Rakas 2014...

Tiedättekö, jos sitä aina etukäteen tietäisi, mitä seuraavan nurkan takana piilee... no, toisinä päivinä ei tahtoisi ottaa askeltakaan ja toisina taas juoksisi sinne nurkalle ihan täysiä. Ja siinä sen kauneus varmaan okin. Koska ei tiedä, ei kiirehdi eikä vitkastele.

Olen aina vuoden alussa esittänyt toiveita uudelle ja alkavalle kasalle päiviä ja kertonut siitä teillekin. Kolme vuotta sitten toivoin, että pääsisin saman pojan kanssa neljänsille treffeille ja vuoden 2012 alussa kerroin, kuinka toiveeni oli toteutunut.

En kuitenkaan ollut tyytyväinen kahvikuppitreffeihin, joten toivoin seuraavaksi vuodeksi tyrmäävää ihastumista, mikä sekin minulle ystävällisesti - jopa viisi kertaa - suotiin. Tästä raportoin teille siis vuosi sitten, kun käännyimme vuoteen 2013. Samalla toivoin uudelta, viime viikolla päättyneeltä vuodelta vähän pitkäkestoisempaa ja molemminpuolista pihkaantumista.

Miten sitten kävi? No, sanotaan vaikka niin, että jos oisin viime vuoden tammikuussa tiennyt, olisin juossut kesäkuuhun asti ihan täysiä.

Tältä vuodelta en uskalla toivoa mitään. Tai ehkä ihan salaa toivon maailmalta myötäistä tuulta ja itseltäni rohkeutta, sitkeyttä, viisautta ja vakautta.

Viime vuoden paras kuje.

Ja sitten päivän muihin uutisaiheisiin.

Täytyy myöntää, että edellisessä vuodessa oli erinäisiä haasteitakin. Etenkin aikataulullisia. Aloitin täysipäiväsen aikuisen täysipäiväiset työt sellaisessa projektissa, joka kertaheitolla koetteli jaksamistani ja aivokapasiteettiani aivan huolella. Kun siihen soppaan lisätään suunnaton menemisen ja tulemisen tarve ja orastava parisuhteen taimi...

Pahoittelen radiohiljaisuuttani. Alaksi, kaikessa ihanuudessaan, muodostui minulle hieman ahdistuksen aiheeksi. Hetken jopa harkitsin laittavani lapun luukulle - enkä kai rehellisyyden nimissä ole hylännyt ajatusta vieläkään. Ehkä kuitenkin ensin mietin, voisiko tätä hieman uudistaa ja tuulettaa, jotta ahdistus muuttuisi innostukseksi.

Sinä voit auttaa! Kerro minulle, millaisista jutuista sinä pidät. Mitkä asiat sinun mieltäsi askarruttavat? Haluaisitko sinä kirjoittaa vieraskirjoituksen Alaksiin? Mitkä keskeneräisistä juttusarjoista joutaisi lopettaa? Millaisia uusia haluaisitte? Haluaisitteko enemmän tarinoita vai analyysejä vai kuvia? Mikä tekisi Alaksista vielä paremman?

Entä mitä sinä toivot alkavalta vuodelta, kasalta uusia päiviä?

Paikkaa reiät pieninä

Olen oppinut isältäni, että rikkinäiset asiat korjataan. Tavara on käyttökelvoton sitten, kun siitä ei enää tunnista, mikä se alunperin oli. Esimerkiksi kotikotona on edelleen leivänpaahdin, joka on vuosilta ennen syntymääni ja se on purettu osiin lukemattomia kertoja - ja hyvin toimii.

Äitini periytti saman elämänopin sanoin: "paikkaa reiät pieninä". Ja niinhän se on, että pilkottava varvas on helpompi parsia villasukasta kuin kokonaan puuttuva pohja.

Tämä pätee ihmissuhteisiin myös. Pienet kahnaukset on helpompi paikata kuin ilmiriidat. Pienet juorut on nopeampi pysäyttää kuin koko kylälle levinneet emävalheet. Pieni paha mieli menee ohi vähemmällä sovittelulla kuin itkupotkuraivari.

Kuva: Chip Griffin

Vanhan kansan elämänohje neuvoo, ettei pitäisi mennä vihaisena nukkumaan. Sitä on hyvä noudattaa. Ihan sama kuka sen riidan aloitti, viisaampi on se, joka sen sopimisen aloittaa.

Mitä siis tehdä? Nöyrtyä. Myöntää virheensä. Pyytää anteeksi. Antaa anteeksi.

Riiteleminen on normaali osa terveitä ihmissuhteita. Aina ei voi olla seesteistä ja mukavaa. Riiteleminen edellyttää kuitenkin sitä, että on valmis myös lopettamaan: keskustelemaan, pyytämään anteeksi ja sopimaan.

Muista myös, että joskus joku voi riidellä yksinäänkin. Silloinkin tilanne vaatii selvitystä, vaikkei itse ole tiennyt riidoissa olevansakaan. Jos taas käy niin, että toinen äkämystyy oikein toden teolla, täällä kuusi äkäpussin kesytysvinkkiä.

Näine sanoin riidattoman viikonlopun viettoon ja pieniä reikiä paikkaamaan, vai kuinka?

Minkä reiän sinä paikkasit viimeksi?

En puhu ranskaa, tietokonetta enkä miestä

Kypsyttelin tätä aihetta pitkään, kun ajattelin, että tästä pitäisi kirjoittaa jotain viisasta. Ja sitten tulin siihen tulokseen, että olkoon. En ole niin viisas, enkä kypsyttelemällä viisaammaksi tulekaan, joten tässä tulee raakiletta sitten oikein todella.

Törmäsin jo talvella kirjoitukseen, jossa piruparka Jussi Kolehmainen kertoi suuresta vaikeudestaan puhua naista. Suosittelen tekstiä lämmöllä, se on varsin viihdyttävä, vaikka vakava aihe onkin. Tiivistettynä kuitenkin jutussa kävi ilmi, että toistuvasti vuosien varrella naiset ovat sanoneet Jussille yhtä, tarkoittaneet toista ja hylänneet Jussin keskenään epäloogisin syin.

Ymmärrän tuskan. Toisen sukupuolen kryptiset viestit ovat joskus todella kryptisiä.

Vallilan Irma oli sitten tahollaan vastannut Jussin viestiin kertoen, ettei salaperäisyyden verhoon kietoutuminen ole vain naisten yksinoikeus. Vaikka voin eläytyä jokaiseen Irman esimerkkiin, etenkin tähän surullisen kuuluisaan, katteettomaan "mulla oli kivaa, mä soittelen sulle" -lupaukseen, eivät nämä tekstit ole mielestäni keskenään suoraan verrannolliset.

Kas, kun Jussin tapauksessa mielestäni keskeinen ongelma - huonon tuurin lisäksi - oli se, että hän yritti muuttaa kommunikaatiotaan sen mukaan, mitä oli edellisestä tapauksesta oppinut. Lienee selvää, että jos hän olisi pitänyt oman nopean ja suoran tapansa vastata, vaikka se ei Jennin kanssa toiminutkaan, olisi Saara valinnut Jyrkin sijaan Jussin.

Puhutaanko tässä miestä vai naista?

Minä olen selvästikin Saara, joka ei viehäty odotuttamisesta ja jahkailusta. Tiedän myös monia Jennejä, jotka pitävät liikaa innokkuutta epäviehättävänä. Jos joku olettaa minun olevan Jenni, pieleen menee ihan niin kuin menee pieleen, jos olettaa Jennin olevan Saara. Siksi on syytä vain olla johdonmukaisesti oma itsensä, eikä yleistää, että jos ensimmäinen kohdattu nainen oli Jenni, kaikki muutkin naiset ovat. Seuraava voi hyvinkin nimittäin olla jo Saara.

