämänohjeen, se kuuluisi näin: älä sitkuta.

Sitkuttaa on kainuulainen verbi, jolla kuvataan hankalaa ja työlästä etenemistä. Ykkösvaihteella tasaisella tiellä polkeminen on sitkuttamista. Sitkuttamiseksi meno muuttuu myös silloin, jos potkukelkan alle eksyy hiekkaa.

Minulle sitkuttaminen on muutakin. Se on sitkuttamista. Sitkuttaminen noudattaa muotoa: "minä olen onnellinen, sitku..."

Voin kertoa teille salaisuuden. Sitku ei koskaan tule. Ei tule sitä hetkeä, jolloin kaikki olisi mystisesti hyvin ja onnellista. Kiire ei lopu, kun tilalle tulee uusi. Rahaa ei ole koskaan tarpeeksi sitkuun. Pitkä ponnistelu megalomaanisen päämäärän vuoksi tuo harvoin onnen, sillä useimmiten sitkussa vallitsee tyhjyys, jopa pettymys.

Kuva: Maija Lumme

Ellei ihminen ole tyytyväinen eletyllä hetkellä, hänen on hyvin vaikea olla onnellinen sittenkään, kun on päässyt sitkuun. Elämän lykkääminen johonkin abstraktiin sitku-hetkeen on elämän hukkaamista. Haaveilla saa ja pitääkin, mutta onnen löytäminen läheltään joka päivä on sellainen taito, joka jokaisen olisi hyvä opetella.

Harvoin olosuhteet ovat sellaiset, ettei niiden kanssa oikeasti voisi olla onnellinen, jos vaan päättää opetella. Siis sen sijaan, että hokisi itselleen "minä olen onnellinen, sitku...", olisi paljon tärkeämpää miettiä, miten voisin olla onnellinen nyt heti.

Oletko sinä onnellinen sitku vai nytku?

Älä uraudu: syvenny

Moro nääs! Teemaviikon toiseksi viimeinen osa ei niinkään irrota meitä urista vaan syventää niitä. Mutta syvempi ura on erilainen ura, kuin kepeä naarmu tien pinnassa. Kun menee riittävän syvälle, alkaa löytää asioita, joita ei pinnalta käsin näe.

Ajatus syventymisestä ja sen merkityksestä kimposi itse asiassa musiikista. Minä olen pintapuolinen kuuntelija; kuuntelen hitin sieltä, toisen täältä ja kuorin kaikesta päältä pelkät suosikit. Lukuisilla ystävilläni on kuitenkin perusteellisempi lähestymistapa musiikkiin. Levyt kuunnellaan levyinä alusta loppuun sanat lukien.

Noudatin sitten tätä lähestymistapaa ja yllätyin. Kappaleet, joiden merkitystä olin vähätellyt, saivat ihan uuden elämän osana kokonaisuutta. Keskittymällä, pohtimalla ja rauhoittumalla albumeista löytyi polkuja, joiden seuraaminen olisi ollut pintapuolisella syventymisellä täysin mahdotonta.

Syvennyimme ensimmäisen kämppikseni kanssa
Yves Kleinin tauluun Madridissa.

Näin uskon käyvän myös ihmisten kanssa. Kyllähän moikkaustuttuja ja kavereita täytyy olla, mutta vasta todellisista ystävistä näkee elämän koko kirjon. Vasta sydänystävän kanssa oppii sekä toisesta, itsestään että yhdessä olemisesta.

Monet parhaat asiat vaativat kypsyttelyä, aikaa ja tekeytymistä. Vaikka eläisimme millaisessa pikapikapika-kulttuurissa, puusauna lämpenee edelleen yli puoli tuntia, grilli hiillostuu, jahka kerkiää, taulun tulkinta avautuu vasta maltillisen tuijottelun jälkeen, eikä ihmisestä voi oppia kaikkea yhdessä yössä - ei, vaikka ei edes nukkuisi ollenkaan.

Syvennytään siis tänään johonkin. Olipa kyseessä lehtiartikkeli, albumi, elokuva, taulu, ihminen, ruoka, sauna, luonto tai valkoinen seinä, annetaan asioille niiden vaatima aika.

Mihin sinä syvennyt?

25 astetta parempaa tutustumiskysymystä

Kahvikupilla tai ei, tutustuminen on joskus ongelmallista. Jos molemmat ovat hivenen ujoja ja hiljaisia, voi tikusta asian tekeminen olla hankalaa. Tässä takataskuun 25 astetta parempaa tutustumiskysymystä, ettei aina tarvitsisi aloittaa sillä hankalahkolla "mitä sinä teet työksesi" -kysymyksellä. Osa on omiani, osa hävyttömästi varastettu, olkaa hyvä:

1. Missä synnyit?
2. Mikä on ensimmäinen muistosi?
3. Mikä oli lempilelusi pienenä?
4. Mitä mummosi opetti sinulle?
5. Mitä sanontaa käytät useasti?

6. Mikä vika sinussa on?
7. Mitä pidät suurimpana heikkoutenasi?
8. Mistä tuo arpi on peräisin?
9. Mitä pelkäät?
10. Mitä pahetta et tunnusta vanhemmillesi?

Mummoni opetti minulle,
että koira on viisaampi kuin tyhmä ihminen.
Kuvassa edustaa Nelli eli Ninnannunna.

11. Mistä haaveilet?
12. Mitä tekisit suurella rahasummalla?
13. Näitkö unia viime yönä?
14. Mihin uskot?
15. Mikä on huikein kokemuksesi?

16. Kenestä et voisi koskaan luopua?
17. Kenelle soitat ensiksi kertoaksesi uutisen?
18. Tunnetko naapurisi?
19. Tuomitsetko ihmisiä tekojen perusteella?
20. Millaisia ennakkoluuloja sinulla on?

21. Mitä sun mielestä mielenkiintoista maailmassa on viimeaikoina tapahtunut?
22. Minkä asian vuoksi osallistuisit mielenosoitukseen?
23. Mikä saa sinut itkemään?
24. Mistä innostut?
25. Mikä saa sydämesi sykähtelemään?


Muista myös jäänsärkemislauseet, ideat tutustumispaikoiksi ja vinkit, mitä kaikkea uuden ystävän kanssa voi tehdä. Kevät (kuten kesä, syksy ja talvikin) on orastavien ihmissuhteiden aikaa. Siis ulos aurinkoon ja esimerkiksi valmistujaisiin tai puistoon ihmisiin tutustumaan.

