tiistai 24. joulukuuta 2013

Joulutarina - hiiret, karhu ja tonttu

Poikaystäväni kerrostalon aulassa on kivipuutarha, jossa on pitkän aikaa seikkaillut kaksi pehmoleluhiirtä. Tiesimme, että kerrostalossa asuvan vanhan pariskunnan lapsenlapset olivat aina vierailulla käydessään innolla tutkineet, mihin hiiret olivat sillä kertaa menneet. Eräänä perjantai-iltana nuo hiiret olivat kuitenkin kadonneet mystisesti jäljettömiin.

Hiiristä oli tehty myös katoamisilmoitus.

Ensin meitä harmitti hiirten katoaminen - erityisesti, koska arvelimme lasten kaipaavan noita pieniä pehmoleluhiiriä. Sitten mieleemme juolahti, että voisimme selvittää, mihin hiiret olivat joutuneet. Näin se kävi.

***

Kun kivipuutarhan hiiriä ei näkynyt eikä kuulunut, oli luonnollista, että kivipuutarhan kolosta esiin ryöminyt karhu tuli surulliseksi.

Missä ovat hiirulaiset?

Esiin ryöminyt karhu.

Karhu ikävöi hiiriä kivipuutarhassa.


Mutta karhupa ei tiennytkään, että hiiret olivatkin vain lähteneet pienelle seikkailulle, eivätkä suinkaan olleet unohtaneet kivipuutarhan karhua.


Hiiret lähettivät terveisiä...

... Napapiiriltä.


Eikä karhukaan voinut olla enää murheellinen, saatuaan hiirten terveiset Napapiiriltä!

***

Yllätystä naapuripariskunnan lapsenlapsille junaillessamme emme osanneet aavistaa, että mekin saisimme osamme joulun ihmeestä. Nimittäin ennen kuin karhu sai postia, hänen murheitaan oli ilmestynyt lohduttamaan tonttu. Nyt he saavat yhdessä lukea hiirten terveisiä Korvatunturilta.



Taianomaista ja ihmeen ihanaa joulua, rakkaat olevaiset! *<|:)


maanantai 16. joulukuuta 2013

Vieraskynä: Kuinka minusta tuli sosiaalinen

Tämä Aliisan blogihan on täynnä mitä ihastuttavimpia vihjeitä siihen kuinka tutustua uusiin ihmisiin, ylläpitää jo olemassaolevia ihmissuhteita, ja muuten vain elää tässä sosiaalisessa maailmassa jonne kaikki olemme joskus tupsahtaneet. Ne ovat hyviä ohjeita ja olen iloinen että tämä blogi on olemassa, ja salaa toivon että Aliisa päivittäisi sitä vähän useammin.

Mutta blogin ihastuttavuudesta huolimatta sanoisin, että sosiaaliseksi oppii ihan niin kuin kaikki muutkin asiat opitaan: Kävelemään opitaan kävelemällä, pyöräilemään pyöräilemällä, kirjoittamaan kirjoittamalla. Jos haluaa oppia jonglööraamaan, pitää ottaa pallot käteen ja alkaa heitellä, ja jos haluaa oppia soittamaan viulua, täytyy alkaa hieroa jousta viulunkieliä vasten. Ja aivan kuten ensiaskeliaan ottava ihmisentaimi, joka kompastelee joka kolmannella askeleella, tai aivan kuten viulunsoiton aloittelija, jonka korviaraastava ulina kiduttaa koko kerrostaloa, kömpelyys ja virheet kuuluvat myös sosiaalisuuden opetteluun.

Kaikilla on varmasti ne omat kiusalliset muistonsa jostain teinivuosilta, jolloin kaikki on mennyt pieleen. Niitä kertoja, jolloin puoli tuntia on kerännyt rohkeutta mennäkseen puhumaan toiselle, ja sitten kun on saanut rohkeuden kasaan, onkin onnistunut vain sanomaan 'hei', jonka jälkeen on jäänyt seisomaan varttitunniksi hiljaa varpaita tuijotellen.

Se on noloa, se on nöyryyttävää, se on kauheaa ja se syö sielun sisältä päin jättäen jäljelle vain pieniä itsetunnon rippeitä -- ja minä olin nuorempana sen mestari.

Mutta minä huusin itselleni että perhana ei, jos muutkin osaavat puhua toisilleen, niin ei se voi minullekaan olla mahdotonta. Matkustin maan ääriin, pääsin hetkeksi eroon omista rutiineistani ja kotimaisesta roolistani, ja kun tulin takaisin pumppasin itseni täyteen jääräpäistä uhoa, ja valmistauduin hakkaamaan päätäni oman epäsosiaalisuuteni seinään. Sillä oli harmaa kivi miten vahvaa tekoa tahansa, kyllä sekin antaa periksi kun sitä aikansa takoo.