Ei siis ole mieskieltä eikä naiskieltä. On yksilöllisiä kommunikoinnin tapoja. Siinä tekee suurimman erheen, jos yrittää toimia omaa luontoaan vastaan. Viisaampaa on puhua ja toimia itselleen luontevalla tavalla ja odottaa, että kohdalle osuu se yksilö, joka ymmärtää ja noudattaa samaa viestintämuotoa.

No okei, joskus joillain yksilöillä on kieltämättä vaikeuksia puhua edes kohteliasta yleiskieltä ja silloin voi olla syytä vähän hienosäätää viestintää. Näitä poikkeusyksilöitä lukuun ottamatta voimme mielestäni kaikki noudattaa Irman ehdotusta, että opettelisimme puhumaan miehen tai naisen sijasta ihmistä. Minusta se on hyvä ehdotus.

Jos tämä kuitenkin tuntuu mahdottomalta, ehkä Manslater auttaa?

Eikö alle 18-vuotias ansaitse rakkautta?

Kaksi asiaa tapahtui yhtä aikaa. Alaksin vanhaan kirjoitukseen kommentoitiin ja sähköpostiini kolahti Kysy Aliisalta -posti. Kiitos molemmista! Jännittävästi nämä kaksi käsittelivät täysin eri tavoin samaa asiaa ja herättivät minussa kasan kysymyksiä.

Tiivistetysti kommentissa sanottiin näin:

"Ei se rakkaus tule etsimällä ja hakemalla, tsiigaamalla ketä tahansa vastaantulijaa, kauniita naisia ja komeita miehiä riittää pilvin pimein, pitää miettiä onko ihastus vain hetken ohimenevää huumaa joka hiipuu aikanaan ja onko ihminen edes hänen tyyppiään. Elämää ei pidä tuhlata turhanpäiväiseen miettisimiseen miksi joku ei kiinnostu, jos ei kiinnostu niin mitä sitten, elämä jatkuu. Jos Rakkaus tulee on nii se on tullakseen aikanaan. vain elämällä tätä mielenkiintoista elämää ja tutustumalla ihmisiin, säästyy monelta draamalta."

Sähköpostissa sen sijaan pohdittiin seuraavaa:

"Miksi nuoremmille ei ole deittisivustoa? Kaikki deittisivustot on yli 18-vuotiaille ja nuorempienko pitäisi yrittää löytää sattumalta joku random jostai kadunkulmast? Itseni mielestä nuoremmillekkin pitäisi olla deittisivustoja. Mutta miksi ei ole? Eikö nuoremmat ansaitse rakkautta?"

Yksi random kulmassa, San Sebastianissa.

Miten nämä käsittelevät samaa asiaa? Siten, että jälkimmäisessä harmitellaan sitä, ettei nuorille tarjota samanlaista mahdollisuutta löytää rakkautta kuin aikuisille. Ja toisessa kerrotaan, ettei rakkaus tule väkisin etsien vaan löytyy, jos on löytyäkseen, vain ajan kanssa ja etsimättä.

No, mutta miten se oikeastaan sitten kuitenkaan on? Eikö rakkaus voi löytyä vain niin, että tutustuu mahdollisimman moneen ihmiseen, jolloin tulee tutustuneeksi myös siihen rakkauteenkin? Onko se silloin etsimistä? Jos löytää rakkauden deittipalstalta, onko silloin etsinyt rakkautta vai vain mahdollistanut rakkauteen tutustumisen?

Toisaalta, voidaanko ajatella, että kohtalo ajaa rakkauden toisensa luo väkisin ja huomaamatta? Mihin silloin deittipalstoja tarvitaan? Rakastuivathan meidän vanhempammekin ilman deittipalstoja. Entä, jos jokaiselle on useampi kuin yksi rakkaus, onko deittipalsta vain näppärä tapa löytää yksi niistä? Voiko rakkauksia olla kokonainen liuta? Eikö silloin joku siitä liudasta tule vastaan ruokakaupassakin?

Mitä mieltä sinä olet? Löytyykö rakkaus etsien? Onko deittipalsta etsimistä vai mahdollisuuksia varten? Ansaitseeko alle 18-vuotias rakkauden? Jätä kommentti!

How Falling in Love is Like Getting a Puppy

Being in love is like owning a dog. But falling in love is like getting a new puppy.

From the first second you lay your eyes upon love it seems like there is nothing else in the room. Love gets your attention, all of it, immediately. You must have it. You forget all the warnings your mother ever told you. You don't care if it makes a mess, you don't care if it takes all of your time and all of your heart and you simply don't care if it will grow bigger and turn into serious responsibility when time passes by.

The moment you lay your eyes upon love, you can't say no to it anymore. And after you have decided on love you become frightened. You fear that love might not want you, it might fear you or worse - it might already belong to somebody else. But if you're in luck, love doesn't yet have a home and it runs to you like your the most wonderful thing it has ever seen.

When you have a new love at home, you can't stay away. A moment apart seems like eternity. You run home from school, from work, from some meaningless party a friend of a friend of a friend invited you to. You just want to be home with your new love. Watching it sleep is the most fascinating thing you've ever done. Everything love does while awake seems utterly adorable and insanely captivating.

The first days with your new love is the time before you come across the fact that love can also be bad. You've heard love can chew on things you loved before, you know it might leave a mess behind and it might even bite you. You know it to be possible yet you don't care and you can't love love any less even if you know it to be true.

When you get a new love, it makes you wonder how you ever could live without one. It makes you wonder how something so seemingly small can bring you so much joy and meaning. And at the same time you constantly worry you might not know how to take care of it, you might actually accidently hurt it or even loose it. The thought of loosing love is unbearable.

And that's why you hold on to it. You let it fill your life, your daily routine and your home. You get used to not being able to come and go as you wish. You get used to the fact that something relies on you. You get happily adapted to a life with a new puppy.

And that's when you become a dog owner.

(This writing is a reply to Taylor Mali's wonderful and lovable poem: How Falling in Love is Like Owning a Dog)

Yksin selviäminen on itsekkyyttä

Ei tartte auttaa! Se on se suomalainen sisunperkele, kun meitä ajaa karjumaan naama punaisena, ettei tarvitse auttaa. Tai sitten se sisun kalpeampi velipuoli ylpeys, joka saa aikaan sen, että hammasta purren ja tilanteen mahdottomuuteen hukkuen ihmispolo ennemmin riistää henkensä kuin hakee apua.

Kainuu tunnetaan murheellisten itsemurhalukujen maakuntana ja sitä se myös on. Kun aloitin lukion, ensimmäisenä vuonna koulustamme kolme otti itsensä hengiltä. Hiljalleen sai tottua siihen, että vähän väliä kuuli jonkun tutun tutun lähteneen oman käden kautta, useimmiten ajaneen rekkaa päin. Vaan en tottunut.

Enkä totu vieläkään. En totu, enkä hyväksy. Itsemurha ei ole ratkaisu. Se ei ole vaihtoehto. Se on vain hemmetin huono valinta. Valinta, jonka taakseen jättämät jäljet ovat pitkät, syvät ja tekoa paljon murheellisemmat. Peruuttamaton valinta.