Ja nyt: I dare you! Vastaa vähintään viiteen yllä olevista tai esitä uusi ja minä vastaan siihen.

"Viestintä yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta."

En voi koskaan tarpeeksi painottaa teille väärinymmärtämisen todennäköisyyttä. Viime helmikuussa kuolleen viestinnän professori Osmo A. Wiion kuuluisan lain mukaan viestintä yleensä epäonnistuu. Paitsi sattumalta.

Masentava ajatus? Vähän.

Älkäämme kuitenkaan vaipuko masennukseen, vaan oppikaamme tästä jotain merkittävää. Ja tuo merkittävä oppi on se ennenkin mainitsemani totuus: ei pidä olettaa, sillä luulo ei ole tiedon väärti. Tämä pitää etenkin paikkansa silloin, kun yritämme olettaa, mitä toinen ajattelee, tuntee tai miettii. Lisäksi se pitää paikkansa niiltä osin, kun uskomme vakaasti toisen ymmärtäneen sanomisemme juuri siten, miten ne tarkoitimmekin.

Viestintää madridilaisessa seinässä.
Kohinaa aiheuttaa se, jos vastaanottaja ei puhu espanjaa.

Viestintäämme tulee kohinaa lukuisista erilaisista syistä. Murrekohina on vain yksi. Sävyt ja sanavalinnat toinen. Tilanne vaikuttaa haastavasti. Vastaanottajan mieliala ja ennakkoasenne viestiämme kohtaan saattavat nekin estää viestin onnistunee perillemenon. Ladontavirhe, epäselvä puhe, ristiriitainen kehonkieli... kyllähän näitä riittää.

Vieläkään ei pidä vaipua masennukseen, vaan ymmärtää, että koska useimmiten meidät enemmän tai vähemmän väärinymmärretään, on parempi puhua mahdollisimman selvästi ja vielä varmistaa jotenkin, että viesti on mennyt perille. Etenkin sellaisten ihmisten kanssa, joita emme tunne ja sellaisten viestien kohdalla, joiden ymmärtäminen olisi tärkeää, ei kannata jättää liikoja sattuman varaan.

Jos joku ei ymmärrä vihjauksiamme, ei vika todennäköisesti ole vastaanottajan, vaan viestinnän. Ei viestin lähettäjän, ei sen vastaanottajan vaan viestin sinänsä. Kehittäkäämme siis viestintää, älkäämme lyökö vastaanottajaa.

Vai oliko Wiio väärässä? Onnistuuko sinin viestintäsi aina? Epäonnistuikohan minun viestintäni nyt? Vai pääsikö käymään sattuma?

En puhu ranskaa, tietokonetta enkä miestä

Kypsyttelin tätä aihetta pitkään, kun ajattelin, että tästä pitäisi kirjoittaa jotain viisasta. Ja sitten tulin siihen tulokseen, että olkoon. En ole niin viisas, enkä kypsyttelemällä viisaammaksi tulekaan, joten tässä tulee raakiletta sitten oikein todella.

Törmäsin jo talvella kirjoitukseen, jossa piruparka Jussi Kolehmainen kertoi suuresta vaikeudestaan puhua naista. Suosittelen tekstiä lämmöllä, se on varsin viihdyttävä, vaikka vakava aihe onkin. Tiivistettynä kuitenkin jutussa kävi ilmi, että toistuvasti vuosien varrella naiset ovat sanoneet Jussille yhtä, tarkoittaneet toista ja hylänneet Jussin keskenään epäloogisin syin.

Ymmärrän tuskan. Toisen sukupuolen kryptiset viestit ovat joskus todella kryptisiä.

Vallilan Irma oli sitten tahollaan vastannut Jussin viestiin kertoen, ettei salaperäisyyden verhoon kietoutuminen ole vain naisten yksinoikeus. Vaikka voin eläytyä jokaiseen Irman esimerkkiin, etenkin tähän surullisen kuuluisaan, katteettomaan "mulla oli kivaa, mä soittelen sulle" -lupaukseen, eivät nämä tekstit ole mielestäni keskenään suoraan verrannolliset.

Kas, kun Jussin tapauksessa mielestäni keskeinen ongelma - huonon tuurin lisäksi - oli se, että hän yritti muuttaa kommunikaatiotaan sen mukaan, mitä oli edellisestä tapauksesta oppinut. Lienee selvää, että jos hän olisi pitänyt oman nopean ja suoran tapansa vastata, vaikka se ei Jennin kanssa toiminutkaan, olisi Saara valinnut Jyrkin sijaan Jussin.

Puhutaanko tässä miestä vai naista?

Minä olen selvästikin Saara, joka ei viehäty odotuttamisesta ja jahkailusta. Tiedän myös monia Jennejä, jotka pitävät liikaa innokkuutta epäviehättävänä. Jos joku olettaa minun olevan Jenni, pieleen menee ihan niin kuin menee pieleen, jos olettaa Jennin olevan Saara. Siksi on syytä vain olla johdonmukaisesti oma itsensä, eikä yleistää, että jos ensimmäinen kohdattu nainen oli Jenni, kaikki muutkin naiset ovat. Seuraava voi hyvinkin nimittäin olla jo Saara.

Ei siis ole mieskieltä eikä naiskieltä. On yksilöllisiä kommunikoinnin tapoja. Siinä tekee suurimman erheen, jos yrittää toimia omaa luontoaan vastaan. Viisaampaa on puhua ja toimia itselleen luontevalla tavalla ja odottaa, että kohdalle osuu se yksilö, joka ymmärtää ja noudattaa samaa viestintämuotoa.

No okei, joskus joillain yksilöillä on kieltämättä vaikeuksia puhua edes kohteliasta yleiskieltä ja silloin voi olla syytä vähän hienosäätää viestintää. Näitä poikkeusyksilöitä lukuun ottamatta voimme mielestäni kaikki noudattaa Irman ehdotusta, että opettelisimme puhumaan miehen tai naisen sijasta ihmistä. Minusta se on hyvä ehdotus.

Jos tämä kuitenkin tuntuu mahdottomalta, ehkä Manslater auttaa?

