Toisenlaisia tarinoita: polyamoristi

Haluan tutustuttaa teidät jännittäviin, erilaisiin ihmisyksilöihin, joten koostan teille pienen sarjan juttuja, toisenlaisia tarinoita. En halua väittää, että näissä toisenlaisissa tarinoissa olisi jotain kummallista tai omituista, päinvastoin. Ne ovat toisenlaisia vain siksi, että ne ovat erilaisia kuin minun.  Mutta ovatko ne kenties samanlaisia kuin sinun?

Polyamoristi

Kerrotko lyhyesti mitä polyamoria on ja mitä se sinun elämässäsi tarkoittaa?

Polyamoria (poly = monta; amor = rakkaus) tarkoittaa lähes suoraan käännettynä monirakkaudellisuutta. Suomeksi voi ehkä sujuvammin puhua monisuhteisuudesta, joillakin voi olla muitakin käsitteitä, mutta nämä ovat ehkä yleisimmin ymmärretyt.

Omassa elämässäni polyys on ennen kaikkea sitä, että rakkaus ei ole rajallinen luonnonvara. Minulla ainakin on sitä tuhlattavaksi asti. En näe romanttista rakkautta sinänsä kauhean erilaisena nimenomaan tässä riittävyydessä kuin ystävien välistä platonista rakkautta, sukurakkautta, sisarusrakkautta tai vanhemman ja lapsen välistä rakkautta. Ne voivat olla aivan yhtä syvää rakkautta kuin romanttinenkin rakkaus, ja niistä riittää useammalle jaettavaksi, miksei siis romanttisestakin rakkaudesta riittäisi. Romanttisen rakkauden ilmenemistavat ovat vain tietenkin erilaisia.

Oletko kertonut polyamoriasta läheisillesi ja miten he ovat asiaan suhtautuneet?

Olen kertonut polyydestani muutamalle läheiselle ihmiselle, ja suhtautuminen on ollut hyväksyvää, eikä kukaan ole minusta etääntynyt polyyteni vuoksi. Kaikki eivät ole asiaa ihan ymmärtäneet, mutta kohtaavat silti minut omana itsenäni. Itselleni läheisimmät sisarukset tietävät, muiden ei tarvitse.

Millaisia ennakkoluuloja ja -asenteita polyamoriaan liittyy?

Yleisimmät kohtaamani ennakkoasenteet ja -luulot polysuhteita kohtaan ovat, että se on jonkinlaista "(luvan kanssa) pettämistä", "kaiken liikkuvan ja liikkumattomankin panemista", "seuraavaksi ne varmaan haluavat olla siskonsa ja koiransa kanssa", "sitoutumiskammon peittelyä", "miesten juoni naisten hyväksikäyttöön ja alistamiseen", "perversio", ja niin edelleen.

Yleinen luulo myös on, etteivät polyt tiedä, mitä rakkaus on, koska he jakavat romanttista rakkautta useammalle kuin yhdelle ihmiselle eivätkä omista seksuaalisuuttaan vain yhden ihmisen käyttöön. Tapaan vastata tähän pilke silmäkulmassa, että onneksi et rakasta minua, muuten varmaan panisit. Heh.

Millaisia erityisiä haasteita polysuhteissa on? Miten nuo haasteet voitetaan? 

Polysuhteiden erityishaasteena näen ajankäytön hallinnan. Se on ollut itselleni vaikeinta. Vaikka rakkaus ei olisikaan rajallista, vuorokaudessa on silti vain 24 tuntia ja risat, viikossa sen seitsemän päivää ja kuukausiakin on vuodessa vain 12. Ajankäytön hallinta on oleellista, jotta voisi huomioida riittävästi kumppaneitaan, eikä kukaan kokisi saavansa vähemmän kuin mitä suhteeseen antaa. Samoin on myös tärkeää osata pyytää ja ottaa omaa aikaa. Aikatauluttamisessa ei ole onneksi mitään pahaa, se vain täytyy opetella.

Toinen haaste on mustasukkaisuus, jota liittyy sekä mono- että polyamorisiin suhteisiin. Mustasukkaisuuden pohjalla on aina pelko jostakin. Yleensä siitä, ettei ole itse tarpeeksi hyvä ja mielenkiintoinen pitämään toisen kiinnostusta yllä, ja/tai että kumppaniin ei voi luottaa täysin, jolloin joku voisi hänet viedä pois omasta elämästä. Ensimmäinen askel on sen tunnistaminen, että pelko on monesti petollinen tunne ihan itsessään. Pelot voivat olla hyvinkin järjenvastaisia, eivätkä läheskään aina perustu todellisuuteen. Seuraavaksi on tarkasteltava omia tunteitaan. Epävarmuus, pelko ja mustasukkaisuus voivat koostua monista erilaisista tuntemuksista. Keskustelu (tähän liittyy myös kuuntelu ja kärsivällinen ymmärryksen hakeminen!) auttaa aina.

Uskotko, että tämänkaltaiset parisuhdemuodot yleistyvät tai olisivatko polysuhteet yleisempiä, jos niistä tiedettäisiin enemmän?

Uskon, että vaikka polyamoria olisi yleisemmin tiedossa oleva ilmiö, polysuhteiden yleistyminen olisi melko marginaalista, ainakin aluksi, koska yleensä polyt ovat löytäneet tiensä omanlaiseensa elämään melkoisten tietämättömyyden tiheikköjen ja vaikeuksien lävitse joka tapauksessa. Lisäksi asenneilmapiirit muuttuvat suhteellisen hitaasti, ja ihmisten mieliin on aika tiukasti taottu yksiavioinen, monoamorinen malli, josta poikkeamista, vaikka kyseessä olisi yhteinen sopimus, pidetään yleisesti moraalittomana. Monet potentiaaliset polyt siis luultavasti kamppailisivat pitkään syyllisyyden ja ristiriitojen kanssa.

Lisäksi, vaikka rehellisyys on hyväksi mille tahansa suhteelle, polysuhteen perustoimivuudenkin vaatima avoimuuden ja rehellisyyden taso on hyvin monelta liikaa vaadittu, ja ihmiset ovat nykyään pääasiassa melko laiskoja näkemään sen opettelemisen kaltaista vaivaa sekä tutkimaan omia tuntemuksiaan ja niiden syitä. Ajan myötä polysuhteet saattaisivat lisääntyneen tiedostamisen myötä yleistyä enemmänkin, mutta lukuja on tietenkin vaikea edes arvoida.

