Keskiviikkopäivää, arvon olevaiset! Minua kritisoitiin juhannuksena siskojeni taholta puhelinkoomaamisesta. Ensin suutuin, sitten menin itseeni. Vaikka olen edelleen sitä mieltä, että koomasin puhelimeni kanssa varsin vähän, on totta sekin, että joskus voisi olla syytä olla koomaamatta ihan yhtään. Ja sekös meille älyluurikansalaisille vaikeaa on!
Onneksi siihen on olemassa varsin helppo ratkaisu: laita se puhelin pois.
Haastan joka ikisen laittamaan puhelimensa taskuun, laukkuun tai muualle pois näkyviltä. Eikä vain hetkeksi, ei tunniksi, ei kahdeksi, vaan kokonaiseksi päiväksi. Tämä haaste koskee myös teitä, joilla on käytössä Foursquare, Instagram tai Facebook. Eikä tämä päästä pälkähästä teitäkään, jotka olette koukuttuneet Candy Crush Sagaan. Tämä koskee kaikkia.
Armoa annan ainoastaan herätyskellon ja puhelintoiminnon kanssa. Ensimmäisen siksi, ettei monella enää ole fyysistä herätyskelloa. Ne, joilla on, eivät saa armoa edes herätyskellon käyttöön. Jokaisella meistä on tekosyitä, mallia "mutta kun siellä on mun kalenteri". Olkoon jos. Päivän tapahtumat voi kirjoittaa paperillekin.
Tällaista ei voinut ottaa mukaan ulos. Siinäkin ajassa oli puolensa. Kuva: Esparta Palma
Puhelimen irrottaminen kämmenen urista helpottaa myös paitsi reittiurautumisen, myös erityisesti ihmisurautumisen kanssa. Sitä tulee vaihteeksi katsottua ympärilleen, kun ei ole puolikumarassa hohtavan ruudun ylle kyyristyneenä. Saattaa olla, että pöydissä keskustellaan ja väitellään faktoista sen sijaan, että joku kaivaa puhelimen ja googlettaa. Ja mikä parasta, ilman puhelinta olemme yhden päivän verran vähemmän vaaraksi liikenteessä.
Ellemme välillä luovu puhelimista vapaaehtoisesti, saattavat jotkut tahot ruveta järeämpiin toimiin. Kuten tällaisiin:
Lukija vinkkasi katsomisen arvoisesta videosta, kiitos lukija! Se on tuossa alla. Suosittelen lämmöllä katsomaan sen, jos sattuu olemaan kiinnostunut filosofiasta, biologiasta, psykologiasta, sosiologiasta, kulttuureista, sivilisaatioista, nationalismista, ihmisen käytöksestä tai apinoista.
Ajatus on kiinnostava. Ei ole vaikea uskoa, että ihminen voisi olla pohjimmiltaan empaattinen olio. Voisiko ihminen kuitenkaan ulottaa empatiansa rajoja kansallisuuksien yli, niin että empatia koskisi koko ihmiskuntaa ja planeettaamme? Onko se mahdollista?
Ihmiskunta jaksaa ihmetyttää minua kerta toisensa jälkeen. Juttelimme lounaalla ystäväni kanssa siitä, miten kiinalaiset laskevat kertolaskuja, harjoittavat lääketiedettä ja ajattelevat ylipäätään maailmasta niin eri tavalla kuin länsimaalaiset. Kiinalainen ajattelutapa tekisi välillä äärimmäisen hyvää tälle minä, minä, minä -keskeiselle kulttuurille.
Hiljattain olemme asettaneet minä, minä, minä -ajattelun syrjään, sillä kansaa yhdistää uusi agenda. Presidentinvaalit. Nämä ovat ensimmäiset muistamani vaalit, jotka herättävät suurta kuohuntaa. Ihmisillä tuntuu olevan mielipide. Rivit yhdistyvät. Kantaa otetaan. Asia ei ole yhdentekevä.