Mistä löytää kavereita, osa 16

No ka, viime kerrasta onkin aikaa. Sitä suuremmalla syyllä onkin taas aika kertoa teille tarina elävästä elämästäni. Se on välillä erittäin metkaa, elämä nimittäin.

Kuten hyvin tiedetään... minä tykkään matkustaa junalla! Salakuuntelen junissa (ja nykyisin myös busseissa), kerään ajatuksia junissa (ja nykyisin myös busseissa) ja nukun junissa (mutta busseissa ei ehdi). Viimeksi kuitenkin kävi niin, että pääsisäisen ruuhkajuna oli niin täysi, etten ehtinyt nukkumaan lainkaan.

Nimittäin menomatkalla viereisellä paikalla istui insinöörimies, jonka kanssa jutun juureen käsiksi pääsimme keskustelemalla rikkinäisestä keskusradiosta. Sitten hän kysyi kirjasta, jota olin aikonut lukea, minkä jälkeen juttu luistikin niin, että seuraavana olikin jo Kuopio.

Joskus on inspiroiva maisema,
joskus inspiroiva matkaseura.

Tulomatkalla juna oli sitäkin täydempi ja kaksi ilman paikkalippua jäänyttä piruparkaa, joista toinen lienee sanomattakin selvästi allekirjoittanut, istui ravintolavaunussa. Pakoilimme kiukkuista myyjätärtä, joka olisi halunnut meidät häätää kuka ties minne. Väänsimme juttua juurta jaksain aina Jyväskylään saakka.

Tämän päivän ratkaisu kaverittomuusongelmaan on siis juna, mieluiten ruuhkainen juna. Älä siis ole kaukaa viisas ja mene edeltä tai tule jäljestä, vaan tunge siihen kaikista pahimpaan ryysikseen ja ryhdy jutulle kanssamatkustajien kanssa. Kaikista ei tule uusia parhaita ystäviä, mutta ainakin se harjoittaa juttelemaan vieraille ja vaivaamaan jutunjuurta pullaksi.

Vai mitä? Oletko jutellut junissa? Keksitkö mitään sanottavaa? Mistä sinä löydät kavereita? Miten teidän talvi on mennyt, kun tuntuu, että olen ollut poissa ikuisuuden? Mutta nyt oon taas täällä, jee! Jeehän?

Älä esitä

Ei pidä olettaa, mikä saa toisen kiinnostumaan ja yrittää olla tai muuttua sellaiseksi. Kun etsii uusia ystäviä, tuttavia, kavereita tai kumppaneita, ei kannata missään tapauksessa esittää olevansa muuta kuin itse todellisuudessa on. Miksi? Siksi, ettei voi mitenkään etukäteen tietää, mistä se toinen syttyy.

Yksi syttyy sanoista, kuten auto, punainen, minun, suuri ja autotalli. Toinen päästää ihastuneen huokauksen sanojen Intia, jooga, porkkana, retriitti ja luomu kohdalla. Kolmas sulaa sisäisesti, kun keskustelukumppani vaivihkaa pujottaa lauseisiinsa sanat diskreetti, käännössointu, kirjakauppa, jeesusteippi ja Maslow'n tarvehierarkia.

Mikä sinun sydäntäsi sykähdyttää?

Ei sitä voi etukäteen tietää, mistä se toinen innostuu.
Mutta eikö ole parasta, kun se toinen innostuu juuri sinusta?

Mistä sinä innostut?

PS. Hyvää ystävänpäivää, muruset! ♥

Entä, jos elämä olisikin peli?

Saan yleensä huikean hyvää perspektiiviä käymällä kotikotona tai mummolassa. Nytkin siskon kanssa keskustellen tuli niin järjettömän monta hyvää ajatusta, etten tiedä mistä aloittaisin. Mutta jos aloitan vaikka tästä, niin saatte kuulla loput myöhemmin. Kävisikö se? ;)

Kävelimme lähimetsässä aamusella siskon ja koiran kanssa ja siskoni kertoi oivalluksestaan. Peleissä tavoitellaan yleensä laadukasta, todentuntuista grafiikkaa. Peli on sitä onnistuneempi, mitä vähemmän siinä on bugeja, mitä enemmän mahdollisuuksia pelaajan valita tekemisiään ja mitä hyvälaatuisempi se on ulkoasultaan. Sitten sisko sanoi jotain ällistyttävää:

"Tuntuu kuitenkin, etteivät ihmiset oikein muista, että kaikkein paras grafiikka on todellisuudella, juuri tässä näin. Ei ole bugeja, käsi ei mene läpi seinästä. Ja jos tää olisi peli, miten paljon rajattomammat mahdollisuudet tässä olisi, kuin yhdessäkään toisessa pelissä. Tässähän voisi tehdä melkein mitä vain!"

Jatkojalostimme ajatusta kävellessämme ja olimme ehtineet lenkillä jo postilaatikolle. Sanoin: "Niin, jos tämä olisi peli, miettisin heti, että mitäköhän tuolla postilaatikossa on. Onkohan siellä lehti, olisikohan siinä lehdessä vaikka joku ilmoitus, jonka avulla tämä pelihahmo pääsisi tavoitteissaan eteenpäin."  Mihin sisko totesi, että "niin ja tämä olisi jo aika kehittynyt level, jos ajatellaan, miten hyvät lähtökohdat ja edellytykset täällä on. Ekalla levelillä voisi syntyä nälänhätäiseen Afrikkaan ja toisella levelillä sodan keskelle Afganistaniin ja sitten aika korkealla levelillä pääsisi Suomeen".

Niin, ajatelkaapa sitä! Miten hyvät lähtökohdat ja edellytykset meillä on pelata tätä elämämme peliä. Ei ole leijonia, eikä sotaakaan.

Kuva: FlubbelEmpire

No, sitten istuin junassa ja ajattelin tätä asiaa edelleen. Jos tämä olisi vaikka The Sims ja pelaajalla olisi ystävyys-, perhe- tai parisuhdetavoite, mitkä olisivat ne puitteet, joiden avulla tähän tavoitteeseen pyrittäisiin? The Simsissä pelihahmolla on puhelin, päivän sanomalehti, tietokone ja sitten voi ottaa taksin ja lähteä kaupungille. Myös naapureista ja töistä voi saada ystäviä. Tavoitteeseen päästäkseen, täytyy ohjata pelihahmoa tutustumaan mahdollisimman moneen.