Millaisia toimia yhteiskunnan taholta vaadittaisiin, että ennakkoluulot polysuhteita kohtaan ja polysuhteiden marginalisointi vähenisi?

Sen kaltaiset toimenpiteet, jotka ovat johtaneet seksuaalivähemmistöjen kohdalla laajempaan hyväksyntään, eivät varmaankaan haittaisi. Oppikirjoissa voisi olla maininta siitä, että ei välttämättä kannata kasata syyllisyyttä omaan niskaansa, jos tuntuu, että rakkautta olisi enemmänkin jaettavaksi kuin yleensä oletetaan.

Avioliittoa kaikki polyt eivät kaipaa, mutta jonkinlainen lain rukkaaminen esimerkiksi lapsen yhteishuoltajuuden takaamiseksi monenvälisissä suhteissa voisi silottaa monta kuoppaa, samoin kuin testamenttisäädösten laajentaminen tai muokkaaminen tasaveroisemman perintäoikeuden saavuttamiseksi, jossain vaiheessa.

Muita ajatuksia?

Polyys ei tarkoita samaa kuin pettäminen, ei edes ns. luvan kanssa pettäminen, mitä moinen termihirviö sitten tarkoittaakin, käsittääkseni pettäminen kun on nimenomaan toisen selän takana, salassa, suhteen yhdessä sovittuja sääntöjä vastaan toimimista. Polysuhteessa siis voi pettää tarkalleen tuon määritelmän mukaan, vaikka pettäminen ja polyys eivät sama asia olekaan.

Joillekin voi olla yllättävää, että nainen voi olla omasta halustaan polysuhteessa, jopa oma-aloitteisesti etsiä sellaista koska preferoi polymuotoista suhdetta, mutta näin vain on - itsekin tietääkseni edustan naissukupuolta!

Mitä haluaisit sanoa muille polyamorisille, jotka vasta opettelevat tuntemaan itseään?

Monelle polylle on tuttu Franklin Veauxin polyamoriasivusto (aiemmin sivuston xeromag.com alaisena osiona). Englantia osaaville se on aarreaitta polyamoriassa luovimiseen. Sieltä löytyy muun muassa mainio opas siihen, miten mustasukkaisuutta kannattaa lähestyä polysuhteissa.

Kuva: confrontinglove.com

Haastateltavana: Stanzara
Olen -87 syntynyt elämän ihmettelijä, tällä hetkellä työtön, mutta unelmoin kääntäjän ammatista ja vapaa-ajallani hengailen maailman parhaiden kämppisteni sekä ystävieni kanssa, kirjoitan, sekä luon muutenkin kaikenlaista. Minulla on myös kaksi kissakamua. Olen elänyt ison osan elämääni ennen itsenäistymistäni sijaisperheessä. Pidän kuitenkin yhteyttä sekä biologisiin vanhempiini että sisaruksiini. Ideaalisuhteeni olisi polysuhde, mutta tällä hetkellä olen sinkku. Blogini löytyy täältä.


Jos sinulla on toisenlainen tarina tai tiedät jonkun, joka haluaisi kertoa toisenlaisesta tarinastaan, ota rohkeasti yhteyttä Kysy Aliisalta -nappulan kautta tai laita sähköpostia osoitteeseen aliisainwonderland(a)gmail.com.

Oletko polyamoristi tai tunnetko ihmisiä, jotka elävät polysuhteessa? Mitä ajatuksia polyamoria sinussa herättää? Onko rakkaus rajaton luonnonvara ja voiko montaa rakastaa yhtä aikaa? Kenellä on lupa määritellä, että montako ihmistä parisuhteeseen kuuluu?

Älä uraudu: syvenny

Moro nääs! Teemaviikon toiseksi viimeinen osa ei niinkään irrota meitä urista vaan syventää niitä. Mutta syvempi ura on erilainen ura, kuin kepeä naarmu tien pinnassa. Kun menee riittävän syvälle, alkaa löytää asioita, joita ei pinnalta käsin näe.

Ajatus syventymisestä ja sen merkityksestä kimposi itse asiassa musiikista. Minä olen pintapuolinen kuuntelija; kuuntelen hitin sieltä, toisen täältä ja kuorin kaikesta päältä pelkät suosikit. Lukuisilla ystävilläni on kuitenkin perusteellisempi lähestymistapa musiikkiin. Levyt kuunnellaan levyinä alusta loppuun sanat lukien.

Noudatin sitten tätä lähestymistapaa ja yllätyin. Kappaleet, joiden merkitystä olin vähätellyt, saivat ihan uuden elämän osana kokonaisuutta. Keskittymällä, pohtimalla ja rauhoittumalla albumeista löytyi polkuja, joiden seuraaminen olisi ollut pintapuolisella syventymisellä täysin mahdotonta.

Syvennyimme ensimmäisen kämppikseni kanssa
Yves Kleinin tauluun Madridissa.

Näin uskon käyvän myös ihmisten kanssa. Kyllähän moikkaustuttuja ja kavereita täytyy olla, mutta vasta todellisista ystävistä näkee elämän koko kirjon. Vasta sydänystävän kanssa oppii sekä toisesta, itsestään että yhdessä olemisesta.

Monet parhaat asiat vaativat kypsyttelyä, aikaa ja tekeytymistä. Vaikka eläisimme millaisessa pikapikapika-kulttuurissa, puusauna lämpenee edelleen yli puoli tuntia, grilli hiillostuu, jahka kerkiää, taulun tulkinta avautuu vasta maltillisen tuijottelun jälkeen, eikä ihmisestä voi oppia kaikkea yhdessä yössä - ei, vaikka ei edes nukkuisi ollenkaan.

Syvennytään siis tänään johonkin. Olipa kyseessä lehtiartikkeli, albumi, elokuva, taulu, ihminen, ruoka, sauna, luonto tai valkoinen seinä, annetaan asioille niiden vaatima aika.

Mihin sinä syvennyt?

25 astetta parempaa tutustumiskysymystä

Kahvikupilla tai ei, tutustuminen on joskus ongelmallista. Jos molemmat ovat hivenen ujoja ja hiljaisia, voi tikusta asian tekeminen olla hankalaa. Tässä takataskuun 25 astetta parempaa tutustumiskysymystä, ettei aina tarvitsisi aloittaa sillä hankalahkolla "mitä sinä teet työksesi" -kysymyksellä. Osa on omiani, osa hävyttömästi varastettu, olkaa hyvä:

1. Missä synnyit?
2. Mikä on ensimmäinen muistosi?
3. Mikä oli lempilelusi pienenä?
4. Mitä mummosi opetti sinulle?
5. Mitä sanontaa käytät useasti?