Hiljattain kaverini päätyi tähän valintaan. Ja välittömästi päässäni alkoi nakertaa ikävästi kaikille saman läpikäyneille tuttu ajatus: enkö olisi voinut tehdä mitään? Sitä pähkäilee ja analysoi läpi kaikki hetket, kaikki keskustelut ja miettii ja miettii, että miksei nähnyt tämän tulevan.

Ystävättäreni lohdutti minua sanoen, etten olisi mitenkään voinut tätä tapahtumaa estää ja asian pähkäileminen ei auta yhtään. Hän on sekä väärässä että täysin oikeassa.

Vilnan sillankaiteessa ei ole rakkauslukkoja vaan kyltti,
joka puhuttelee hypäämistä suunnittelevia:
Älä hyppää, sinusta välitetään. Hae apua.

Väärässä hän on siksi, että mielestäni jokaisella meillä on valta vaikuttaa. Jokainen ystävällinen sana, huolehtiva kysymys tai lämmin ele saattaa riittää siirtämään tuota kammottavaa päätöstä kauemmaksi. Ja jos se päätös siirtyy vähän kauemmaksi riittävän monta kertaa, on mahdollista, että itsemurhaa hautova hakee ja saa apua. Jokaisella meillä on mahdollisuus nähdä toisen tuska ja ahdistus ja edes yrittää puuttua siihen.

Samalla ystävättäreni on täysin oikeassa siksi, että olemme mestareita kätkemään pahan olomme ja umpikujamme. Se on se "ei tartte auttaa" -virus, joka meihin vesirokon aikoihin iskee ja jää sisälle kytemään. Se saa meidät esittämään, että kaikki on hyvin, vaikka samalla pää hautoisi miten synkkiä suunnitelmia. Tämä on se, missä ihminen tekee väärin itseään ja ennen kaikkea lähimmäisiään kohtaan.

Yksin selviäminen on itsekästä. On täysin itsekästä yrittää pärjätä kaiken sen synkän, mustan ja pimeän kanssa yksin, kun apuakin voi saada. Itsekkyyden huippu on itsemurha. Meidän on opittava myöntämään heikkoutemme ja kertomaan, ettemme pärjää. Meidän on pakko olla valmiita hakemaan apua, tai muuten tämä maa pysyy murheellisten laulujen maana.

Hyväksyin, etten olisi voinut kaveriani auttaa. Yhtään vähemmän murheellista se ei tästä asiasta tee. Ja jotta kukaan muu ei päätyisi tähän samaan ratkaisuun, vetoan teihin: pitäkää huolta lähimmäisistänne. Ottakaa ahdistus tosissaan, kysykää toistenne vointia ja kuulumisia, halatkaa paljon ja pitäkää lähellä, älkää jättäkö yksin.

Mutta ennen kaikkea sinä, joka tunnet olevasi umpikujassa ja haudot päässäsi peruuttamattoman synkkiä suunnitelmia: hae apua! Älä jää ajatustesi kanssa yksin, vaan puhu. Älä yritä selvitä yksin.

"Death is so terribly final, while life is full of possibilities."

 - George R. R. Martin

Rapsuta puolisoa

Rapsun rapsun. Nyt kuulkaa sitten rapsutellaan oikein olan takaa. Nimittäin edellisen tekstini kommenteissa ja ystävieni kanssa käymästäni keskustelusta kävi ilmi, ettei asia ole ihan yksinkertainen. No eihän se ikinä kyllä ole, mutta selvennän kuitenkin.

Kävi ilmi, että monien mielestä puolisoa tulee itse asiassa huomioitua ihan minimaalisen vähän. Puoliso on sohvaan verrattava itsestäänselvyys ja siksi sitä selän rapsutusta tarvitsee myös parisuhteellinen.

No. Pysyn edelleen kannassani tästä turvaverkkoasiasta. Parisuhde on turvaverkko. Vaikka se puoliso olisi yhtä itsestään selvä kuin sohva, se on kuitenkin siinä. Aina, vakaasti, turvallisesti. Jos tulee hätä ja itku ja maailmanpelko, sohvaan voi käpertyä turvaan. Sohvaan voi luottaa.

Kerhohuoneen puujakkaroihin ei voi. Ne pitää palauttaa tai joku voi koska tahansa hakea ne pois. Osa niistä hajoaa alta aikayksikön, vaikkei istuisi päälle edes koko painollaan. Ne huojuvat ja horjuvat, eikä niihin pääse turvaan. Edes alle ei mahdu.

Kuva: Kämppis numero kaksi, kolme tai neljä

Mutta se ei kuitenkaan ollut tämän kirjoituksen pointti. Vaan pointti oli se, että jos viime viikolla (ja toivottavasti tästä hamaan tulevaisuuteen) rapsutettiin sinkkuystäviä, niin rapsutettaisiinko tänään sitten puolisoita?

Muistetaan se sohva. Hellyys ja rapsutus ei ota paljon aikaa eikä vaadi suuria asioita. Huomaavaisuus on pieni ele, muistattehan? Se, että laittaa toisenkin kahvikupin koneeseen, hakee lehden valmiiksi tai rapsuttaa ohi kävellessä niskahiuksia, on jo hellyyttä.

On kuitenkin tärkeää, että välillä näkee sen hellyyden eteen myös vähän vaivaa. Tietoisesti käveleekin kotiin tultuaan jääkaapin sijasta puolison luo, puristaa karhunhalaukseen ja sanoo, että "moro muru, kiva tulla kottiin". Jokaiselle meistä on tärkeää saada kuulla olevansa tärkeä ja saada kehuja ulkoisista ja sisäisistä ominaispiirteistämme.

Lisäksi yhtä tärkeää on huomata saatu hellyys. Toinen saattaa joka päivä tehdä jotain huomaavaista ja ihanaa, mikä kiireessä, stressissä ja tottumuksessa menee ihan ohi. Siis rapsuttelun lisäksi pysähdytään tänään huomaamaan ne pienet huomaavaiset eleet ja kiittämään niistä.

Rapsun, rapsun! Vai mitä?

Rapsuta (sinkku)ystävää

Tämä teksti on vaikea kirjoittaa. Etenkin siten, ettei se leimaisi kaikkia sinkkuja hellyydenkipeiksi nyhveröiksi. Mutta koska uskon asian tärkeyteen, yritän.

Olen seurannut parisuhteessa olevia ystäviäni. Sekä niitä, joiden suhde on uusi ja lemmestä leiskuva että niitä, joiden suhde on jo vakiintunut kumppanuudeksi, toveruudeksi ja arjen hyväksyväksi rakkaudeksi. Nyt kaikki te parisuhteelliset HOI, allekirjoitatteko seuraavan väittämän:

Kun puolisko tulee päivän päätteeksi kotiin/kylään ja halata rutistaa, syntyy tunne siitä, että "hei mä olen hyvä tyyppi; toikin rakastaa mua ja haluaa olla mun kanssa". Kumppanin pelkkä läsnäolo muistuttaa parisuhteellista siitä, että tämä on haluttu ja välitetty. Eikö niin?

Tämä tässä, ystävät rakkaat, on turvaverkko joka parisuhteettomalta puuttuu.

Vaikka sinkulla olisi kuinka paljon ystäviä, se ei silti ole sama asia. Nimittäin siksi, ettei ystävälle tule kovinkaan usein sanottua - tai tehtyä muuten selväksi - että tämä on tärkeä, rakas, välitetty ja ihan mahtava tyyppi. Ei sellaista tule sanottua, koska se on itsestään selvää.