Todellisuudessa resurssit ovat teoriassa lähes samat, käytännössä paljon rajattomammat. Keskeistä on kuitenkin se, että pelihahmon täytyy tehdä jotain, jotta resursseista olisi jotain hyötyä. Ei auta passiivisena istua paikallaan, vaan on nähtävä kaikki mahdollisuudet: on huomattava se sanomalehti, käytettävä tietokonetta, kutsuttava naapuri kylään ja rupateltava puhelimessa kaikille tuttaville, jotta ystävyys kehittyy.

Me tahdomme toisinaan lamaantua elämämme edessä, kun kaikki tuntuu niin suurelta, vääjäämättömältä ja muuttumattomalta. Tämä on kuitenkin hyödytön tapa ajatella asioista. Täytyisi pysähtyä kuten pelissä, käännellä sitä sisäänrakennettua kameraa edes takaisin ja havaita kaikki ne mahdollisuudet, jotka ympäristössä ja itsessä luuraavat.

Sitä paitsi lähtökohdat ovat jo aika hyvät, kun seuraavan kulman takana ei lurki aivoja syövä zombi.

Jos tämä olisi peli, minä ainakin aukoisin ensimmäiseksi kaikki kaapit ja laatikot ja katsoisin, mitä kaikkia käyttökelpoisia aarteita niistä löytyisi, ennen kuin lähtisin tutkimaan, mitä jännää ulko-oven takana on. Tai sitten kaivaisin puhelimen ja soittelisin kaikkiin puhelimen muistiossa oleviin numeroihin nähdäkseni, mitä tapahtuisi.

Mitä sinä tekisit?

Alhomöhnän karkottajaa, 0€/kk

Mitä jokaisella meistä pitäisi olla aina mukana lompakossaan? Oikea vastaus ei ole kondomi.

Oikea vastaus on paperi, jonka molemmilla puolilla on tekstiä. Toiselle puolelle jokaisen tulisi kirjoittaa kymmenen kohdan lista, jossa on lueteltu sellaisia piirteitä ja ominaisuuksia, joista tykkää itsessään. Olivatpa ne asiat sitten fyysisiä tai  henkisiä, jokaisen pitäisi löytää vähintään kymmenen mahtavaa asiaa itsestään.

Toiselle puolelle paperia pitäisi kirjoittaa ylös jokainen positiivinen palaute tai kohteliaisuus, jonka on eläessään saanut. Ihan rohkeasti siis kaikkien entisten rakkauksien ja menneiden puoliskojen tunnustukset ylös, sillä mitä useammalta ihmiseltä noita sanomisia on, sitä parempi! Ne pitää kirjoittaa ylös, koska muuten ne ajan saatossa unohtuu. Ainakin valtaosa niistä unohtuu.

Tämä ei oikeastaan ole kehotus. Jos minulla olisi valtuudet, haluaisin käskeä sinua tekemään tuon listan! Oikeasti nyt heti, eikä kohtajoskusmyöhemmin eli ei ikinä. Miksikö?

Kuva: Kevin Rawlings

Siksi, että jokaiselle meistä iskee välillä itsetuntoalho. Se on sellainen tila, jossa tuntuu, että mikään ei onnistu, tukka ei tottele, eikä kukaan tykkää musta ikinä. Erot, huonot treffit, potkut ja muut pettymykset ovat omiaan synnyttämään näitä tunnetiloja. Samoin menkat, kaamosmasennus, kiire ja stressi.

Itsetuntoalhossa ei yksinkertaisesti löydä peilikuvasta yhtään mitään kaunista katsottavaa. Tällaiset hetket voivat tulla kohdalle yllättäen ja aivan varkain. Noina hetkinä olisi elintärkeää muistaa kaikki ne ihanat asiat, mitä joku on joskus sanonut.

Siksi jokaisella pitäisi olla lompakossaan tuo paperi, johon on kirjattuna omat vahvuudet ja ne puolet, joita muut itsessä arvostavat. Sitä saa kärrättyä päästään ulos uskomattoman määrän alhomöhnää ihan vaan lukemalla niitä toisten sanomia vilpittömän kauniita sanoja.

Minun alhomöhnäni karkottaa tunnustus, jonka eräs jo kauan sitten elämästäni kadonnut poika minulle yön pimeinä tunteina lausui: "En mä edes muista, miltä se ranskanopettaja näytti. Mutta mä muistan, miltä sä näytit." Lause kulkee visusti lompakossa niitä hetkiä varten, kun alakulotila iskee.

Mikä helpottaa sinun alakulotilaasi?

Harrasta liikuntaa!

Parin vedettyä aamukahvit aivan väärään kurkkuun ja jupistua, että miten tämä nyt liittyy mitenkään mihinkään, tajuan, että lienee parempi selittää vähäsen. Selittää siis, miten liikunta vaikuttaa ystävyyteen, tutustumiseen ja ylipäätään kaikkeen kanssakäymiseen.

Kun olen harrastanut kaksi tuntia liikuntaa, saunonut puoli ja syönyt hyvin, istun tietokoneeni ääressä äärettömän rentona ja euforisena. Sitä se liikunta teettää, nimittäin mielihyvää, vaikkei sitä hikoillessa heti uskoisi.

Liikuttuani tämän vuoden aikana enemmän kuin koko edellisen elämäni aikana yhteensä, huomaan jaksavani paremmin, nukkuvani syvemmin ja kärsiväni vähemmän päänsärystä. Sitäkin se liikunta teettää, nimittäin ylläpitää terveyttä ja jaksamista.

Pidemmän päälle olen jaksanut juosta vähän pidemmälle, lyönyt palloa hivenen tarkemmin ja onnistunut voittamaan itseni kerran tai parikin. Olen oppinut luottamaan itseeni ja kehooni. Sitä se liikunta varsinkin teettää, nimittäin onnistumisen kokemuksia ja elämyksiä.

Ja kavereitakin liikunnan parista löytää!

Squashin opettelua Englannissa.

No, ajattelepa omalle kohdalle. Etkö sinäkin ole mieluummin ihmisen seurassa, joka on hyväntuulinen? Eikö ole mukavampi viettää aikaa ihmisen kanssa, joka on terve ja joka jaksaa tehdä asioita? Etkö kaipaa päiviisi ihmistä, joka luottaa itseensä ja kykyihinsä? Näihin kaikkiin asioihin liikunta vaikuttaa sekä välittömästi että pidemmällä aikavälillä.