6. Mikä vika sinussa on?
7. Mitä pidät suurimpana heikkoutenasi?
8. Mistä tuo arpi on peräisin?
9. Mitä pelkäät?
10. Mitä pahetta et tunnusta vanhemmillesi?

Mummoni opetti minulle,
että koira on viisaampi kuin tyhmä ihminen.
Kuvassa edustaa Nelli eli Ninnannunna.

11. Mistä haaveilet?
12. Mitä tekisit suurella rahasummalla?
13. Näitkö unia viime yönä?
14. Mihin uskot?
15. Mikä on huikein kokemuksesi?

16. Kenestä et voisi koskaan luopua?
17. Kenelle soitat ensiksi kertoaksesi uutisen?
18. Tunnetko naapurisi?
19. Tuomitsetko ihmisiä tekojen perusteella?
20. Millaisia ennakkoluuloja sinulla on?

21. Mitä sun mielestä mielenkiintoista maailmassa on viimeaikoina tapahtunut?
22. Minkä asian vuoksi osallistuisit mielenosoitukseen?
23. Mikä saa sinut itkemään?
24. Mistä innostut?
25. Mikä saa sydämesi sykähtelemään?


Muista myös jäänsärkemislauseet, ideat tutustumispaikoiksi ja vinkit, mitä kaikkea uuden ystävän kanssa voi tehdä. Kevät (kuten kesä, syksy ja talvikin) on orastavien ihmissuhteiden aikaa. Siis ulos aurinkoon ja esimerkiksi valmistujaisiin tai puistoon ihmisiin tutustumaan.

Ja nyt: I dare you! Vastaa vähintään viiteen yllä olevista tai esitä uusi ja minä vastaan siihen.

En puhu ranskaa, tietokonetta enkä miestä

Kypsyttelin tätä aihetta pitkään, kun ajattelin, että tästä pitäisi kirjoittaa jotain viisasta. Ja sitten tulin siihen tulokseen, että olkoon. En ole niin viisas, enkä kypsyttelemällä viisaammaksi tulekaan, joten tässä tulee raakiletta sitten oikein todella.

Törmäsin jo talvella kirjoitukseen, jossa piruparka Jussi Kolehmainen kertoi suuresta vaikeudestaan puhua naista. Suosittelen tekstiä lämmöllä, se on varsin viihdyttävä, vaikka vakava aihe onkin. Tiivistettynä kuitenkin jutussa kävi ilmi, että toistuvasti vuosien varrella naiset ovat sanoneet Jussille yhtä, tarkoittaneet toista ja hylänneet Jussin keskenään epäloogisin syin.

Ymmärrän tuskan. Toisen sukupuolen kryptiset viestit ovat joskus todella kryptisiä.

Vallilan Irma oli sitten tahollaan vastannut Jussin viestiin kertoen, ettei salaperäisyyden verhoon kietoutuminen ole vain naisten yksinoikeus. Vaikka voin eläytyä jokaiseen Irman esimerkkiin, etenkin tähän surullisen kuuluisaan, katteettomaan "mulla oli kivaa, mä soittelen sulle" -lupaukseen, eivät nämä tekstit ole mielestäni keskenään suoraan verrannolliset.

Kas, kun Jussin tapauksessa mielestäni keskeinen ongelma - huonon tuurin lisäksi - oli se, että hän yritti muuttaa kommunikaatiotaan sen mukaan, mitä oli edellisestä tapauksesta oppinut. Lienee selvää, että jos hän olisi pitänyt oman nopean ja suoran tapansa vastata, vaikka se ei Jennin kanssa toiminutkaan, olisi Saara valinnut Jyrkin sijaan Jussin.

Puhutaanko tässä miestä vai naista?

Minä olen selvästikin Saara, joka ei viehäty odotuttamisesta ja jahkailusta. Tiedän myös monia Jennejä, jotka pitävät liikaa innokkuutta epäviehättävänä. Jos joku olettaa minun olevan Jenni, pieleen menee ihan niin kuin menee pieleen, jos olettaa Jennin olevan Saara. Siksi on syytä vain olla johdonmukaisesti oma itsensä, eikä yleistää, että jos ensimmäinen kohdattu nainen oli Jenni, kaikki muutkin naiset ovat. Seuraava voi hyvinkin nimittäin olla jo Saara.

Ei siis ole mieskieltä eikä naiskieltä. On yksilöllisiä kommunikoinnin tapoja. Siinä tekee suurimman erheen, jos yrittää toimia omaa luontoaan vastaan. Viisaampaa on puhua ja toimia itselleen luontevalla tavalla ja odottaa, että kohdalle osuu se yksilö, joka ymmärtää ja noudattaa samaa viestintämuotoa.

No okei, joskus joillain yksilöillä on kieltämättä vaikeuksia puhua edes kohteliasta yleiskieltä ja silloin voi olla syytä vähän hienosäätää viestintää. Näitä poikkeusyksilöitä lukuun ottamatta voimme mielestäni kaikki noudattaa Irman ehdotusta, että opettelisimme puhumaan miehen tai naisen sijasta ihmistä. Minusta se on hyvä ehdotus.

Jos tämä kuitenkin tuntuu mahdottomalta, ehkä Manslater auttaa?

Mistä löytää kavereita, osa 16

No ka, viime kerrasta onkin aikaa. Sitä suuremmalla syyllä onkin taas aika kertoa teille tarina elävästä elämästäni. Se on välillä erittäin metkaa, elämä nimittäin.

Kuten hyvin tiedetään... minä tykkään matkustaa junalla! Salakuuntelen junissa (ja nykyisin myös busseissa), kerään ajatuksia junissa (ja nykyisin myös busseissa) ja nukun junissa (mutta busseissa ei ehdi). Viimeksi kuitenkin kävi niin, että pääsisäisen ruuhkajuna oli niin täysi, etten ehtinyt nukkumaan lainkaan.