Kuva: Julie McLeod

Mutta kun se ei kuitenkaan sitä ole. Ei niinä päivinä, kun eteen tulee mammuttimainen pystyseinä. Ei niinä päivinä, kun se viidestoista vastoinkäyminen vaan keinuttaa laivaa sen verran uhkaavasti, että äyskäreitä kaivetaan jo. Eikä varsinkaan niinä päivinä, kun joku tekee oharit tai sanoo jotain aivan päinvastaista.

Näihin tilanteisiin olisi paljon helpompi suhtautua kevyemmin, jos olisi vankka tietous siitä, että kyllä minäkin jollekin kelpaan ja joku minusta välittää. Toki lohduttaa siinä hetkessäkin kuulla se, kun on paha mieli. Olisi kuitenkin erityisen tärkeää kuulla näitä asioita jo aikaisemmin. Jo ennen sitä aallonpohjaa.

Kaikki niitä sanoja ja vakuutteluja kaipaavat. Jokainen haluaa välillä tietää ehdottoman varmasti olevansa tärkeä ja rakas. Sekin, joka vaikuttaa ulospäin olevan itsevarma ja kaikin puolin tyytyväinen, kaipaa toisinaan sitä, että joku vähän rapsuttaa selkää.

Siis rapsuta ystävääsi. Jokaista, mutta erityisesti sitä, joka ei elä parisuhteessa tai jonka parisuhde on onneton. Kirjoita, sano, tekstaa, että tämä on tärkeä ja erinomaisen hyvä tyyppi. Halaa seuraavan kerran nähtäessä niin lujasti, ettei jää epäselväksi, ettetkö välittäisi syvästi. Kehu ystävääsi ja muistuta, että hänessä on ihania puolia ja piirteitä.

Me tarvitsemme sitä.

Odota, älä pakota

"Se, jolla on varaa olla kärsivällinen, voi saada minkä haluaa." -Benjamin Franklin

Miksi parisuhteessa olevalle satelee treffikutsuja? Miksi ihmiselle, jolla on jo kavereita, niitä tuntuu kertyvän koko ajan lisää? Miksi raha tulee rahan luo? Miksi, oi miksi?

Benjamin on oikeassa. Se, jolla on varaa olla kärsivällinen, odottaa. Se, joka odottaa, saa lopulta sen, mitä odottaa. Jos ei ole pakko ottaa ensimmäistä vastaan tullutta asuntoa, saa lopulta sellaisen, minkä on aina halunnut. Olettaen, että sellainen asunto, jollaisen on aina halunnut, on ylipäätään olemassa.

Jos on tyytyväinen omaan elämäänsä sellaisena kuin se on, on mahdollista odottaa. Odottaa sopivaa asuntoa. Odottaa sopivaa ystävää. Odottaa sopivaa puolisoa.


Aina ihminen ei kuitenkaan ole tyytyväinen elämäänsä. Voi olla, ettei ystäviä ole. Voi olla, että sinkkuus ottaa hermosta. Voi olla, että entisestä asunnosta on vain päästävä pois. Silloin pakko aiheuttaa meissä äärimmäistä toimintaa. Etsimme raivokkaasti ja tartumme jokaiseen mahdollisuuteen kuin se olisi ainoa ja taatusti viimeinen.

Se ei kuitenkaan ole ja jos käyttäydymme niin kuin se olisi, todennäköisyys kaiken pieleen menemiseen on suuri. Takerrumme, tukehdutamme, yritämme liikaa ja liian varhain. On toki niitäkin tapauksia, joissa äkillinen tilanteeseen täysiä heittäytyminen yksinkertaisesti toimii. Valitettavan usein ihminen kuitenkin tarvitsee aikaa ja rauhaa toiseen totuttautuakseen.

Kuva: Andreas Rodler

Ihminen harvoin haluaa kokea olevansa pakotettu. Siksi ne, joilla on jo ystäviä, vaikuttavat silmissämme kiehtovammilta: he eivät pakota, koska heidän ei tarvitse. Siksi, kun tapaa uuden ihmisen, on käyttäydyttävä niin kuin olisi aikaa odottaa, vaikkei olisikaan.

Olemalla kärsivällinen, voittaa enemmän. Kun antaa kärsivällisesti toiselle mahdollisuuden olla välillä se aloitteellinen osapuoli, tulee suhteesta molemminpuolinen ja tasapainoinen. Jos tekee itseään koko ajan tykö, saattaa toista alkaa pitää itsestäänselvyytenä, eikä se ole hyvä lähtökohta ihmissuhteelle.

Vaikka odottavan aika onkin ikuisuus ja vaikka kärsimättömyys on yleinen vaiva, on se hyve, jota jokaisen on syytä harjoitella.

Kuka antaisi minulle kärsivällisyyttä nyt heti? Pitääkö toista odottaa? Kauanko pitää odottaa? Entä, jos ei voi odottaa?

Milloin tapailu muuttuu seurusteluksi?

"Missä vaiheessa "tapailusta" tulee seurustelua? Mikä sen määrittää, kauan se kestää? Mitä se oikeasti on?" Tällaisia kysymyksiä sain pohdittavaksi lukijalta Kysy Aliisalta -nappulan kautta. Kiitos lukijalle hyvästä kysymyksestä.

Mitäkö se seurustelu oikein on? No,  ihan varma en voi olla, koska en loputtomasti ole tätä seurustelemista harjoitellut. Itse asiassa jos tarkkoja ollaan, niin en ollenkaan. Sori vaan Tuomas, jos ollaan 16-vuotiaita, niin sitä ei lasketa. Sori vaan kaikki 16-vuotiaat.

Konsultoin tietämättömyyksissäni sitten Selmaa ja Selma vastasi näin: "Seurusteleminen on sitä, kun kaksi aikuista on romanttisessa mielessä ihastuneet toisiinsa ja heidän välillä on sellainen juttu, jota kutsutaan parisuhteeksi. Parisuhteen määritelmähän on sitten se, että siihen kuuluvat osapuolet ovat valmiita tekemään parisuhteensa eteen töitä ja parisuhteella on mahdollisuus evoluutioon."

Kuva: Muareen Didde

Okei. Jos tätä nyt sitten maalaisjärjellä purkaisi vähän palasiin, näkisin, että tapailu muuttuu seurusteluksi yhdessä seuraavista kolmesta tapauksesta.

1) Sovitte olevanne yksiavioisia. Eli, kun toisia miehiä ja naisia ei ole lupa enää tapailla, pussailla tai muutenkaan romanttisessa mielessä lähestyä, se on silloin sitten seurustelua.

2) Molemmat vaihtavat Facebookin parisuhdestatuksen "sinkku"-asennosta ja asettavat tilalle asetuksen "parisuhteessa". It's complicated ei käy.

3) Puoliskosi esittelee sinut tyttö- tai poikaystävänä. Ellet ole (hermafrodiitti tai) asiasta kovasti eri mieltä, silloin tilanne voidaan julistaa seurusteluksi.

Näin väitän. Sen sijaan kysymykseen mitä seurustelu on, en osaa vastata. Auttakaa hyvät lukijat Aliisaa mäessä. Mitä se seurustelu oikein on?

Lopulta olemme kuitenkin yksin

Scandinavian Music Groupilla on surullinen laulu, jonka nimi on Lopulta olemme kuitenkin yksin. Se tuli mieleeni, kun kuuntelin erään tuttavan tarinaa mummostaan. Ensi viikolla yhdeksänkymmentä vuotta täyttävä mummo haluaisi jo kuolla.