Liikunta on sitä paitsi ihmiskeholle välttämätöntä. Vaikutusta ei ehkä näe huomenna, mutta pidemmän päälle kyllä. Minä ainakin rakastan ystäviäni niin, että haluan pitää heidät luonani mummoikään asti. Lisäksi mitä nuorempana liikkumisen aloittaa, sitä helpompi sitä liikuntakykyä on myöhemminkin ylläpitää!

Kaikki liikunta ei suinkaan ole kaikkia varten, mutta jokaiselle on jotakin aivan varmasti. Olipa se sitten kävelyä ulkoilmassa, squash-pallon perässä koikkelehtimista, raudan kurittamista salilla tai vaikkapa salsaa, joku liikuntamuoto on sopiva, kun sille antaa mahdollisuuden.

Siis miten liikunta vaikuttaa ystävyyteen, tutustumiseen ja ylipäätään kaikkeen kanssakäymiseen? Siten, että liikunta vaikuttaa sinuun ja kaikki, mikä vaikuttaa sinuun, vaikuttaa myös ihmissuhteisiisi. Siksi toivon syvästi ja kovasti, että vaikka syys saa ja pimeys myös, jokainen muistaisi silti liikkua vähän joka viikko.

Mitä liikuntaa sinä harrasta(isi)t? Uskotko liikunnan vaikuttavan ihmissuhteisiin? 

Vaikuttaa ensikohtaamiselta

"Jos antaa itsestään liian hyvän ensivaikutelman, onko se huono asia? Ihminenhän pettyy sitten joka kerta, kun en olekaan niin hieno ja kiva, kuin aluksi vaikutin. Eikö olisi parempi antaa pikkuisen heikompi ensivaikutelma ja yllättää positiivisesti?"

Näin pohdittiin ensivaikutelmia toverin kanssa iltana muutamana. Sitten löysin itseni loukusta, jossa kamppailen karistaakseni ensivaikutelman jättämät ennakko-oletukset, jotka ovat osoittautuneet hakotieksi. Enkä voi ajatella muuta kuin sitä, miten erilainen tilanne olisi, jos ensivaikutelma olisi ollut jokin ihan muu.

Sanoin toverillekin sinä iltana muutamana, että mielestäni ensivaikutelman pitää olla rehellinen ja aito. Sillehän ei mitään voi, jos tilanne luo tavallista paremmat tai huonommat puitteet. Kuitenkin suurimman karhunpalveluksen itselleen tekee, jos yrittää esittää olevansa jotain muuta kuin mitä on.

Ongelmallista on kuitenkin se, jos oma ensivaikutelma vaikuttaa aina joltain muulta, kuin itse todellisuudessa on. Tällöin olisi hyvä vähän tiedustella ihmisiltä, millaisen ensivaikutelman he ovat itsestä saaneet ja ehkä tietoisesti yrittää hioa särmiä ja kulmia siihen suuntaan, ettei tulisi vastaavia väärinkäsityksiä.

Kuva: Cea.

On nimittäin uskomattoman vaikeaa luopua ennakko-oletuksistaan, etenkin, jos ne ennakko-oletukset herättävät jonkinlaisia tunteita (mukavia, ikäviä, ihastuneita, vihastuneita). Ensivaikutelma pitää pintansa pitkän aikaa ja neutraalitkin sanomiset värittyvät sen valossa, mitä aiemmin on ajatellut toisen olevan.

Minusta on esimerkiksi saatu ylpeä ja ylimielinen ensivaikutelma. Piti tehdä syvää itseanalyysiä ennen kuin hoksasin, mikä sellaisen vaikutelman tekee ja miten pääsisin siitä eroon. Enkä tiedä, olenko päässyt vieläkään.

Jos ihminen pitää minua siis ensitapaamisen valossa ylimielisenä, kaikki mitä sanon, tulkitaan tästä näkökulmasta käsin. Silloin nekin lauseet, jotka eivät muutoin vaikuttaisi koppavilta, muuttuvat sellaisiksi. Menee hetki, ennen kuin ensivaikutelma katoaa. Toisinaan sitä hetkeä ei saa ja ensivaikutelma jää pysyväksi.

Siksi kehotan rehellisyyteen ja avoimuuteen, mutta myös lempeään itsetarkkailuun. Ei koskaan tee haittaa katsoa peiliin ja miettiä, mitä minua täysin tuntematon ihminen näkee ja kokee ensin ja millaisen vaikutelman siitä saa. Vai haittaako?

Rapsuta puolisoa

Rapsun rapsun. Nyt kuulkaa sitten rapsutellaan oikein olan takaa. Nimittäin edellisen tekstini kommenteissa ja ystävieni kanssa käymästäni keskustelusta kävi ilmi, ettei asia ole ihan yksinkertainen. No eihän se ikinä kyllä ole, mutta selvennän kuitenkin.

Kävi ilmi, että monien mielestä puolisoa tulee itse asiassa huomioitua ihan minimaalisen vähän. Puoliso on sohvaan verrattava itsestäänselvyys ja siksi sitä selän rapsutusta tarvitsee myös parisuhteellinen.

No. Pysyn edelleen kannassani tästä turvaverkkoasiasta. Parisuhde on turvaverkko. Vaikka se puoliso olisi yhtä itsestään selvä kuin sohva, se on kuitenkin siinä. Aina, vakaasti, turvallisesti. Jos tulee hätä ja itku ja maailmanpelko, sohvaan voi käpertyä turvaan. Sohvaan voi luottaa.

Kerhohuoneen puujakkaroihin ei voi. Ne pitää palauttaa tai joku voi koska tahansa hakea ne pois. Osa niistä hajoaa alta aikayksikön, vaikkei istuisi päälle edes koko painollaan. Ne huojuvat ja horjuvat, eikä niihin pääse turvaan. Edes alle ei mahdu.

Kuva: Kämppis numero kaksi, kolme tai neljä

Mutta se ei kuitenkaan ollut tämän kirjoituksen pointti. Vaan pointti oli se, että jos viime viikolla (ja toivottavasti tästä hamaan tulevaisuuteen) rapsutettiin sinkkuystäviä, niin rapsutettaisiinko tänään sitten puolisoita?