Nimittäin menomatkalla viereisellä paikalla istui insinöörimies, jonka kanssa jutun juureen käsiksi pääsimme keskustelemalla rikkinäisestä keskusradiosta. Sitten hän kysyi kirjasta, jota olin aikonut lukea, minkä jälkeen juttu luistikin niin, että seuraavana olikin jo Kuopio.

Joskus on inspiroiva maisema,
joskus inspiroiva matkaseura.

Tulomatkalla juna oli sitäkin täydempi ja kaksi ilman paikkalippua jäänyttä piruparkaa, joista toinen lienee sanomattakin selvästi allekirjoittanut, istui ravintolavaunussa. Pakoilimme kiukkuista myyjätärtä, joka olisi halunnut meidät häätää kuka ties minne. Väänsimme juttua juurta jaksain aina Jyväskylään saakka.

Tämän päivän ratkaisu kaverittomuusongelmaan on siis juna, mieluiten ruuhkainen juna. Älä siis ole kaukaa viisas ja mene edeltä tai tule jäljestä, vaan tunge siihen kaikista pahimpaan ryysikseen ja ryhdy jutulle kanssamatkustajien kanssa. Kaikista ei tule uusia parhaita ystäviä, mutta ainakin se harjoittaa juttelemaan vieraille ja vaivaamaan jutunjuurta pullaksi.

Vai mitä? Oletko jutellut junissa? Keksitkö mitään sanottavaa? Mistä sinä löydät kavereita? Miten teidän talvi on mennyt, kun tuntuu, että olen ollut poissa ikuisuuden? Mutta nyt oon taas täällä, jee! Jeehän?

Eikö alle 18-vuotias ansaitse rakkautta?

Kaksi asiaa tapahtui yhtä aikaa. Alaksin vanhaan kirjoitukseen kommentoitiin ja sähköpostiini kolahti Kysy Aliisalta -posti. Kiitos molemmista! Jännittävästi nämä kaksi käsittelivät täysin eri tavoin samaa asiaa ja herättivät minussa kasan kysymyksiä.

Tiivistetysti kommentissa sanottiin näin:

"Ei se rakkaus tule etsimällä ja hakemalla, tsiigaamalla ketä tahansa vastaantulijaa, kauniita naisia ja komeita miehiä riittää pilvin pimein, pitää miettiä onko ihastus vain hetken ohimenevää huumaa joka hiipuu aikanaan ja onko ihminen edes hänen tyyppiään. Elämää ei pidä tuhlata turhanpäiväiseen miettisimiseen miksi joku ei kiinnostu, jos ei kiinnostu niin mitä sitten, elämä jatkuu. Jos Rakkaus tulee on nii se on tullakseen aikanaan. vain elämällä tätä mielenkiintoista elämää ja tutustumalla ihmisiin, säästyy monelta draamalta."

Sähköpostissa sen sijaan pohdittiin seuraavaa:

"Miksi nuoremmille ei ole deittisivustoa? Kaikki deittisivustot on yli 18-vuotiaille ja nuorempienko pitäisi yrittää löytää sattumalta joku random jostai kadunkulmast? Itseni mielestä nuoremmillekkin pitäisi olla deittisivustoja. Mutta miksi ei ole? Eikö nuoremmat ansaitse rakkautta?"

Yksi random kulmassa, San Sebastianissa.

Miten nämä käsittelevät samaa asiaa? Siten, että jälkimmäisessä harmitellaan sitä, ettei nuorille tarjota samanlaista mahdollisuutta löytää rakkautta kuin aikuisille. Ja toisessa kerrotaan, ettei rakkaus tule väkisin etsien vaan löytyy, jos on löytyäkseen, vain ajan kanssa ja etsimättä.

No, mutta miten se oikeastaan sitten kuitenkaan on? Eikö rakkaus voi löytyä vain niin, että tutustuu mahdollisimman moneen ihmiseen, jolloin tulee tutustuneeksi myös siihen rakkauteenkin? Onko se silloin etsimistä? Jos löytää rakkauden deittipalstalta, onko silloin etsinyt rakkautta vai vain mahdollistanut rakkauteen tutustumisen?

Toisaalta, voidaanko ajatella, että kohtalo ajaa rakkauden toisensa luo väkisin ja huomaamatta? Mihin silloin deittipalstoja tarvitaan? Rakastuivathan meidän vanhempammekin ilman deittipalstoja. Entä, jos jokaiselle on useampi kuin yksi rakkaus, onko deittipalsta vain näppärä tapa löytää yksi niistä? Voiko rakkauksia olla kokonainen liuta? Eikö silloin joku siitä liudasta tule vastaan ruokakaupassakin?

Mitä mieltä sinä olet? Löytyykö rakkaus etsien? Onko deittipalsta etsimistä vai mahdollisuuksia varten? Ansaitseeko alle 18-vuotias rakkauden? Jätä kommentti!

Älä esitä

Ei pidä olettaa, mikä saa toisen kiinnostumaan ja yrittää olla tai muuttua sellaiseksi. Kun etsii uusia ystäviä, tuttavia, kavereita tai kumppaneita, ei kannata missään tapauksessa esittää olevansa muuta kuin itse todellisuudessa on. Miksi? Siksi, ettei voi mitenkään etukäteen tietää, mistä se toinen syttyy.

Yksi syttyy sanoista, kuten auto, punainen, minun, suuri ja autotalli. Toinen päästää ihastuneen huokauksen sanojen Intia, jooga, porkkana, retriitti ja luomu kohdalla. Kolmas sulaa sisäisesti, kun keskustelukumppani vaivihkaa pujottaa lauseisiinsa sanat diskreetti, käännössointu, kirjakauppa, jeesusteippi ja Maslow'n tarvehierarkia.

Mikä sinun sydäntäsi sykähdyttää?

Ei sitä voi etukäteen tietää, mistä se toinen innostuu.
Mutta eikö ole parasta, kun se toinen innostuu juuri sinusta?

Mistä sinä innostut?

PS. Hyvää ystävänpäivää, muruset! ♥

How Falling in Love is Like Getting a Puppy

Being in love is like owning a dog. But falling in love is like getting a new puppy.

From the first second you lay your eyes upon love it seems like there is nothing else in the room. Love gets your attention, all of it, immediately. You must have it. You forget all the warnings your mother ever told you. You don't care if it makes a mess, you don't care if it takes all of your time and all of your heart and you simply don't care if it will grow bigger and turn into serious responsibility when time passes by.