Menin puhumaan ihmiselle, keräsin rohkeuden istahtaa samaan pöytään -- ja sitten istuin varttitunnin hiljaa katsellen kun toinen kiihdytti ruokailutahtiaan päästäkseen kiusallisesta seurastani mahdollisimman pian eroon. Menin toisen kerran juttelemaan ihmiselle, valmistellen päässäni hyviä juttuja joilla saisin jään murrettua ja keskustelun soljumaan sulavasti, ja heti toisen reagoitua tavalla jota en ollut etukäteen osannut odottaa, jäin änkyttämään yksitavuisia sanoja ja nopeutin ruokailutahtiani päästäkseni kiusallisesta tilanteesta eroon. Keräsin rohkeutta mennä puhumaan puolitutulle tytölle, ja vaikkei mielessäni ollut edes käynyt että voisin lähteä häntä iskemään, tytön alettua selittämään että hänellä on poikaystävä ja hän ei ole kiinnostunut, en osannutkaan luovia keskustelua yhtäkkiä tielleni putkahtaneen karikon ohi vaan jollain kömpelöllä tekosyyllä livahdin takaovesta ulos vaatenaulakoiden kätköihin, piiloon ettei kukaan näkisi noloa itseäni.

Kerta toisensa jälkeen lupasin itselleni ja ihmiskunnalle, että vastedes lukittaudun vain huoneeseeni enkä enää koskaan altista kanssaihmisiäni nolostuttavalle olemassaololleni. Ja jos joskus kulkisinkin vielä julkisilla paikoilla, niin ainakin sitouttaisin itseni ehdottomaan vaitiololupaukseen. Mutta sitten aina lipesin, ja päätin yrittää vielä kerran.

Kun viulua rääkkää tarpeeksi pitkään, niin kyllä siitä loppujen lopuksi alkaa yksittäisiä puhtaitakin ääniä irtoamaan. Ja kun vielä jatkaa vonguttamista, sieltä alkaa tulla jopa ihan tunnistettavia melodioita, ehkäpä jopa kauniihkoa musiikkiakin. Ja niinpä minäkin huomasin, että yhtäkkiä aloin löytää itseäni sosiaalisista hetkistä, jotka tuntuivat luontevilta. Löysin itseni istumassa vastapäätä tuntematonta ihmistä yliopistoruokalassa, jonka kanssa jäin juttelemaan vielä lautasten jo tyhjennyttyäkin, ja jonka seurassa tunsin että hänkin jopa nautti seurastani ja jutuistani. Ja pian se toistui toisen ihmisen kanssa. Ja kolmannen. Ja yhtäkkiä huomasin, että niitä kiusaantuneita hetkiä ei enää tullutkaan kuin harvoin, ja lopulta ne katosivat lähes tykkänään.

Minulla oli jääräpäinen tahto muutta itseäni sosiaalisemmaksi, ja kyky olla antamatta periksi (vaikka ehkä minun olisi pitänytkin jo jossain välissä ymmärtää lopettaa kiusaamasta viattomia ihmisparkoja). Mutta hakeutumalla sosiaalisiin tilanteisiin altistin itseni kokemuksen karttumiselle, ja kokemuksen karttuessa taitoni paranivat, ja taitojeni parannuttua… No, nykyisin teen työtä, joka suurelta osin koostuu small talkista ennalta tuntemattomien ihmisten kanssa. Joidenkin kanssa tulee tietysti toimeen paremmin, toisten kanssa huonommin, mutta siitä huolimatta itse tilanteet tuntuvat luontevilta. En juokse enää vessan piiloon jos en heti keksi mitään hyvää sanottavaa -- ainakaan kovin usein.

Viime vuosina olen törmännyt muutamaan otteeseen "10 000 tunnin sääntöön", ajatukseen, jonka mukaan tullakseen oikeasti taitavaksi millä tahansa alalla sen eteen on tehtävä vähintään 10 000 tuntia työtä. Sama pätee varmasti sosiaalisuuteenkin, mutta sosiaaliseksi oppimisen hyvä puoli on siinä, että niitä tunteja, joissa sosiaalisuutta tulee opittua, tulee tahattomastikin jatkuvasti, vuosi vuodelta lisää, ja kunhan itsensä vain altistaa näille harjoituksille eikä eristä itseään kokonaan pois muusta ihmiskunnasta, 10 000 tuntia tulee täyteen ennemmin tai myöhemmin väistämättä.

Sitä nopeammin mitä jääräpäisemmin taitoa harjoittelee.

Tänään vieraskynään tarttui Kimmo, joka on sosiaalisesti itseoppinut maailmanmatkaaja. Kimmo piirtää myös sarjakuvia, joiden parissa voi viihtyä Katvealueella.

maanantai 9. joulukuuta 2013

Joulu on pieniä tekoja

Viime maanantaina kirjoitin siitä, kuinka joulu on mielestäni taianomainen aika. Olen sitä mieltä, että jokainen voi löytää joulusta ihmeen. En suostu näkemään joulua pelkkänä krääsäjuhlana tai kulutuspakkona, vaan haluan uskoa, että joulun ihme tulee muualta - kun sen vain antaa tulla.