Ongelma on siinä, että siellä missä on meidän joukkue, on aina myös se vastajoukkue. Kansan rivit yhdistyvät yhteisen vihollisen edessä, tässä tapauksessa Niinistöläiset vastaan Haavistolaiset. En ollut uskoa, kun kuulin, että vaalikampanjointi on mennyt mielivaltaisuuksiin. Sitten luin vaihteeksi Aamulehteä.
"Kokoomuksen ja vihreiden opiskelijajärjestöt vetosivat sunnuntaina rehdin vaalikampanjoinnin puolesta. Järjestöjen mielestä äärimielipiteet ovat lisääntyneet huolestuttavasti nyt, kun presidentinvaalien toisen kierroksen ratkaisuvaiheet lähestyvät. Järjestöjen mukaan tietoon on tullut tappouhkauksia ja yksi väkivallanteko." - AL 30.1.2012
Sitä sanotaan, että asiat riitelevät, eivät ihmiset. Asia ei kuitenkaan lyö ketään. Asia ei uhkaa tappaa ketään. Asia ei käy käsiksi vaalikampanjoijaan vain siksi, että tämän rintapielessä on väärä numero.
Tässä kohdassa ihmiskunta alkaa jälleen ihmetyttää minua. Itämaisessa kulttuurissa ihminen on vain osa suurta energiaa. Me kaikki olemme lähtöisin samasta energiasta ja siihen myös palaamme. Ihmisen tehtävä on pitää itsensä balanssissa ja olla vahingoittamatta muita.
Länsimainen ajattelu taas menee kokoajan syvemmälle individualismin syövereihin. Kaiken keskipiste on minä, minä itse, eikä kukaan muu. Toista voi vähän hutkia ja mätkiä, kun se on vieras, erilainen tai väärä. Ihmisiä voidaan solvata ja halventaa, koska he kannattavat väärää presidenttiehdokasta.
Huolimatta poliittisesta mielipiteestään, toinen ihminen on aina ihminen. Kun vaalit ovat ohi, ihminen lakkaa olemasta Haavistolainen tai Niinistöläinen ja on taas ihan sama naapurin Martti kuin aina ennenkin. Et kai solvaisi saati löisi Marttia?
Minun mielestäni on ihan sama, kumpi on maamme seuraava presidentti. Ihmisten on oltava suvaitsevaisia toisiaan kohtaan lopputuloksesta huolimatta.
Kun vaalit ensi sunnuntaina saadaan pois päiväjärjestyksestä, syntyykö siitä jonkinlainen vaaliaktivismin jälkeinen tyhjiö? Jos syntyy ja se tarvitsee täyttää jollakin, minulla on eri kelpo ehdotus!
Minä olen ihan toivoton, mitä tulee korvamatoihin. Kaikki soi päässäni aina ja lakkaamatta. Nyt minua pelottaa, että ensi kesän joka ikinen päivä, joka hiivatin valoisa yö päässäni soi Frontside Ollie. Hajoan vartissa, jos niin käy.
Siis te kaikki tyhjiön riivaamat vaalikannattajat - ja muutkin - liittykää riveihini ja pelastakaa minut hermolomalta. Ehdotan vaihtoehtoiseksi kesäbiisiksi alla olevaa kappaletta. Se sitä paitsi vie meidät metrin lähemmäs yhdistyneitä numeroita ja kauemmas minä, minä, minä -maniasta.
Ellet ole puolellani, olet minua vastaan. Vai miten se meni?
Välillä tuntuu, että ihmisten kanssa ei kertakaikkiaan onnistu. Tuntuu, että kosmisen universumin käytännön pilat ovat niin julmaa hupia, ettei kenelläkään voi olla niin kieroutunut huumorintaju. Silloin sitä miettii, että miksi jaksaa kerta toisensa jälkeen asettaa itsensä alttiiksi.
Joskus uskaltaa yrittää, vaikka pelottaa. Sitä menee juttelemaan sille pitkälle vaalealle pojalle, jota on salaa katsellut koko illan. Ennen kolmatta lausetta poika kuitenkin tokaisee, että "ei millään pahalla, mutta mä en voi sietää punapäitä", nousee ja kävelee pois. Sitä istuu hölmistyneenä paikallaan ja miettii, että miksi edes yritti.