The moment you lay your eyes upon love, you can't say no to it anymore. And after you have decided on love you become frightened. You fear that love might not want you, it might fear you or worse - it might already belong to somebody else. But if you're in luck, love doesn't yet have a home and it runs to you like your the most wonderful thing it has ever seen.

When you have a new love at home, you can't stay away. A moment apart seems like eternity. You run home from school, from work, from some meaningless party a friend of a friend of a friend invited you to. You just want to be home with your new love. Watching it sleep is the most fascinating thing you've ever done. Everything love does while awake seems utterly adorable and insanely captivating.

The first days with your new love is the time before you come across the fact that love can also be bad. You've heard love can chew on things you loved before, you know it might leave a mess behind and it might even bite you. You know it to be possible yet you don't care and you can't love love any less even if you know it to be true.

When you get a new love, it makes you wonder how you ever could live without one. It makes you wonder how something so seemingly small can bring you so much joy and meaning. And at the same time you constantly worry you might not know how to take care of it, you might actually accidently hurt it or even loose it. The thought of loosing love is unbearable.

And that's why you hold on to it. You let it fill your life, your daily routine and your home. You get used to not being able to come and go as you wish. You get used to the fact that something relies on you. You get happily adapted to a life with a new puppy.

And that's when you become a dog owner.

(This writing is a reply to Taylor Mali's wonderful and lovable poem: How Falling in Love is Like Owning a Dog)

Määrittele oma todellisuutesi

Noniin, nyt seuraa toinen hyvä ajatus, josta puhuimme siskon kanssa. Se käsitteli todellisuutta ja miten paljon siitä voimme itse luoda sanoillamme ja ajatuksillamme. Se meni jotenkin näin.

Tunnustin siskolleni - ja nyt teille - että minulla on toisinaan tapana jutella yksikseni tietokoneen ääressä. Kerran pysähdyin kesken lauseen ja jäin miettimään, että mitäköhän vastapäisen talon asukkaat ajattelevat, jos sattuvat katsomaan ikkunasta, kun naapuritalon tyttö horisee keskenään.

Sitten mietin, että jos minulla on Skype päällä ja juttelen vaikka Tapiwan kanssa, puhun silloinkin yksinäni näytölle. Kuitenkin kun minulla on sille hyvä syy, ei minua hävetä ollenkaan, vaikka joku naapuri näkisikin. Vaikka eihän se naapuri sitä syytä näe!

Tästä pääsimme siskon kanssa keskustelemaan todellisuudesta ja siitä, miten paljon määrittelemme tekemisiämme sen kautta, kuka näkee ja mitä näkee.

Minulla on tuttavia, jotka ovat työttömiä. Heitä usein ahdistaa mennä paikkoihin, jossa on uusia ihmisiä, sillä vääjäämättä ennemmin tai myöhemmin eteen tulee tuo tuttu kysymys: "Mitä sinä teet työksesi?" On totta, että työ on niin suuri osa elämäämme, että siitä on hyvä aloittaa tutustuminen. Se ei kuitenkaan ole alkuunkaan ainoa tai edes tärkein meitä määrittävä tekijä!

No se ei nyt kuitenkaan ole tämän kirjoituksen pointti. Vaan pointti on se, että monesti työttömiä ahdistaa oma työttömyys osittain ihan tarpeettomasti. Otetaan hypoteettinen tilanne, jossa yksi on työtön siksi, että sai potkut YT-neuvottelujen tuloksena, yksi on työtön työkyvyttömyyden takia ja yksi on työtön siksi, että irtisanoutui etsiäkseen jotain mielekkäämpää tehtävää.

Kolme syytä, yksi täysin samalta näyttävä tilanne: ihminen on työtön. Jostain syystä kolmatta ahdistaa hyvin paljon vähemmän kuin ensimmäistä, jota ahdistaa todennäköisesti vähemmän kuin toista. Vaikka ajattelisi, että on häpeällistä olla työtön, jos työttömyydelle on jokin hyvä ja vähemmän häpeällinen syy, se muuttuu vähemmän häpeälliseksi asiaksi.

Täysin pätevä syy jutella tietokoneruudulle.

Kuitenkin paljon pahempi, kuin olla työtön, on olla työssä työkyvyttömänä. On pahempi olla epämielekkäässä työssä joka päivä kahdeksan tuntia, kun voisi myös irtautua ja etsiä elämälleen uudenlaista suuntaa. Ja YT-neuvottelut... no niille nyt ei vaan voi mitään. Miksi sitä pitäisi hävetä?

Siksi on mielestäni aivan järkevää suhtautua omaan työttömyyteen vähintäänkin neutraalisti. Jos joku kysyy, että "mitä teet työksesi", voi sanoa, että "en tällä hetkellä mitään, kun etsin elämälleni uutta suuntaa". Ja se on ihan ok! Ei kysyjän tarvitse tietää työttömyyden syytä. Vastaukseksi riittää se, miten työtön itse oman tilansa sillä hetkellä kokee ja määrittelee.

Tämä pätee moneen muuhunkin asiaan elämässä: jos oletamme, että keskustelukumppani automaattisesti tuomitsee olemisemme, sanomisemme ja tekemisemme, emme uskalla mennä tutustumaan uusiin ihmisiin. Usein ihmiset suhtautuvat kuitenkin varsin neutraalisti ja tuomitsematta. Ja aina asiat voi esittää siten, että niissä ei ole mitään tuomittavaa.

Ei kannata olettaa, että naapuri ajattelee minun olevan seinähullu. Kannattaa ennemmin olettaa, että naapuri uskoo minun vain puhuvan Skypessä. Minähän sen todellisuuden vain tiedän ja määrittelen.

Vai olenko ehkä sittenkin seinähullu? Minkä osan todellisuutta sinä haluaisit määritellä neutraalisti?

Entä, jos elämä olisikin peli?

Saan yleensä huikean hyvää perspektiiviä käymällä kotikotona tai mummolassa. Nytkin siskon kanssa keskustellen tuli niin järjettömän monta hyvää ajatusta, etten tiedä mistä aloittaisin. Mutta jos aloitan vaikka tästä, niin saatte kuulla loput myöhemmin. Kävisikö se? ;)

Kävelimme lähimetsässä aamusella siskon ja koiran kanssa ja siskoni kertoi oivalluksestaan. Peleissä tavoitellaan yleensä laadukasta, todentuntuista grafiikkaa. Peli on sitä onnistuneempi, mitä vähemmän siinä on bugeja, mitä enemmän mahdollisuuksia pelaajan valita tekemisiään ja mitä hyvälaatuisempi se on ulkoasultaan. Sitten sisko sanoi jotain ällistyttävää:

"Tuntuu kuitenkin, etteivät ihmiset oikein muista, että kaikkein paras grafiikka on todellisuudella, juuri tässä näin. Ei ole bugeja, käsi ei mene läpi seinästä. Ja jos tää olisi peli, miten paljon rajattomammat mahdollisuudet tässä olisi, kuin yhdessäkään toisessa pelissä. Tässähän voisi tehdä melkein mitä vain!"