Ilmiö ei ole ainutkertainen; monien vanhusten kuulee toivovan kuolemaansa. Osa on väsyneitä. Osa sairaita. Valtaosa on kuitenkin yksinäisiä.

Sitä tuntee itsensä ontoksi, kun istuu mummonsa vieressä ja kuuntelee, kuinka tämä toivoo kuolevansa pois. "Miksi minä elän, kun kaikki muut ovat jo kuolleet?", kertoi tuttavani mummonsa sanoneen. Entä minä? Minähän olen tässä?

Kuva: Daria

Valtaosan ajasta emme kuitenkaan ole siinä. Ne ihmiset, joita mummot ja papat ennen näkivät päivittäin, puolisot ja ystävät, ovat jo menneet edeltä tuolle puolelle. Ja vaikka kuinka haluaisimme ajatella, että olemme mummojemme ja pappojemme ystäviä, emme kuitenkaa ole sitä samalla tavalla kuin pitkäaikainen elämänystävä on. Onko siis ihmekään, jos tuntuu ahdistavalta istua yksin odottamassa vuoroaan?

Kun poika kertoi yksinäisestä mummostaan, hän sanoi toivovansa, että mummo näkisi yhdeksännenkymmenennen syntmäpäivänsä. Samaan hengenvetoon hän toivoi, että mummo sen jälkeen pääsisi pois ja saisi rauhan. Kuuntelin, pidättelin itkua ja oivalsin.

Oivalsin, että lopulta olemme kuitenkin yksin. Ennen sitä emme ole. Ura on hieno asia. Harrastukset ja omat puuhat ovat tärkeitä jokaiselle meistä. Vanhuuden hetkinä emme kuitenkaan kaipaa uraa tai harrastuksia vaan ihmisiä.

Kaipaamme niitä, jotka ovat jo menneet. Kaipaamme ystäviä, joita ei näe tarpeeksi usein. Kaipaamme sukulaisia, jotka jäivät jonnekin matkan varrelle. Kaipaamme, että joku jakaisi kanssamme aikamme.

Päätin silloin, että jos minun joskus pitää valita asian tai ihmisen väliltä, valitsen ihmisen.

Mitä sinä valitset?

Onko meillä tulevaisuutta?

Vaikka otsikko antaisi niin olettaa, en aio pohtia Alaksin tai maailmankaikkeuden tulevaisuutta. Sen sijaan paneudun lukijan probleemaan. Tällä kertaa minua lähestyi Antti, jonka hypoteettinen kaveri (sovitaan, että Markku) on ihastunut hypoteettiseen tyttöön (annamme hänelle nimen Maire).

Hypoteettinen ongelma kuuluu seuraavasti: Markku on ihastunut Maireen. Tulenpalavasti, saanen lisätä. Maire haluaa vauvoja, ei sitten joskus tulevaisuudessa, vaan pian, viimeistään kahden vuoden päästä. Tämän hän on kertonut Markulle. Markku sen sijaan ei tiedä, haluaako vauvoja nyt, kohta tai ikinä.

Antti kysyi siis, onko Markulla ja Mairella tulevaisuutta ja mitä heidän pitäisi nyt tehdä.

Kuva: Pawel Loj

Purkaisin tämän kolmeen osaan. Osa yksi: kuinka kovasti Maire haluaa lapsia. Osa kaksi: kuinka todennäköisesti Markku ei halua lapsia, kohta tai ikinä. Osa kolme: kuinka paljon nämä kaksi tykkäävät toisistaan.

Jos yksi on suurempi kuin kolme tai jos yksi ja kaksi ovat yhdessä suurempia kuin kolme, silloin on ehkä mietittävä, olisiko erillään jatkaminen parempi. Jos taas kolmonen ajaa yli kaikesta, silloin yhteinen tie olisi minusta paras ratkaisu.

Aika neuvoo, hötkyily ei kannata. Ystäväni Juudaksen äiti on neuvonut poikaansa erinomaisesti. Hän on sanonut: "ellet tiedä mitä teet, älä tee mitään". Ei päde kaikkeen, mutta eroamiseen se pätee.

Jos vauvakuume käy sietämättömäksi ja Markku ei edelleenkään tiedä haluavansa vauvoja, niin kyllä tilanne sitten muuttuu ilmiselväksi. Ja toisaalta, toisen kanssa vietetty aika, jos on ihanaa ja rakkautta, ei yleensä kuitenkaan mene hukkaan.

Ainoa rationaalifaktori ongelmassa on se, että meneekö se potentiaalinen tulevien lasten isä Mairelta sivu suun, kun hän on rakastunut Markkuun. Näitä ei kuitenkaan tiedä kukaan, eikä se jossittelu ketään maalta merelle vie. Tätä mieltä minä olen.

Miten sinä neuvoisit Mairea? Entä Markkua?

Henkisen alastomuuden vaikeus

Keskustelimme taannoin mustasukkaisten puolisoiden ja eri sukupuolta olevien kavereiden aiheuttamasta yhteentörmäyksestä. Kommenteissa Juho ystävällisesti linkitti Hugo Schwyzerin blogiin, jossa on käsitelty kiinnostavasti miehiä ja heidän naispuoleisia ystäviään. Suosittelen lukemaan jutun, se on oivaltava.

Artikkelissa Schwyzer, eli kavereiden kesken Hugo, pohtii henkistä alastomuutta erityisesti miesten kohdalla. Henkinen alastomuus on sitä, että uskaltaa näyttä tunteensa, olla heikko ja keskeneräinen ja itkeä. Hugo väittää, että vielä nykyäänkin tyttöystävä tai vaimo on monille miehille ensimmäinen tai ainoa henkilö, jonka edessä he voivat olla henkisesti alasti.

Kuva: Aldo Cauchi Savona

Vaikka haluaisin ajatella aikojen muuttuvan, tuntuu se, mitä Hugo kutsuu nimellä ”the guy code”, pitävän sitkeästi pintansa. Mieskoodi elää ajatusmalleissa, kuten ”pojat eivät itke” tai ”vain naiset juoruavat” tai ”suomalainen mies ei puhu eikä pussaa”. Eikö tällainen ajatusmalli olisi jo aikansa elänyt?

Jos oletetaan, että miehen olisi mahdotonta itkeä toisen miehen läsnä ollessa, korostuu naispuoleisten ystävien merkitys entisestään. Samalla, jos puoliso mustasukkaisuuksissaan estää miestään ystävystymästä toisten naisten kanssa, hän ampuu itseään jalkaan. Ennemmin tai myöhemmin tulee riita tai muu tilanne, jossa mies ei voi puhua kenellekään, ellei hänellä ole muita ystäviä kuin tyttöystävä itse.

Väitän, että miehilläkin on tarve puhua ja prosessoida asioitaan. On ihan ihmeellistä hapatusta väittää, että mies voi selvitä sisimpänsä runtelemista haavoista pelkällä viinalla tai nyrkkeilysäkillä. Ehkä ne auttavat, auttavat ne toisinaan naistakin. En kuitenkaan jaksa mitenkään uskoa, etteivätkö mies ja nainen tarvitse ihan yhtälailla kuuntelevaa korvaa ja lohduttavaa keskustelua.

Vai olenko väärässä? 

Mikä tämä tämmöinen mieskoodi oikein on vai onko sitä? Eivätkö miehet oikeasti voi puhua keskenään vaikeista ja kipeistä asioista? Mies, oletko sinä itkenyt toisen miehen edessä (urheilua ei lasketa)? Auttakaa minua näiden ajatusten kanssa!