Ellei kuitenkaan yritä, ei koskaan tapahdu mitään. Ei koskaan tule sitä junamatkaa, jolloin käytävän toisella puolella istuu kiinnostavan oloinen tyyppi. Ei koskaan ole rohkeutta kirjoittaa paperille isoin kirjaimin, että "viereeni saa istua" ja näyttää sitä. Eikä koskaan koe sitä fantastista onnen tunnetta, kun se tyyppi hymyilee ja tulee viereiseen penkkiin rupattelemaan.
Niin, että miksi me asetamme itsemme alttiiksi senkin uhalla, että välillä joutuu keräämään itsensä kilon paloina lattialta? Siksi, ettemme voi muutakaan. Don Huonot lauloi aikoinaan, että "turha pelätä laukausta, sillä yksinäisyys saman reiän nakertaa". Se nakertaminen on loppujen lopuksi tuhat kertaa kivuliaampaa.
On laitettava itsensä likoon, alistuttava linkoukseen ja toivottava, että lopputuloksena on muutakin kuin märkiä rättejä.
Scandinavian Music Groupilla on surullinen laulu, jonka nimi on Lopulta olemme kuitenkin yksin. Se tuli mieleeni, kun kuuntelin erään tuttavan tarinaa mummostaan. Ensi viikolla yhdeksänkymmentä vuotta täyttävä mummo haluaisi jo kuolla.
Ilmiö ei ole ainutkertainen; monien vanhusten kuulee toivovan kuolemaansa. Osa on väsyneitä. Osa sairaita. Valtaosa on kuitenkin yksinäisiä.
Sitä tuntee itsensä ontoksi, kun istuu mummonsa vieressä ja kuuntelee, kuinka tämä toivoo kuolevansa pois. "Miksi minä elän, kun kaikki muut ovat jo kuolleet?", kertoi tuttavani mummonsa sanoneen. Entä minä? Minähän olen tässä?
Valtaosan ajasta emme kuitenkaan ole siinä. Ne ihmiset, joita mummot ja papat ennen näkivät päivittäin, puolisot ja ystävät, ovat jo menneet edeltä tuolle puolelle. Ja vaikka kuinka haluaisimme ajatella, että olemme mummojemme ja pappojemme ystäviä, emme kuitenkaa ole sitä samalla tavalla kuin pitkäaikainen elämänystävä on. Onko siis ihmekään, jos tuntuu ahdistavalta istua yksin odottamassa vuoroaan?
Kun poika kertoi yksinäisestä mummostaan, hän sanoi toivovansa, että mummo näkisi yhdeksännenkymmenennen syntmäpäivänsä. Samaan hengenvetoon hän toivoi, että mummo sen jälkeen pääsisi pois ja saisi rauhan. Kuuntelin, pidättelin itkua ja oivalsin.
Oivalsin, että lopulta olemme kuitenkin yksin. Ennen sitä emme ole. Ura on hieno asia. Harrastukset ja omat puuhat ovat tärkeitä jokaiselle meistä. Vanhuuden hetkinä emme kuitenkaan kaipaa uraa tai harrastuksia vaan ihmisiä.
Kaipaamme niitä, jotka ovat jo menneet. Kaipaamme ystäviä, joita ei näe tarpeeksi usein. Kaipaamme sukulaisia, jotka jäivät jonnekin matkan varrelle. Kaipaamme, että joku jakaisi kanssamme aikamme.
Päätin silloin, että jos minun joskus pitää valita asian tai ihmisen väliltä, valitsen ihmisen.
Me elämme kulttuurissa, jossa epäonnistuminen on kauheaa. Sananakin se on jo negaatio: onnistumisen vastakohta. Epäonnistuminen on häpeällistä ja se täytyy piilottaa, kuten onni konsanaan. Näin ei pitäisi olla. Siksipä onkin lanseerattu Kansallinen epäonnistumisen päiväja se on kuulkaa tänään!