Jatkojalostimme ajatusta kävellessämme ja olimme ehtineet lenkillä jo postilaatikolle. Sanoin: "Niin, jos tämä olisi peli, miettisin heti, että mitäköhän tuolla postilaatikossa on. Onkohan siellä lehti, olisikohan siinä lehdessä vaikka joku ilmoitus, jonka avulla tämä pelihahmo pääsisi tavoitteissaan eteenpäin."  Mihin sisko totesi, että "niin ja tämä olisi jo aika kehittynyt level, jos ajatellaan, miten hyvät lähtökohdat ja edellytykset täällä on. Ekalla levelillä voisi syntyä nälänhätäiseen Afrikkaan ja toisella levelillä sodan keskelle Afganistaniin ja sitten aika korkealla levelillä pääsisi Suomeen".

Niin, ajatelkaapa sitä! Miten hyvät lähtökohdat ja edellytykset meillä on pelata tätä elämämme peliä. Ei ole leijonia, eikä sotaakaan.

Kuva: FlubbelEmpire

No, sitten istuin junassa ja ajattelin tätä asiaa edelleen. Jos tämä olisi vaikka The Sims ja pelaajalla olisi ystävyys-, perhe- tai parisuhdetavoite, mitkä olisivat ne puitteet, joiden avulla tähän tavoitteeseen pyrittäisiin? The Simsissä pelihahmolla on puhelin, päivän sanomalehti, tietokone ja sitten voi ottaa taksin ja lähteä kaupungille. Myös naapureista ja töistä voi saada ystäviä. Tavoitteeseen päästäkseen, täytyy ohjata pelihahmoa tutustumaan mahdollisimman moneen.

Todellisuudessa resurssit ovat teoriassa lähes samat, käytännössä paljon rajattomammat. Keskeistä on kuitenkin se, että pelihahmon täytyy tehdä jotain, jotta resursseista olisi jotain hyötyä. Ei auta passiivisena istua paikallaan, vaan on nähtävä kaikki mahdollisuudet: on huomattava se sanomalehti, käytettävä tietokonetta, kutsuttava naapuri kylään ja rupateltava puhelimessa kaikille tuttaville, jotta ystävyys kehittyy.

Me tahdomme toisinaan lamaantua elämämme edessä, kun kaikki tuntuu niin suurelta, vääjäämättömältä ja muuttumattomalta. Tämä on kuitenkin hyödytön tapa ajatella asioista. Täytyisi pysähtyä kuten pelissä, käännellä sitä sisäänrakennettua kameraa edes takaisin ja havaita kaikki ne mahdollisuudet, jotka ympäristössä ja itsessä luuraavat.

Sitä paitsi lähtökohdat ovat jo aika hyvät, kun seuraavan kulman takana ei lurki aivoja syövä zombi.

Jos tämä olisi peli, minä ainakin aukoisin ensimmäiseksi kaikki kaapit ja laatikot ja katsoisin, mitä kaikkia käyttökelpoisia aarteita niistä löytyisi, ennen kuin lähtisin tutkimaan, mitä jännää ulko-oven takana on. Tai sitten kaivaisin puhelimen ja soittelisin kaikkiin puhelimen muistiossa oleviin numeroihin nähdäkseni, mitä tapahtuisi.

Mitä sinä tekisit?

Vaikuttaa ensikohtaamiselta

"Jos antaa itsestään liian hyvän ensivaikutelman, onko se huono asia? Ihminenhän pettyy sitten joka kerta, kun en olekaan niin hieno ja kiva, kuin aluksi vaikutin. Eikö olisi parempi antaa pikkuisen heikompi ensivaikutelma ja yllättää positiivisesti?"

Näin pohdittiin ensivaikutelmia toverin kanssa iltana muutamana. Sitten löysin itseni loukusta, jossa kamppailen karistaakseni ensivaikutelman jättämät ennakko-oletukset, jotka ovat osoittautuneet hakotieksi. Enkä voi ajatella muuta kuin sitä, miten erilainen tilanne olisi, jos ensivaikutelma olisi ollut jokin ihan muu.

Sanoin toverillekin sinä iltana muutamana, että mielestäni ensivaikutelman pitää olla rehellinen ja aito. Sillehän ei mitään voi, jos tilanne luo tavallista paremmat tai huonommat puitteet. Kuitenkin suurimman karhunpalveluksen itselleen tekee, jos yrittää esittää olevansa jotain muuta kuin mitä on.

Ongelmallista on kuitenkin se, jos oma ensivaikutelma vaikuttaa aina joltain muulta, kuin itse todellisuudessa on. Tällöin olisi hyvä vähän tiedustella ihmisiltä, millaisen ensivaikutelman he ovat itsestä saaneet ja ehkä tietoisesti yrittää hioa särmiä ja kulmia siihen suuntaan, ettei tulisi vastaavia väärinkäsityksiä.

Kuva: Cea.

On nimittäin uskomattoman vaikeaa luopua ennakko-oletuksistaan, etenkin, jos ne ennakko-oletukset herättävät jonkinlaisia tunteita (mukavia, ikäviä, ihastuneita, vihastuneita). Ensivaikutelma pitää pintansa pitkän aikaa ja neutraalitkin sanomiset värittyvät sen valossa, mitä aiemmin on ajatellut toisen olevan.

Minusta on esimerkiksi saatu ylpeä ja ylimielinen ensivaikutelma. Piti tehdä syvää itseanalyysiä ennen kuin hoksasin, mikä sellaisen vaikutelman tekee ja miten pääsisin siitä eroon. Enkä tiedä, olenko päässyt vieläkään.