Muistetaan se sohva. Hellyys ja rapsutus ei ota paljon aikaa eikä vaadi suuria asioita. Huomaavaisuus on pieni ele, muistattehan? Se, että laittaa toisenkin kahvikupin koneeseen, hakee lehden valmiiksi tai rapsuttaa ohi kävellessä niskahiuksia, on jo hellyyttä.

On kuitenkin tärkeää, että välillä näkee sen hellyyden eteen myös vähän vaivaa. Tietoisesti käveleekin kotiin tultuaan jääkaapin sijasta puolison luo, puristaa karhunhalaukseen ja sanoo, että "moro muru, kiva tulla kottiin". Jokaiselle meistä on tärkeää saada kuulla olevansa tärkeä ja saada kehuja ulkoisista ja sisäisistä ominaispiirteistämme.

Lisäksi yhtä tärkeää on huomata saatu hellyys. Toinen saattaa joka päivä tehdä jotain huomaavaista ja ihanaa, mikä kiireessä, stressissä ja tottumuksessa menee ihan ohi. Siis rapsuttelun lisäksi pysähdytään tänään huomaamaan ne pienet huomaavaiset eleet ja kiittämään niistä.

Rapsun, rapsun! Vai mitä?

Minä-aika on laatuaikaa

Hyvän ihmissuhteen salaisuus on itsekäs minä-aika. Uskokaa pois. Minä-ajalla on nimittäin monenlaisia myönteisiä vaikutuksia.

Minä-aika parantaa keskustelujen laatua. Kun ihminen antaa tarpeeksi aikaa itselleen, hän tutustuu itseensä paremmin. Hän tulee tutuksi omien mielipiteidensä ja näkökulmiensa kanssa. "Emmätiiä" ja "ihansama" -vastaukset vähenevät, kun ihminen oppii tietämään, mitä mieltä hän asioista on.

Minä-aika vähentää hermojen kiristystä. Jokainen meistä tarvitsee välillä aikaa, jolloin kukaan ei tivaa menemisiä tai tulemisia, ei roiku niskassa, ei pyydä, ei vaadi, ei odota. Kun saa olla itsensä kanssa rauhassa, alkaa hetken päästä jo kaivata sitä, että joku kyselee perään. Kun stressi vähenee, toisten ihmisten seura kuulostaa paljon paremmalta.

Minä-aika kasvattaa ikävää. Ikävöinti on tarpeellista, sillä se saa ottamaan yhteyttä. Ellei ehdi ikävöidä, ei tule soitettua, eikä piipahdettua kylään. 

Minä-aika tekee onnelliseksi. Kun saa hyvällä omatunnolla tehdä juuri niitä asioita, jotka ovat itselle tärkeitä ja rakkaita, ihminen tulee paremmalle tuulelle. Tämän hyvän tuulen nojalla on helpompi pitää yllä parempia ihmissuhteita. 

Minä-aika opettaa toisten ihmisten merkityksen. Kun itsekseen pööpöilee, huomaa paremmin ne asiat, joissa toiset ihmiset ovat korvaamattoman arvokkaita. Itse ei osaa kaikkea, eikä pysty kaikkeen yksin, mutta kuinka sen huomaisi, ellei koskaan joutuisi itsekseen yrittämään? 

Minä-aika on laatuaikaa.

Minä vietin minä-aikaa eilen ja ilmoitin, etten halua nähdä muita kuin Keplerin Hypnotisoijan hahmoja. Illalla teki kuitenkin mieli jo lähteä kaverin kanssa salille. Mitä sinä teit minä-ajallasi viimeksi? Olisitko minä-ajan tarpeessa?

Mistä löytää kavereita, osa 15

Päivää vaan! Eilen oli kaunista ja aurinkoista, joten söin brunssia ensimmäisen kämppikseni kanssa puistossa. Olimme ehtineet ruokailun loppuvaiheeseen, kun kaksi nuorta miestä keskeyttivät meidän rupattelumme. "Hei, me haluttais pelata Ristiseiskaa, mutta meitä on liian vähän. Pelaisitteko te meidän kanssa?", kysyi toinen nuorista miehistä.

Ellei meillä olisi ollut juttu pahasti kesken, olisimme suostuneet mieluusti. Onneksi vähän matkan päässä istunut kaksikko keskeytti oman Yatzy-pelinsä ja ryhtyi poikien kanssa Ristiseiskalle. Silloin se valkeni minulle: kavereita löytää puistosta!

Kun on rohkea rokansyöjä, voi toteuttaa tämän yksinkin. Yksin on aika vaikea pelata seurapelejä, joten tuntuu loogiselta kysyä seuraa. Jos on kuitenkin pelokkaampi pannukakun popsija, kaksin voi olla helpompi lähestyä vieraita puistoilijoita. Kaksin on köyhänlaista pelata esimerkiksi Ristiseiskaa, joten on ihan hyvä idea kysyä naapuriviltin väkeä mukaan peliin.

Puistossa on rentoa ja mukavaa. Ihmiset hengailevat jo valmiiksi hyvällä tuulella. Siksi korttipeliin (tai Yatzyyn tai Mölkkyyn tai miksei vaikka Kimbleen) seuran löytäminen ei ole mitenkään mahdoton tehtävä. On helpompi myös sanoa kyllä, kun tietää, että tehdään jotain mukavaa, eikä ole vaivaantunutta hiljaista tuijottelua. Siis miten nerokasta!

Kannattaa siis ottaa pelikortit, lautapeli tai Mölkky kainaloon ja painella puistoon yksin, kaksin tai hyvin pienellä porukalla. Eikä muuta kuin kaverustumaan. :)

Minä pelaisin mieluiten Tuppea. Mitä peliä sinä pelaisit mieluiten puistossa?

Pyrkyristä porukan osaksi

Hyvää vapun jälkeistä elämää, olevaiset! Aloittakaamme viikon toinen maanantai ottamalla oppia petoeläimistä. Haemme apua lukijan ongelmaan: aikaisemmin helposti kavereita tehnyt tyyppi on joutunut pienen paikkakunnan kastijaossa luokkaan "hiljattain muuttanut pyrkyri", eikä kaverustuminen ota luonnistuakseen.

Kun petoeläimet saalistavat laumaeläimiä, ne pyrkivät ajamaan yhden laumasta erilleen, jotta saalistus onnistuisi paremmin. Tällaiseen kylmäveriseen laskelmointiin kehotan - ehkä vähän tapojeni vastaisesti - nyt myös nimettömän nimimerkin taakse piiloutunutta lukijaa. Tekniikka mukailee aiemmin esiin nostettua pienesti aloittamisen, mutta suuresti ajattelemisen taktiikkaa.