Vaikka päivä on suunnattu yritysmaailmaa silmälläpitäen, elää siinä totuuden siemen. Me pelkäämme aivan liiaksi epäonnistumista. Tuntuu, että epäonnistuminen on sellainen mörkö, että se jäädyttää Muumimamman kukkapenkkien lisäksi kaiken uskon tulevaisuuteen. Se lamaannuttaa ja estää meitä yrittämästä, ellemme voi olla varmoja lopputuloksesta.
Tämä on hedelmätön tapa ajatella. Monet parhaat asiat ovat syntyneet erehdyksen kautta, monet keksinnöt saaneet ideansa vahingossa. Epäonnistuminen sisuunnuttaa ja auttaa näkemään vaihtoehtoisia tapoja ajatella ja toimia. Vaihtoehtoisia ja ehkä jopa parempia!
Me olemme ihmeellisiä kananjalkoja kaikki, mitä tulee epäonnistumisen pelkoon, myös ihmissuhteissa. Emme puhu vieraille, koska pelkäämme… niin, mitä me oikein muka pelkäämme? Olen kysynyt tätä ennenkin: mikä oikeastaan on pahinta, mitä voisi tapahtua?
Minun tekisi mieleni lisätä tähän lause niistä tekemättömistä asioista, joita vanhana katuu enemmän kuin tehtyjä. En kuitenkaan lisää, koska se on niin loppuun kulutettu. Sen sijaan haluan takoa jokaisen päätä pikkuisen valurautapannulla ja tolkuttaa, että itsestä se muutos tässä maailmassa lähtee.
Ellet sinä, juuri SINÄ SIINÄ, tee ensimmäistä askelta, ei sitä sinun puolestasi kukaan tee. Kaikki eivät ole rohkeita ja uskaliaita, eikä tarvitsekaan olla. Kaikki voimme kuitenkin päättää välillä tekevämme jotain senkin uhalla, että pieleen menee. Tänään on se päivä. Do your thing!
Ei pelkästään tylsempää, vaan usein myös hankalampaa olisi elämä ilman ystäviä. Minut muutettiin keskiviikkona uuteen kotiin neljän mahtavan ihmisyksilön voimin, eikä siinä kauaa mennytkään. Yksin kantaisin niitä laatikoita vieläkin.
Lisäksi tavaroitteni pakkaamisessa ja pakkausmateriaalien kanssa auttoi yksi ja toinen. Uusia huonekaluja haki ja kokosi ystäväpariskunta apunani, kun oma pääni meinasi vallan haljeta. Pelkästään jo pakettiauton ajamiseen tarvitsin vähän kykenevämpiä tovereita.
Kyllähän näihin hommiin voi jonkun toki palkatakin, mutta kalliiksi se tulee. Ja tylsempääkin se on! Niin, että jokaiselle avuliaalle käsiparille vielä erikoiskiitos.
Viihdeuutisoija
Stara linkitti nettisivuillaan videon, jossa teini-ikäinen, kaunis likka esiintyy aivan sekopäisesti.
Video on
rajalla, jossa ei voi olla ihan varma, ahdistaako häntä oikeasti poikaystävän ja
tissien puute vai onko hän vain kyllästynyt muiden tyttöjen toimintaan
ja parodioi sitä. Niin tai näin, haluan sanoa jotain jokaiselle tytölle,
joka tätä lukee.
Tissien koolla ei ole MITÄÄN
merkitystä. Ei ole. Piste.
Osalla on pienet, osalla on
suuret, osalla eriparia. Keskikokoisia on ihan murto-osa. Yhden mielestä
isot on hyvät, toisen mielestä pienet. Tasan varmasti jonkun mielestä
sinun ovat parhaat siksi, että ne ovat juuri sinun tissisi. Ja sillä
siisti.
Kyllä minäkin olen ollut
teini. Tiedän kyllä, että suosittuja tyttöjä ovat yhdenlaiset ja muut
ovat sitten hylkiöitä. Pojat juoksevat vain suosittujen tyttöjen
perässä, ainakin ne kaikista siisteimmät juoksevat. Osittain siksi,
etteivät uskalla tehdä toisinkaan. Ei nuorena saanut olla erilainen,
piti olla samanlainen kuin kaikki muut.