Jos ihminen pitää minua siis ensitapaamisen valossa ylimielisenä, kaikki mitä sanon, tulkitaan tästä näkökulmasta käsin. Silloin nekin lauseet, jotka eivät muutoin vaikuttaisi koppavilta, muuttuvat sellaisiksi. Menee hetki, ennen kuin ensivaikutelma katoaa. Toisinaan sitä hetkeä ei saa ja ensivaikutelma jää pysyväksi.

Siksi kehotan rehellisyyteen ja avoimuuteen, mutta myös lempeään itsetarkkailuun. Ei koskaan tee haittaa katsoa peiliin ja miettiä, mitä minua täysin tuntematon ihminen näkee ja kokee ensin ja millaisen vaikutelman siitä saa. Vai haittaako?

Mistä löytää kavereita, osa 15

Päivää vaan! Eilen oli kaunista ja aurinkoista, joten söin brunssia ensimmäisen kämppikseni kanssa puistossa. Olimme ehtineet ruokailun loppuvaiheeseen, kun kaksi nuorta miestä keskeyttivät meidän rupattelumme. "Hei, me haluttais pelata Ristiseiskaa, mutta meitä on liian vähän. Pelaisitteko te meidän kanssa?", kysyi toinen nuorista miehistä.

Ellei meillä olisi ollut juttu pahasti kesken, olisimme suostuneet mieluusti. Onneksi vähän matkan päässä istunut kaksikko keskeytti oman Yatzy-pelinsä ja ryhtyi poikien kanssa Ristiseiskalle. Silloin se valkeni minulle: kavereita löytää puistosta!

Kun on rohkea rokansyöjä, voi toteuttaa tämän yksinkin. Yksin on aika vaikea pelata seurapelejä, joten tuntuu loogiselta kysyä seuraa. Jos on kuitenkin pelokkaampi pannukakun popsija, kaksin voi olla helpompi lähestyä vieraita puistoilijoita. Kaksin on köyhänlaista pelata esimerkiksi Ristiseiskaa, joten on ihan hyvä idea kysyä naapuriviltin väkeä mukaan peliin.

Puistossa on rentoa ja mukavaa. Ihmiset hengailevat jo valmiiksi hyvällä tuulella. Siksi korttipeliin (tai Yatzyyn tai Mölkkyyn tai miksei vaikka Kimbleen) seuran löytäminen ei ole mitenkään mahdoton tehtävä. On helpompi myös sanoa kyllä, kun tietää, että tehdään jotain mukavaa, eikä ole vaivaantunutta hiljaista tuijottelua. Siis miten nerokasta!

Kannattaa siis ottaa pelikortit, lautapeli tai Mölkky kainaloon ja painella puistoon yksin, kaksin tai hyvin pienellä porukalla. Eikä muuta kuin kaverustumaan. :)

Minä pelaisin mieluiten Tuppea. Mitä peliä sinä pelaisit mieluiten puistossa?

Pyrkyristä porukan osaksi

Hyvää vapun jälkeistä elämää, olevaiset! Aloittakaamme viikon toinen maanantai ottamalla oppia petoeläimistä. Haemme apua lukijan ongelmaan: aikaisemmin helposti kavereita tehnyt tyyppi on joutunut pienen paikkakunnan kastijaossa luokkaan "hiljattain muuttanut pyrkyri", eikä kaverustuminen ota luonnistuakseen.

Kun petoeläimet saalistavat laumaeläimiä, ne pyrkivät ajamaan yhden laumasta erilleen, jotta saalistus onnistuisi paremmin. Tällaiseen kylmäveriseen laskelmointiin kehotan - ehkä vähän tapojeni vastaisesti - nyt myös nimettömän nimimerkin taakse piiloutunutta lukijaa. Tekniikka mukailee aiemmin esiin nostettua pienesti aloittamisen, mutta suuresti ajattelemisen taktiikkaa.

Eli kun löytää itsensä tilanteesta, jossa paikkakunnan alkuperäisväestö kyräilee ja sulkee ulkopuolelle, ei pidä yrittää kesyttää heitä kaikkia kerralla. Se ei onnistu. Tulee valita yksi, sosiaalisen laumahierarkian keskipaikkeilta, jonka suosioon tulee yrittää pyrkiä ensin.

Miksi? Siksi, että kukaan yksittäinen ihminen tuskin pitää uutta tyyppiä kammottavana pyrkyrinä. Kun ryhmässä on kuitenkin päätetty, että uudet tyypit ovat hanurista, eikä heitä tarvitse ottaa mukaan leikkiin, ei kukaan muukaan uskalla tätä asetelmaa vastaan kapinoida, ettei itse joutuisi huonoon valoon.

Kuva: Graeme Law

En haluaisi edes kirjoittaa ääneen sanaparia sosiaalinen laumahierarkia, mutta valitettavasti (etenkin naisten keskuudessa) sellainen varsin usein valitsee. Ei meno ole paljon ala-asteesta muuttunut: joku on siistein, koska joku nyt vaan on siistein ja se siistein saa päättää, ketkä muut ovat siistejä ja ketkä taas eivät. Ne, joiden osaksi jää olla olematta siistejä, jätetään ulkopuolelle.

Lauman johtajaa on kaikista vaikein käännyttää, koska todennäköisimmin juuri tuo johtaja pitää yllä "ulkopuoliset ovat hanurista" -ajattelutapaa oman statuksensa puolesta pelätessään. Sen sijaan hiljaisten mukanahengailijoiden käännyttämisestä ei ole mitään hyötyä, koska he ovat hiljaa, eikä heidän mielipiteensä tule koskaan julki.

Siksi täytyy yrittää valita se joku, joka saa myyjäisissä aina sen kolmanneksi tai neljänneksi parhaan pöydän. Sitten hitaasti ja varovaisesti, salakavalasti ja huomaamatta kesytetään se yksi. Tarkkaa toimintametodia tähän on vaikea antaa, mutta hitaasti lähestymällä, toisesta kiinnostumalla, olemalla avuksi ja kuuntelemalla pääsee hyvään alkuun.

Kun on kesyttänyt yhden, on paljon helpompaa kesyttää loputkin.


Vai onko sellaista laumahierarkiaa edes olemassa? Mitä, jos jokainen saa mielestään parhaan pöydän myyjäisissä? Voiko pyrkyrin leimaa karistaa?

55 % on tavannut nettitutun kasvokkain

55 % Aamulehden päivän kysymykseen vastanneista, on tavannut nettitutun kasvokkain. Päivän kysymys todennäköisesti virisi hiljattain paljastuneista pedofilia-tapauksista, joissa vanhat tai vanhahkot miehet houkuttelivat nuoria tyttöjä tapaamaan heitä.