Eli kun löytää itsensä tilanteesta, jossa paikkakunnan alkuperäisväestö kyräilee ja sulkee ulkopuolelle, ei pidä yrittää kesyttää heitä kaikkia kerralla. Se ei onnistu. Tulee valita yksi, sosiaalisen laumahierarkian keskipaikkeilta, jonka suosioon tulee yrittää pyrkiä ensin.

Miksi? Siksi, että kukaan yksittäinen ihminen tuskin pitää uutta tyyppiä kammottavana pyrkyrinä. Kun ryhmässä on kuitenkin päätetty, että uudet tyypit ovat hanurista, eikä heitä tarvitse ottaa mukaan leikkiin, ei kukaan muukaan uskalla tätä asetelmaa vastaan kapinoida, ettei itse joutuisi huonoon valoon.

Kuva: Graeme Law

En haluaisi edes kirjoittaa ääneen sanaparia sosiaalinen laumahierarkia, mutta valitettavasti (etenkin naisten keskuudessa) sellainen varsin usein valitsee. Ei meno ole paljon ala-asteesta muuttunut: joku on siistein, koska joku nyt vaan on siistein ja se siistein saa päättää, ketkä muut ovat siistejä ja ketkä taas eivät. Ne, joiden osaksi jää olla olematta siistejä, jätetään ulkopuolelle.

Lauman johtajaa on kaikista vaikein käännyttää, koska todennäköisimmin juuri tuo johtaja pitää yllä "ulkopuoliset ovat hanurista" -ajattelutapaa oman statuksensa puolesta pelätessään. Sen sijaan hiljaisten mukanahengailijoiden käännyttämisestä ei ole mitään hyötyä, koska he ovat hiljaa, eikä heidän mielipiteensä tule koskaan julki.

Siksi täytyy yrittää valita se joku, joka saa myyjäisissä aina sen kolmanneksi tai neljänneksi parhaan pöydän. Sitten hitaasti ja varovaisesti, salakavalasti ja huomaamatta kesytetään se yksi. Tarkkaa toimintametodia tähän on vaikea antaa, mutta hitaasti lähestymällä, toisesta kiinnostumalla, olemalla avuksi ja kuuntelemalla pääsee hyvään alkuun.

Kun on kesyttänyt yhden, on paljon helpompaa kesyttää loputkin.


Vai onko sellaista laumahierarkiaa edes olemassa? Mitä, jos jokainen saa mielestään parhaan pöydän myyjäisissä? Voiko pyrkyrin leimaa karistaa?

Ajattele suuresti...

... mutta aloita pienesti. Vanha kansa viisastelee, ettei voi juosta, ennen kuin on oppinut kävelemään. Tämä pätee myös ihmissuhteisiin.

Jos välit ystävään tai sukulaiseen ovat totaalisen tulehtuneet, ei ole suurinta viisautta lähteä kertaheitolla erämaamökkiin viikoksi. On todennäköisempää, että toinen saa paistinpannusta ja toinen nuotioklapista kuin että takaisin tultaisiin ylimpinä ystävyksinä.

Pienet, selkeän deadlinen sisältävät kohtaamiset ovat parempi tapa aloittaa. Toisen voi pyytää vaikka sille iänikuiselle kahville sanoen, että "mun juna lähtee puoli viisi, siinä olisi puoli tuntia aikaa, tulisitko kahville". On helpompi sanoa kyllä, kun tietää, ettei mahdollisesti todella vaivaantunutta tilannetta kestä kauaa.

Kuva: Masakazu Matsumoto

Tästä syystä kirjeet ja sähköpostit ovat parempia kuin puhelut. Kirje loppuu ja sen voi prosessoida omalla tahdilla. Puhelu on välirikon aikaan huonompi, koska kynnys vastata kasvaa. Etenkin, jos epäilee, että välien selvittely puhelimitse saattaa kestää tuntikausia.

Teotkin on aloitettava pieninä. Pieni huomaavainen ele on aluksi parempi kuin jättimäinen, fanfaarien saattelema hulabaloo. Pieni ele ei herätä niin paljon epäilyksiä ja ennakkoluuloja, eikä saa toista tuntemaan velvollisuudentunnon kalvavaa painoa.

Samalla, kun aloittaa pienesti, on hyvä muistaa ajatella suuresti. Täytyy uskoa, että lopputulemana on uusi ja uljaampi ystävyys ihmiseen, jonka kanssa ei ole puhunut aikakausiin. Silloin malttaa aloittaa pienesti ja odottaa rauhassa.

Osasitko sinä juosta ennen, kuin osasit kontata?

Katso kahdesti

Hyvää perjantaita ja alkavaa viikonloppua! Tänään asiani on lyhyt, ytimekäs ja yksinkertainen: katso kahdesti. Kaikkea. Kaikkia.

Mieti mielessäsi jotakuta, jonka tunnet hyvin, mutta jonka olet tuntenut vasta vähän aikaa. Tällainen voi olla esimerkiksi joku uusi työkaveri, naapuri tai vaikka uusi lähikaupan kassaneiti. Mieti, miltä hän näytti silmissäsi, kun katsoit häntä ensimmäisen kerran ja muistele, mihin kiinnitit hänessä ensiksi huomiota. Mieti sitten, miltä hän näyttää mielestäsi nyt.

Huomaatko eron? Kiinnitämme ensimmäiseksi huomiota joihinkin tiettyihin ominaispiirteisiin. Yhdellä on iso nenä, toisella jännänmuotoinen suu. Kolmannesta muistaa pelkän ohimolle kaartuvan otsatukan. Erilaiset piirteet tarttuvat silmiimme, koska ne eivät ole tuttuja.

Kuva: D. Sharon Pruitt

Silmä tottuu hitaasti niihin piirteisiin, jotka erilaisuutensa vuoksi kiinnittävät huomiomme ensin. Kun ihmistä katsoo useamman kerran, hahmottuu vasta sitten kokonaisuus. Ja mikä parasta: kun oppii tuntemaan persoonan, oppii näkemään sen, mikä toisessa on kaunista syvemmältä.