Voin kuitenkin lohduttaa ja
kertoa, että tämä tilanne muuttuu kyllä. Mitä vanhemmaksi tullaan, sitä
siistimpää on olla erilainen, erottua. Sitä enemmän arvostetaan sitä,
että on oma erityinen itsensä, eikä toisten kopio. Sitä vähemmän väliä
on sillä, ovatko tissit standardikokoa.
Valehtelisin, jos väittäisin, että tissien koon vertailu loppuisi täysin. Aina tähän maailmaan mahtuu niitä, joiden päähän ei mahdu muuta kuin tissien koko. Mutta sinun ei tarvitse olla yksi niistä. Ja löydät kyllä taatusti parempaakin seuraa.
Siksi suosittelen ottamaan asenteen: elleivät minun tissini kelpaa, mene muualle.
Joskus ei ole mitään sanottavaa. Varsinkin näin maanantaisin. Toisinaan taas ei voi sanoa, vaikka tahtoisi. Onneksi ystävyyden kieli ei aina tarvitse sanoja. Katsokaa video, se on paitsi tärkeä myös ihana.
Se on kuulkaa perjantai taas! On kaiken muun hyvän lisäksi vielä pitkäperjantai ja runsaasti pyhiä tulossa. Näin ollen onkin hyvää aikaa lähteä kylille tutustumaan uusiin ihmisiin. Ota mukaan kaveri ja pelatkaa suosikkisarjastani How I Met Your Mother (linkki spoilaa) peräisin olevaa peliä nimeltä ”Have you met Ted?”. Ohjeet alla olevassa videossa.
Perjantai! Bileet! Musiikkia! Nythän on siis niin, että Spotify:ssa voi tehdä yhteisiä soittolistoja, joten totta ihmeessä meilläkin on nyt sellainen. Sen nimi on Lauluja ystäville ja löytyy täältä. Klikkaa, kuuntele ja lisää omat suosikkisi! Ja niille, jotka eivät pääse hommaan käsiksi, tässä yksi hyväntuulinen laulu ystävyydestä perjantain ratoksi. :)
Mikä laulu tuo sinulle aina mieleen ystävät, kaverit ja muut ihanat?
Tämä perjantai kaipaa lempeä. Siksi videotarjoilussa Reino & The Rhinos. Kuuntelipa sen sitten lounaan jälkiruoaksi tai viikonlopun fiilistelyksi, niin: "Kun sä elät näinä kylminä aikoina, sun pitäis pitää huoli veljistä ja siskoista, ettei kyynisyys maata valloita, niin koita jaella vastaan vähän rakkautta. Ettei kaikki tää suru ois hyödytöntä, lemmen täytyis olla pyyteetöntä. Kuuntele sun sydäntä, älä sun mieltä. Ja kyl sä tiedät, et kaikki kaipaa lempee, eiks ni?"
Ps. Kiitos kaikille ystäväkirjaan kirjoittaneille. Lämmitti kovasti. Ja vieläkin ehtii, jos et vielä kirjoittanut. :)
Istuin iltateellä ystävättäreni luona, kun hän sanoa täräytti keskustelun lopetukseksi, että ”jokainen ihminen tarvitsee sydänystävän”. Ei minulla asiaan paljon lisäämistä ollut. Kotimatkalla aloin kuitenkin miettiä, että miksi näin on. Miksi me tarvitsemme sydänystävän? Miksei riitä pussillinen uusia?
Sydänystävä on ystävä, joka on ollut elämässä kauan. Uusi ystävä voi olla kyllä tärkeä ja rakas, mutta sydänystävyydeksi ystävyys muuttuu vain ajan kanssa. Sillä vain ajan kanssa toisen oppii tuntemaan hyvin, vaikkei ehkä koskaan täydellisesti. Vain aika opettaa tietämään, mitkä piirteet ovat pysyviä, mitkä tilapäisiä, mitkä muuttuvia, mitkä olennaisia, mitkä eivät. Eikä sydänystävä koskaan vaadi, että meidän pitäisi olla muuta kuin mitä olemme.