Pikisukkien piinassa

Koska lupasin parantaa tapani, niin parannetaan sitten kunnolla. Siis tänään käykäämme käsiksi toiseen lukijan pulmaan, jonka lähetti ihanainen Nanna. Tiivistän Nannan ongelman näin.

Nannalla on ystäviä, jotka ovat poikia. Pojilla on tyttöystäviä. Tyttöystävät tulevat Nannasta toisinaan/usein mustasukkaiseksi. Kenelläkään ei ole kivaa.

Mitä on tehtävissä? Ei kai ystävyyttä tarvitsisi lopettaa siksi, että toinen on parisuhteessa, jossa ollaan mustasukkaisia. En kokisi sitä järkeväksi ratkaisuksi. On monia syitä, miksi jokaisella ihmisellä pitäisi olla vastakkaista sukupuolta olevia ystäviä. Niistä syistä lisää myöhemmin.

Tahtoisin ajatella, että ihmiset ovat älykkäitä, sivistyneitä ja osaavat suhtautua asioihin rationaalisesti. No näinhän ei vallankaan aina ole, Nannan esimerkki on siitä yksi havaintokappale. En minäkään asioihin aina rationaalisesti suhtaudu, vaikka kuinka tahtoisin. Tunteet kun tahtovat ottaa vallan aina väärällä hetkellä.

Kuva: Vinoth Chandar

Olen ennenkin sanonut sitä, että epävarmuus synnyttää mustasukkaisuutta. Jos puolikas on kuitenkin tehnyt toiselleen selväksi, kuinka platoninen suhde ystävään on, eihän silloin pitäisi asiasta olla epävarmuutta. Yksi kulmakivi suhteessa on luottamus ja ellei toisen anna nähdä ystäväänsä, eikö se kieli luottamuksen puutteesta?

Tilanne on erityisen kinkkinen, jos ystävä on uudempi kuin tyttö/poikaystävä. Silloin puoliso voi helpommin pitää uutta ystävää reviirille tunkeutujana. Sen sijaan arvohierarkiassa saa helposti nenilleen, jos yrittää estää puolisoa näkemästä iän kaiken vanhaa ystävää, olipa tämä mitä sukupuolta hyvänsä.

Kahteen toimeen kehotan. Ensinnäkin rehellinen ja avoin täytyy olla. Puolison täytyy olla kartalla siitä, millaista ystävyys on ja mitä ystävykset puuhaavat. Toisekseen puoliso on syytä esitellä ystäville, uusille ja vanhoille. Tällainen korttien levittely pitkin pöytää helpottaa epävarmuutta ja sitä myöten myös mustasukkaisuutta.

Sanon minä, joka en mustasukkaisuudesta juuri mitään tiedä. Entäs sinä? Oletko ollut mustasukkainen? Tai kolikon kääntöpuolella? Mitä tämmöisessä tilanteessa voi oikein tehdä?

Syitä hakata tyttöystäväsi?

Twitterissä kuohuu, kun tämän hetken yksi trending topics (eli suosittu aihe) on #reasonstobeatyourgirlfriend eli syitä hakata tyttöystäväsi. No, sehän huutaa kirahvin kokoisin neonkirjaimin olevansa vitsi, trolli, tapa saada suuri joukko ihmisiä loukkaantumaan ja metelöimään. Ja siinä se onnistuu erinomaisen hyvin.

Selattuani kyseisiä, hashtagattuja viestejä tulin siihen tulokseen, että reagoijia on kolmenlaisia. 1) Ne, jotka meuhkaavat, että "tämä on väärin, brutaalia, inhottavaa, kenelläkään ei pitäisi olla MITÄÄN syytä hakata ketään". 2) Ne, jotka huomauttavat, että "ainoa syy, miksi aihe on pinnalla on se, että jotkut kauhistelevat sitä, että se on pinnalla". 3) Ne, jotka heittävät hurtilla huumorilla syitä, kuten "se, ettei hän ole keittiössä laittamassa sinulle voileipää". 

Ensimmäiset ovat oikeassa siksi, että silmitön väkivalta on väärin. Ketään ei saisi hakata mistään syystä. Ei edes siksi, ettei tyttöystävä tee voileipää.

Kuva: Philippe Put

Toiset ovat oikeassa siksi, että hash tag on todennäköisesti tehty saamaan aikaan hulabaloo heikkohermoisten kustannuksella. Ja mitä enemmän ihmiset siitä raivostuvat, sitä enemmän pinnalla se on. 

Kolmansia naurattaa tämän lajin musta huumori.

Minua ei naurata, mutta saatankin olla takakireä ämmä. Minua olisi tasa-arvon kannattajana naurattanut ehkä enemmän, jos hashtag olisi #reasonstobeatyourspouse. Siellä olisivat sitten sekä miehet että naiset saaneet keksiä mitä älyttömämpiä syitä toistensa hakkaamiseen.

Ajattelematon tuo leikki silti on. Parisuhdeväkivalta, kohdistuipa se miehiin tai naisiin, ei ole leikin asia sille, joka siitä kärsii. Aiheen karnevalisointi ei välttämättä helpota asian käsittelyä, ehkä jopa päinvastoin. Kautta aikojen on kuitenkin karnevalisoitu vaikeita aiheita, joten uutta tämä ei ole.

Jonkun mielestä se oli hauska juttu. Oliko sinun mielestäsi?

Huohottava deittipalvelu

Tässä on viikon verran keskusteltu yksinäisyyden ja naisen- tai miehenpuutteen vaikutuksista. On juteltu myös ujoudesta ja siitä, että joillekin ihmisten lähestyminen on yksinkertaisesti vaikeaa. Luulisi kuitenkin, että internetin ihmemaa tarjoaisi täydellisen ratkaisun tähän ongelmaan. Miksei näin ole?

Ystävättäreni halusi uusia tuulia deittielämäänsä. Yksinäisyys tai puute eivät nimittäin ole pelkästään nuorten miesten ongelmia, vaan tilanteesta kärsivät monet. Myös kauniit, nuoret ja fiksut naisetkin. Minä tiedän useita.

Mutta takaisin tarinaan. Niin, siis ystävättäreni Selma, teki itselleen profiilin Suomi24-sivuston treffipalstalle. Eikä mennyt vuorokauttakaan, kun alkoi internet laulaa. Yhteydenottoja tuli pilvin pimein, eikä vähiten siksi, että hän on yksi näistä kauniista, fiksuista, nuorista naisista

Kuva: Chris

Muutaman näistä lähestyneistä Selma tapasi kasvotusten, mutta vielä ei ehtinyt se oikeasti sopiva tulla kohdalle. Eikä ehdikään, sillä Selma sulki profiilinsa pari viikkoa avaamisen jälkeen. Miksi? Siksi, että osa viesteistä oli niin törkeitä ja ala-arvoisia, ettei hän halunnut niitä enää lukea.

Nyt te ehkä mietitte, että Selma saisi kasvattaa paksumman nahan tai opetella sivuuttamaan epäolennaisuudet. No ehkä. Ja jos on vahvemmasta päästä, niin mikäpä siinä. Deleteä vaan ja seulomaan jyviä akanoista.

Jos kuitenkin on jo valmiiksi ujo, epävarma ja hivenen ahdistunut, niin miltähän mahtaa tuntua tämäntyylinen viesti:

"Tiiätkös mitä? kun näin sun profiilis ja kuvas ni kikkeli napsahti vatsaan kiinni niin että kuului vaan että: NAPSISTA KUKKUU ja siihen jäi sellanen punainen jälki. Taidanpa nyt harrastaa vähän omaa akrobatiaa sun kuvas kanssa. Kiitos jo etukäteen Muru."