Siksi haastan sinut tänään katsomaan kahdesti. Lähditpä kylille, olitpa kotona, menitpä mummolaan tai mitä ikinä sitten teetkin, pysähdy hetkeksi katsomaan jotakuta oikein kunnolla. Näe hänestä muutakin kuin jännittävän muotoinen suu. Näe persoonallisen hymyn tuomat ihanat rypyt silmäkulmissa.

Ennen kuin on katsonut kahdesti, ei voi todella tietää, miltä toinen näyttää.

Odota, älä pakota

"Se, jolla on varaa olla kärsivällinen, voi saada minkä haluaa." -Benjamin Franklin

Miksi parisuhteessa olevalle satelee treffikutsuja? Miksi ihmiselle, jolla on jo kavereita, niitä tuntuu kertyvän koko ajan lisää? Miksi raha tulee rahan luo? Miksi, oi miksi?

Benjamin on oikeassa. Se, jolla on varaa olla kärsivällinen, odottaa. Se, joka odottaa, saa lopulta sen, mitä odottaa. Jos ei ole pakko ottaa ensimmäistä vastaan tullutta asuntoa, saa lopulta sellaisen, minkä on aina halunnut. Olettaen, että sellainen asunto, jollaisen on aina halunnut, on ylipäätään olemassa.

Jos on tyytyväinen omaan elämäänsä sellaisena kuin se on, on mahdollista odottaa. Odottaa sopivaa asuntoa. Odottaa sopivaa ystävää. Odottaa sopivaa puolisoa.


Aina ihminen ei kuitenkaan ole tyytyväinen elämäänsä. Voi olla, ettei ystäviä ole. Voi olla, että sinkkuus ottaa hermosta. Voi olla, että entisestä asunnosta on vain päästävä pois. Silloin pakko aiheuttaa meissä äärimmäistä toimintaa. Etsimme raivokkaasti ja tartumme jokaiseen mahdollisuuteen kuin se olisi ainoa ja taatusti viimeinen.

Se ei kuitenkaan ole ja jos käyttäydymme niin kuin se olisi, todennäköisyys kaiken pieleen menemiseen on suuri. Takerrumme, tukehdutamme, yritämme liikaa ja liian varhain. On toki niitäkin tapauksia, joissa äkillinen tilanteeseen täysiä heittäytyminen yksinkertaisesti toimii. Valitettavan usein ihminen kuitenkin tarvitsee aikaa ja rauhaa toiseen totuttautuakseen.

Kuva: Andreas Rodler

Ihminen harvoin haluaa kokea olevansa pakotettu. Siksi ne, joilla on jo ystäviä, vaikuttavat silmissämme kiehtovammilta: he eivät pakota, koska heidän ei tarvitse. Siksi, kun tapaa uuden ihmisen, on käyttäydyttävä niin kuin olisi aikaa odottaa, vaikkei olisikaan.

Olemalla kärsivällinen, voittaa enemmän. Kun antaa kärsivällisesti toiselle mahdollisuuden olla välillä se aloitteellinen osapuoli, tulee suhteesta molemminpuolinen ja tasapainoinen. Jos tekee itseään koko ajan tykö, saattaa toista alkaa pitää itsestäänselvyytenä, eikä se ole hyvä lähtökohta ihmissuhteelle.

Vaikka odottavan aika onkin ikuisuus ja vaikka kärsimättömyys on yleinen vaiva, on se hyve, jota jokaisen on syytä harjoitella.

Kuka antaisi minulle kärsivällisyyttä nyt heti? Pitääkö toista odottaa? Kauanko pitää odottaa? Entä, jos ei voi odottaa?

Montako kertaa tervehditään?

Jos työskennellään tai opiskellaan tiiviisti pienessä rakennuksessa, samat ihmiset tulevat ja menevät pitkin päivää ja kohtaavat mennessään toisiaan. Ensimmäisellä kerralla tervehditään. Sama kaveri saattaa tulla kuitenkin vastaan neljä tai viisikin kertaa. Mitä niillä muilla kerroilla tehdään? Tällaisen kysymyksen sain pohdittavaksi lukijalta; kiitos Laura!

Tähän ongelmaan törmää kyllä tämän tästä. Tuntuu hoopolta tervehtiä samaa ihmistä heti perään uudestaan, jos ihan vasta nähtiin. Toisaalta on vähintään yhtä hoopoa vain kävellä ohi huomaamatta toista mitenkään. Erityisesti jos kyseessä on vieraampi ihminen, jonka tuntee vain kasvoilta, saatetaan vaiti ohi käveleminen tulkita tylyydeksi.

Tähän ei liene absoluuttista totuutta, niin kuin ei ihmisasioissa yleensäkään. Toiset morottelevat mennen, tullen ja palatessa. Onneksi, kuten isäni usein sanoo, meiltä eivät morot kesken lopu. Ei se niin haittaa, vaikka samaa kaveria tervehtisi useitakin kertoja. Voihan sinne perään lisätä toisinaan, että "hei... taas".

Kuva: Zach Klein

Silmiin katsominen ja hymyileminen on ihan yhtä hyvä vaihtoehto. Kättäkin voi heilauttaa sen merkiksi, että "huomasin sinut, olet kiva". Ei siinä tarvitse mitään sen ihmeempää sanoa. Toisen huomioiminen on monesti elekielestä kiinni.

Lisäksi voi vähän varioida. Päivän lähestyessä loppuaan voi huikata, että "huomiseen". Jos kuitenkin törmää samaan ihmiseen vielä tämänkin jälkeen, voi nauraen pistää leikiksi ja todeta, kuinka toisesta ei näytä pääsevän eroon millään.

Jos samaa tyyppiä näkee viisi kertaa päivässä, viisi kertaa viikossa, joka ikinen viikko, alkaa jossain kohtaa muuttua luontevaksi vain kävellä ohi.  Tuttuus tulee jatkuvasta näkemisestä ja tuttujen kesken ei ole niin justiinsa, vaikkei ihan joka kerta tervehditäkään. Edelleen on kohteliasta katsoa silmiin ja ystävällistä hymyillä.

Vastaukseksi  otsikon kysymykseen: niin monta kertaa, kuin tuntuu hyvältä tervehtiä. Vähintään kerran. Toisen voi huomioida aina muilla tavoilla sitten, kun alkavat morot huveta. 

Mitä sinä teet, jos näet saman ihmisen jo kolmatta kertaa saman päivän aikana?