Mainitsin tekstissäni, että jouluikkunat ja -mainokset voi katsoa näkemättä niiden piilotettua agendaa, jouluun itseensä keskittyen. Kävelin sitten erään ikkunan ohitse, ja pysähdyin lukemaan siihen kiinnitettyä tekstiä.

Merry Christmas.
Christmas is 
doing a little
extra something
for someone.

Tässä lauseessa kiteytyy mielestäni täydellisesti se, mitä yritin edellisessä tekstissäni sanoa. Joulu on sitä, että tekee vähän jotain ylimääräistä jollekulle toiselle. Olipa tuo "a little extra" joululahja, joulukortti, ikkunaan kiinnitetyt jouluvalot, liedelle nostettu glögikattila, pieni yllätys työpaikalla, hyvän joulun toivotus, hymy, katse tai suudelma, se tuottaa aina iloa. Näitä pieniä tekoja me viljelemme ympärillemme koko joulukuun!

Christmas is doing a little extra something
for someone.

Voidaan toki hurskastella ja sanoa, että ainahan meidän pitäisi tehdä vähän ylimääräistä toistemme iloksi ja että ihmisten huomioinnin ei pitäisi keskittyä vain jouluun. Olen luonnollisesti samaa mieltä, sehän on koko tämän blogin ydinsanoma. Mutta me jäyhät ihmiset emme usein muista, kuinka suuri merkitys noilla erittäin pienillä ylimääräisillä huomionosoituksilla on.

Jouluna meistä houkutellaan esiin se lapsenomainen ja hyväntahtoinen puoli, joka haluaa tehdä kaikkea pientä ylimääräistä hyvää muille, koska on joulu. Joulun tekeminen itsessään on "doing a little extra something for someone" ja sellaisenaan se on jo ihme.

Ihmeellistä joulunaikaa kaikille!

maanantai 2. joulukuuta 2013

Joulu on ihme

Olen aina ihmetellyt sitä, miksi joulu aiheuttaa stressiä ja pahaa mieltä ihmisille. Joulu, jonka pitäisi olla vuoden satumaisin, taianomaisin ja iloisin aika! Silti joka vuosi näihin aikoihin, kun kalenterin ensimmäinen luukku aukeaa, alkaa samalla armoton kiire, stressi ja kurttunaamojen paraati pitkin katuja.

Lapsena joulu oli taikaa. Olen pikkutyttönä katsonut ulos ikkunasta ja todennut oravanjäljet nähtyäni, että "Tuosta se tonttu on mennyt!". Äitiä se hymyilytti pitkän aikaa. Miten tästä satumaisesta ajasta pystyy tulemaan ihmisille niin järkyttävä stressin aihe?

Siten, että ihmiset lakkaavat muistamasta, miksi joulu tehdään. Ei kukaan pakota ketään tekemään joulua. Ei kukaan rankaise tai sakota jouluvalojen laittamatta jättämisestä tai joululaulujen kuuntelemattomuudesta. Joulu on pääasiassa vapaaehtoinen juhla. Toki siltä ei voi välttyä, mutta siihen ei ole pakko ottaa osaa.

Sen sijaan halutessaan voi katsoa ympärilleen ja nähdä sen taianomaisen satumaailman, jonka me ihmiset yhdessä rakennamme, jotta meillä olisi joulu. Kaikki ne valot, tuoksut, äänet, värit, koristeet... Ne rakennetaan vuosi toisensa jälkeen joulun sadun vuoksi.

Joulun taikaa kera siskon ja koiran.

Se on jokaisen oma asia, miten tähän kaikkeen haluaa suhtautua. Oma valintani on kiitollisena ihmetellä kaikkea sitä kauneutta, minkä ihmiset voivat halutessaan yhdessä rakentaa - kaikkien iloksi! Eikä silloin joulu ole enää kuluttamista, tuotehysteriaa, kiirettä tai stressiä. Joulu on satu, tarina, seikkailu, palanen jotain ihmeellistä.

Toki joulun varjolla myydään asioita ja joulu valjastetaan kulutushysterian apuriksi, mutta ei sitä ole pakko ruokkia. Voi katsoa jouluikkunat ja -mainokset ja nähdä pelkästään sadun, kieltäytyä näkemästä piilotettua agendaa. Monesti on helpottavaa olla tahallaan naiivi ja sinisilmäinen.

Parasta joulussa on juuri se, että se kehottaa meitä olemaan naiiveja, lapsellisia ja hetken aikaan uskomaan satuihin ja ihmeisiin.

Toivon jokaiselle rauhallista ja taianomaista joulukuuta! Ehkä tainaomaista joulua voi houkutella esiin kuuntelemalla vaikka Alaksin kokoamia joululauluja, jotka on saatavilla myös YouTubessa ja Spotify:ssa.

Mitä sinä ajattelet joulusta?

Related Posts with Thumbnails