I kid you not.

Että miksiköhän deittisivustoilla on naisia yhden suhde neljään? Miksiköhän ihmisillä on ihan poskettomia ennakkoluuloja pistää profiiliaan mihinkään nähtäville? Kuka perustaisi sellaisen deittisivuston, jossa ei tarvitsisi tulla internet-raiskatuksi?

Haluan mielelläni kuulla kokemuksianne deittisivustoista! Nimittäin kysyttyäni teiltä olevaisilta Facebookissa ja Twitterissä, oletteko deittisivustoja kokeilleet, jokuset myönsivät näin tehneensä. 

Millaista touhua se siis oikeasti on? Voisiko internet poistaa yksinäisyyden? Onko olemassa laadukas nettideittisivusto? Miehet hoi, kuka teistä tunnustaa kirjoittavansa tuollaista?

Mitä tulee ennen seksiä?

Koska seksi ja sen tärkeys on herättänyt vilkasta keskustelua pari viime päivää, pysykäämme aiheen parissa vielä hetki. Haluaisin katsoa aihetta toisesta kulmasta. Kulmasta, joka nykyaikana tuntuu unohtuneen.

Meitä ympäröivä visuaalinen maailma (mainokset, elokuvat, teatteri, lehdet ja kulttuuri ylipäänsä) ensisijaistaa seksin. Seksi myy, seksi kiehtoo, seksi vangitsee. Siitä on tullut itse tarkoitus, se ensisijainen päämäärä, jotain ilmiömäisen itsestään selvää.

Ei tarvitse kuin piipahtaa yhdessä öisessä kerhossa havaitakseen, mikä lihamarkkina maailmassa vallitsee. Mutta onko se sitten ihme, ettei huvita tai tee mieli, kun meno on sitä mitä on? Itsensä liialliseen humalaan juoneet nuoret ihmiset hoippuvat heti liian lähelle ja sönköttävät, että "pannaaks menee... vai... mennäänks... panee!?"

Missä vaiheessa kaikki muu ennen seksiä lakkasi olemasta tärkeää?

Kuva: Bhumika Bhatia

Pelkästään katseen merkitys on olennainen. Katse on kaksisuuntainen voima, kun näkee ja tulee nähdyksi. Katse herättää mielenkiinnon ja tekee uteliaaksi. Silmäpeli on joskus viettelyn jännittävin vaihe, kun toinen on vielä vieras, mutta kiinnostava. Katse on magneettinen, siitä on vaikea kääntyä pois.

Flirttailevat sanat, ohimennen keskustelun sekaan piilotetut kohteliaisuudet kutittavat muutakin kuin itsetuntoa. Kun keskustelun lomassa ohimennen koskettaa toisen käsivartta, vyöryvät sähköimpulssit läpi kehon. Toiseen tutustuminen sanoin ja kosketuksin sytyttää kipinän, ajatuksen, toiveen, halun.

Puhumattakaan tanssimisesta! Tanssiminen on fyysistä ja sähköistä. Tanssimalla kontaktin ottaminen toisen kehoon, vaikkei se johtaisi pidemmällekään, voi olla suunnattoman eroottista. Tanssien mittaillaan askelten ja vartaloiden yhteensopivuutta, etsitään oikeanlaista rytmiä.

Ensisuudelma saa parhaimmillaan koko elimistön heittämään volttia. 

Hidas ja varovainen tutustuminen toisen kehoon voi joillekin olla ainoa tapa päästää ihminen lähelleen. Missä vaiheessa lakkasimme nauttimasta niistä tutkimusretkistä, jotka edeltävät seksiä?

Viettelyn merkitys on suuri. Voisimme aloittaa siitä, että ylipäätään katsoisimme toisiamme silmiin. Vai mitä luulet?

Estääkö tyttöystävä joukkomurhan?

No onpa kiva, ajattelin, kun luin Markus Määttäsen näkökulmakirjoituksen sunnuntain Aamulehdestä. Että nytkö sitten siirretään syyllisyys tytöille ja naisille? Miten kukaan voi edes ehdottaa, että naisen puute olisi joukkosurman syy?

Siinä miettii sitten jokainen tyttö, jota päin Auvinen, Saari tai Norjan Breivik on kuunaan edes katsonut, että: "Jos oisin antanut sille, niin oisko se sitten jättänyt kaikki ne ihmiset tappamatta?" Voiko syyttää nuorta naista siitä, ettei ole tuntenut minkäänlaista vetoa joukkomurhaajaan?

Olen Määttäsen kanssa samaa mieltä, että "yksinäiselle ihmiselle hyvinvointiyhteiskunta on kolkko, antiyhteisöllinen tila". Määttänen jatkaa, että "tähän kylmyyteen ei auta kuin toisen ihmisen fyysinen läheisyys".  Mielestäni kuitenkin henkinen läheisyys on se, mitä syrjäytynyt ja ahdistunut ihminen tarvitsee enemmän kuin tunteetonta pupuseksiä.

Kuva: Linus Bohman

Ymmärrettävistä syistä Määttäsen kirjoitus on aiheuttanut paljon närää. Oikeutetusti on närkästytty siitä, että Määttäsen ratkaisu joukkosurmiin olisi se, että pojat saisivat riittävästi piparia. Jokaisella tytöllä on oikeus omaan kehoonsa ja sen koskemattomuuteen!

Kyllä, nuorten naisten, nuorten miesten ja ihmisten yleensä olisi syytä mennä juttelemaan ja tutustua niihin hiljaisiin ja vetäytyviin ihmisiin. Ihmiset tarvitsevat läheisyyttä ja toisia ihmisiä voidakseen hyvin. Mutta se ei tarkoita sitä, että tyttöjen pitäisi antaa ahdistuneille nuorille miehille ihan vain siksi, että heidän elämänsä on vähän synkkää.

Tässä maassa on kuitenkin aika monta nuorta ihmistä poika- tai tyttöystävää ja/tai seksiä vailla. Vaikka se saattaa ahdistaa, ei se kuitenkaan aja ääritekoihin. Jos alkaa suunnitella joukkosurmaa, ovat ne syyt ja seuraukset aika paljon syvemmällä kuin siellä, ettei ole saanut. Henkinen epätasapaino korjataan ihan muilla asioilla kuin henkisiä myllerryksiä aiheuttavilla parisuhteilla.

Lopetan Määttäsen tekstin ainoaan järkevään lauseeseen: "Ketään ei saa jättää yksin, ja pieniinkin koulukiusauksen merkkeihin pitää puuttua heti."

Mitä mieltä sinä olet? 

Helppokäyttöisiä erokliseitä

Jatketaan erojen maailmassa hetki, ne kun ovat nyt olleet tapetilla. Olipa kyse ystävyyssuhteesta tai parisuhteesta, joskus on pakko erota. Syitä on lukuisia, jokaiselle suhteelle omansa. Mikä tahansa ihmissuhteenlaji kyseessä onkaan, on kohteliasta antaa erolle joku syy.

Ei, korjaan. Ei ole kohteliasta vaan on armollista antaa erolle joku syy. On jopa parempi käyttää jotakin lukuisista kliseistä, kuin olla sanomatta mitään, kuin olla antamatta mitään syytä. Klisee antaa vastapuolelle edes jotain, millä asiaa prosessoida. Jos ei kerta kaikkiaan osaa sanoa toiselle mitään, voi eron tullessa tarttua johonkin näistä.