Jotta joku ihminen pääsee sydämeen, häneen täytyy voida luottaa koko sydämestään. Ja sellainen luottamus on saavutettavissa vain ajan ja avautumisen kanssa. Siksi sydänystävälle pitää voida puhua lähestulkoon kaikesta. Ainakin niistä asioista, jotka ovat tärkeimpiä. Sydänystävyksiä yhdistää myös kyky olla toisen kanssa hiljaa.
Ja ennen kaikkea: sydänystävyyteen kuuluu halu nähdä vaivaa. Halu tutustua toiseen, halu nähdä ja jutella, halu pitää yhteyttä, halu pitää ystävyyttä yllä. Yhteisen tekemisen ei tarvitse olla kummoistakaan, kunhan toinen on sellainen, että hänen kanssaan on hyvä olla. Silloin sitä aikaa antaa toiselle mielellään.
Sydänystävyys on siis lujaa ja kestävää. Mutta miksi me tarvitsemme sellaista ystävyyttä? En tietenkään tiedä, mutta esitän hyviä arvauksia: Siksi, että sydänystävälle emme voi valehdella samalla tavalla kuin valehtelemme itsellemme, koska ystävä huomaa sen. Sydänystävälle ei tarvitse kertoa tarinoiden taustoja jonkun tapahtuman selittämiseksi, koska ystävä tietää ne jo. Sydänystävä tuntee pahimmat pelot ja syvimmät haavat ja ymmärtää, miksi toinen reagoi asioihin niin kuin reagoi. Vain sydänystävä oppii kaikki huonot päivämme ulkoa ja pyytää yötkin sisään. Esimerkiksi siksi.
Otsikon neuvo ei ole ehkä kaikista ajankohtaisin, mutta muut tämän videon neuvot ovat. Harvasta videosta tulee yhtä hyvälle tuulelle kuin tästä. Se on pitkä, mutta se on ihana.
Joten, olkaa lempeitä polvillenne, sillä kaipaatte niitä, kun ne ovat poissa.
Näin perjantain ratoksi haluan jakaa kanssanne videon, joka hyppäsi silmilleni tenttikirjasta (kyllä, niinkin voi käydä) ja joka huvitti minua lukupaineiden keskellä suuresti. Eikä vähiten kaverin aksentin vuoksi. Siinä siis nimimerkin Blunty3000 takana oleva mies valittaa ihmisistä, jotka yrittävät puhua ihmisille, joilla on kuulokkeet korvilla.
Mitä ajattelette tästä? Jos päässä on kuulokkeet, pitäisikö sen automaattisesti lisätä henkilökohtaista tilaa 40 senttimetrillä? Onko myös niitä, joiden mielestä olisi kivaa, että joku uskaltaisi tulla juttelemaan luotaan työntävistä kuulokkeista huolimatta? Kun etsittiin tapoja aloittaa keskustelu tienristeyksissä, mainitsin, että ne iPodin kuulokkeet korvakäytävääsä tunkeet eivät välttämättä ole kaikista vastaanottavaisimpia jutteluyrityksille. Mutta pitääkö tämä välttämättä paikkansa? Ja jos pitää, niin pitäisikö kaikkien sitten omaksua Blunty:n ehdotus ja pitää kuulokkeita näkymättömyysviittana? Entä jos pistää kuulokkeet korviinsa vain tylsyyttä estämään ja oikeasti haluaisi, että joku ihana häiritsisi?
Olen viettänyt viimeaikoina epäterveellisen määrän aikaa televisiosarjan The Big Bang Theory parissa. (Linkki saattaa spoilata.) Se on mahtavuutta ja käsittelee ystävyyttä erinomaisen viihdyttävästi. Suosittelen lämmöllä koko sarjan katsomista, mutta jos se ei tule kysymykseen, niin tsekatkaa kuitenkin iki-ihanan Sheldonin algoritmi ystävystymisestä.
Huomenia. Koska keskiviikkona uitiin niin syvissä vesissä, etten vielä torstaiksikaan toipunut, otetaan tänään vähän kevyemmin. Eli kuunnellaan vanhempi viisu ystävyydestä.