Olemme kasvaneet erillemme / olemme liian erilaisia

Suomennos: sinä otat minua hermoon niin monella tavalla, etten lasketuksi saa. Kuitenkin sanoissa on lohdullista pehmeyttä: olemme erilaisia, joten emme sovellu yhteen. Eroavuuksille kun ei kukaan mitään voi, joten on vaan parempi antaa olla ja mennä eteenpäin.

Haluan panostaa uraani / minulla on nyt aika paljon kiireitä

Suomennos: vietän mieluummin aikani vaikka viiskytasteisessa ravintolakeittiössä kuin kanssasi. Toisaalta, kuka loppujen lopuksi haluaa viettää aikaa ihmisen kanssa, jonka kanssa yhteisestä ajasta saa tapella? Elleivät molemmat ole yhtä kiireisiä, jolloin tätä kliseetä tuskin tarvitsee käyttää.

Sä ansaitset jotakin parempaa

Suomennos: minä etsin jotain ihan muuta. Tämä on todella ristiriitainen klisee, sillä jos toinen on ihastunut, hänen maailmassaan jättäjä on parasta mitä on. Tällöin hän todennäköisesti protestoi tätä väitettä vastaan. Samalla se on kuitenkin lause, joka yrittää jotakuinkin kertoa sille toiselle, että ”hei, oot hyvä tyyppi, mutta joku muu arvostaisi sinua enemmän”.

Kuva: cell 105

Mulla on nyt vaan sellainen vaihe / minä en etsi nyt mitään vakavaa

Suomennos: sinä et ole se, jonka kanssa haluan asettua aloilleni. Tämä voidaan sanoa kyllä myös vilpittömästi. Joskus huomaa olevansa toisen kanssa ihan eri sivuilla ja silloin on reilumpaa kertoa heti, ettei tämä nyt etene sinne, minne toinen toivoo. Klisee on helppo tapa tehdä tämä selväksi.

Tää ei johdu susta, tää johtuu musta

Suomennos: en todellakaan keksinyt mitä sanoisin, joten päästin suustani sanoja, joilla ei ole sisältöä. Mikä johtuu ja kenestä? Tämä on oikeastaan vain kiertoilmaus edelliselle kliseelle: sinä et kiinnosta minua tarpeeksi, joten en halua vakavoitua kanssasi, joten lähden nyt menemään. Tämä klisee ei kuitenkaan onnistu naamioimaan rumaa totuuttaan yhtä hyvin kuin ”sä ansaitset jotain parempaa".

Sä et ole se oikea

Tämä on ehkä ainoa klisee, jota ei saa käyttää. Tottahan se on, että jos on erottava, niin se toinen ei ole se oikea. Se on silti yksi niistä jutuista, joita ei vaan sanota ääneen. Käytä mieluummin mitä tahansa seuraavista: ”mä epäilen olevani homo”, ”saattaa olla, että olen raskaana toiselle”, ”mä näen sut vain ystävänä” tai ”mä haluan yrittää vielä eksäni kanssa”.

Ero ei ole ikinä siistiä tai mukavaa, mutta prosessi on kivuttomampi, jos toista ei jätä tyhjän päälle antamatta mitään tarttumapintaa siitä, missä mennään. Vai mitä mieltä sinä olet?

Ero tuli, mitä nyt tehdään?

”Alaxissa on taidettu kirjoittaa parisuhteista ja sellaisen etsimisestä jo joitakin merkintöjä, mutta onko yhtään kirjoitusta siitä mikä eteen kun parisuhde päättyy? silloin jos koskaan ihminen on yksin.” –Jyrik

Lupasin laittaa listalle ja sitten aloin miettiä, että miksi suotta laittaa listalle, kun voin kerran kirjoittaa asiasta vaikka heti. Näin siis teen. Kyllä näihin rakkauden kesiin aina erojakin mahtuu ja mikäs sen riistävämpää. Kun ihminen huomaa yhtäkkiä olevansa yksin, mitä siinä tilanteessa voi tehdä?

Kuva: Meg Wills

1) Sending out an SOS

Tee kuten Police ja pistä SOS menemään. Kerro, että nyt kävi näin ja että on vaikea paikka. Tosiystävät tulevat hätiin. Jokunen kaverikin todennäköisesti tarjoutuu olkapääksi, jäätelöseuraksi, oluttuopin vartijaksi tai muuksi vertaistueksi. Vaikea paikka on se, että tunnustaa oman hätänsä ääneen.

2) Älä jää tuleen makaamaan

Velloa saa ja pitää. Ainakin kuukauden saa velloa. Mutta sen jälkeen on tehtävä pari olennaista korjausliikettä. On noustava pystyyn ja lähdettävä ulos. Hakeuduttava ihmisten ilmoille, seuraan ja piireihin. Ei heti tarvitse jaksaa kaikkea ja kaikkia, mutta edes jotakuta vähän ja toisinaan. Ihmisten seura parantaa, vaikka itse istuisi enimmäkseen hiljaa. Sillä kun aikansa istuu ja on, tulee tilanne, joka vaan alkaa naurattaa ja nauraminen on jo puoli voittoa.

3) Ennaltaehkäise tyhjän puhelimen ongelma

Jos on päässyt käymään niin, ettei puhelimessa ole ketään kenelle soittaa, on tilanne kinkkinen. Tästä syystä painotan kaikkia onnellisessa parisuhteessa olevia soittamaan ystävilleen vähintään kerran viikossa. Ihan oikeasti. Koskaan ei tiedä mitä käy ja niitä ystäviä vaan tarvitsee ennemmin tai myöhemmin. Vaikkei eroaisikaan! Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä etsiä uusia kavereita, jos vahinko on jo tapahtunut. Niitä voi etsiä esimerkiksi näillä konsteilla.

4) Pidä huoli eronneesta ystävästä

Jos sinä et olekaan se eronnut osapuoli, vaan ystäväsi on, pidä toverista huoli. Toveri ei ehkä aluksi halua seuraa tai apua, mutta ennen pitkään kaipaa seuraa kyllä. Ole sitkeä, kärsivällinen ja ymmärtäväinen. Ja ihan totta soita, sillä toisella ei ehkä ole voimaa soittaa, mutta arvostaa elettäsi kyllä.

5) Ajattele laajasti

Ihminen voi oikeasti joutua läheisyystyhjiöön tai seuravajeeseen. Silloin lamaantuu. Siksi kannattaa mennä kotikotiin viikonlopuksi kuuntelemaan äidin tai isän tauotonta puhetta ihan mistä tahansa. Saapahan päänsä täytteeksi muutakin kuin ne loputtomat yksinäiset ajatukset. Jopa sisarusten nahistelu voi olla parasta musiikkia korville. Lisäksi suosittelen katsomaan ympärille. Naapurin mummo kaipaa ehkä juttukaveria ja eronnut tarvitsee seuraa, ei aina tarvitse mennä merta edemmäs.

6) Ota pieniä askelia

Älä yritä enempää kuin jaksat ja mihin pystyt. Aluksi riittää, että lähetät tekstiviestin jollekulle, että saat kontaktin edes yhteen ihmiseen. Tai kommunikoi Facebookitse, tai jossain muussa yhteisössä. Rohkaistu ja pyydä joku, tai ehkä useampi, jonnekin. Ala rakentaa ympärillesi uutta turvaverkkoa.

Jotain muuta, mitä? Auttakaa te eroistanne toipuneet kanssamatkustajat pulmassa, josta minulla on hyvin vähän kokemusta!