Onhan se totta, että internet on pullollaan iljettäviä lieveilmiöitä. Pedofilia lienee niistä kaikista iljettävin. On suorastaan hämmentävää ajatella, että niin moni aikuinen ihminen haluaa, aikoo ja internetin tarjoamin välinein jopa tekee jotain niin väärää.

Ongelma ei kuitenkaan ole internet. Suurempi ongelma on nuorten arvostelukyvyn puute ja kuvottavat vanhahkot äijät, jotka kokevat oikeudekseen käyttää välinettä väärin.

Itse olen tavannut montakin nettituttua kasvokkain. Paras ystäväni on peräisin internetistä. En asuisi nykyisessä kotikaupungissani, ellen olisi internetitse tutustunut Hannaan. En olisi matkustanut 18-vuotiaana Englantiin, ellen olisi tutustunut Johniin ja Peteriin. Elämästäni puuttuisi monta kokemusta ja monta ystävää ilman nettiä.

Kuva: Beraldo Leol

Välillä kyllä ihmettelen sitä, miten äiti uskalsi päästää minut vieraaseen kaupunkiin tai jopa vieraaseen maahan nettituttuja tapaamaan. Epäilen, että olisin itse äitinä kauheampi kahlitseva kalkkis. Mutta minä sain mennä, sillä äiti luotti arvostelukykyyni.

Arvostelukyvystähän siinä paljolti on kysymys. Totta kai kuka tahansa voi tulla huijatuksi, sitä en kiellä. Hyvällä arvostelukyvyllä valtaosan huijauksista voi kuitenkin melko helposti paljastaa. Jos uuden nettituttavuuden puheet kääntyvät seksuaalisiksi alta aikayksikön, pitäisi jonkinlaisten hälytyskellojen soida ja lujasti.

En voi mitenkään olla suosittelematta nettiä keinona etsiä kavereita. Siksi olisi sääli, jos ihmisten pitäisi alkaa peitellä ja häpeillä sitä, että etsivät seuraa internetin avulla. Vaikka siellä on liikkeellä kaikennäköistä hiihtäjää, täytyy osata erotella tyynyliinat lakanoista omaan arvostelukykyyn luottaen.

Jos Aamulehteen on uskomista, ja joka toinen on jo tavannut nettitutun kasvokkain, melko pieni prosentti niistä on väärällä asialla liikkeellä. Useimmin kyse on ihan normaaleista ihmisistä, jotka etsivät ystävyyttä tai rakkautta internetissä. Tai hengaavat siellä muuten vaan. Minä olen täällä. Sinäkin olet täällä!

Oletko Sinä tavannut nettituttavan kasvokkain?

Katso kahdesti

Hyvää perjantaita ja alkavaa viikonloppua! Tänään asiani on lyhyt, ytimekäs ja yksinkertainen: katso kahdesti. Kaikkea. Kaikkia.

Mieti mielessäsi jotakuta, jonka tunnet hyvin, mutta jonka olet tuntenut vasta vähän aikaa. Tällainen voi olla esimerkiksi joku uusi työkaveri, naapuri tai vaikka uusi lähikaupan kassaneiti. Mieti, miltä hän näytti silmissäsi, kun katsoit häntä ensimmäisen kerran ja muistele, mihin kiinnitit hänessä ensiksi huomiota. Mieti sitten, miltä hän näyttää mielestäsi nyt.

Huomaatko eron? Kiinnitämme ensimmäiseksi huomiota joihinkin tiettyihin ominaispiirteisiin. Yhdellä on iso nenä, toisella jännänmuotoinen suu. Kolmannesta muistaa pelkän ohimolle kaartuvan otsatukan. Erilaiset piirteet tarttuvat silmiimme, koska ne eivät ole tuttuja.

Kuva: D. Sharon Pruitt

Silmä tottuu hitaasti niihin piirteisiin, jotka erilaisuutensa vuoksi kiinnittävät huomiomme ensin. Kun ihmistä katsoo useamman kerran, hahmottuu vasta sitten kokonaisuus. Ja mikä parasta: kun oppii tuntemaan persoonan, oppii näkemään sen, mikä toisessa on kaunista syvemmältä.

Siksi haastan sinut tänään katsomaan kahdesti. Lähditpä kylille, olitpa kotona, menitpä mummolaan tai mitä ikinä sitten teetkin, pysähdy hetkeksi katsomaan jotakuta oikein kunnolla. Näe hänestä muutakin kuin jännittävän muotoinen suu. Näe persoonallisen hymyn tuomat ihanat rypyt silmäkulmissa.

Ennen kuin on katsonut kahdesti, ei voi todella tietää, miltä toinen näyttää.

Odota, älä pakota

"Se, jolla on varaa olla kärsivällinen, voi saada minkä haluaa." -Benjamin Franklin

Miksi parisuhteessa olevalle satelee treffikutsuja? Miksi ihmiselle, jolla on jo kavereita, niitä tuntuu kertyvän koko ajan lisää? Miksi raha tulee rahan luo? Miksi, oi miksi?

Benjamin on oikeassa. Se, jolla on varaa olla kärsivällinen, odottaa. Se, joka odottaa, saa lopulta sen, mitä odottaa. Jos ei ole pakko ottaa ensimmäistä vastaan tullutta asuntoa, saa lopulta sellaisen, minkä on aina halunnut. Olettaen, että sellainen asunto, jollaisen on aina halunnut, on ylipäätään olemassa.

Jos on tyytyväinen omaan elämäänsä sellaisena kuin se on, on mahdollista odottaa. Odottaa sopivaa asuntoa. Odottaa sopivaa ystävää. Odottaa sopivaa puolisoa.


Aina ihminen ei kuitenkaan ole tyytyväinen elämäänsä. Voi olla, ettei ystäviä ole. Voi olla, että sinkkuus ottaa hermosta. Voi olla, että entisestä asunnosta on vain päästävä pois. Silloin pakko aiheuttaa meissä äärimmäistä toimintaa. Etsimme raivokkaasti ja tartumme jokaiseen mahdollisuuteen kuin se olisi ainoa ja taatusti viimeinen.

Se ei kuitenkaan ole ja jos käyttäydymme niin kuin se olisi, todennäköisyys kaiken pieleen menemiseen on suuri. Takerrumme, tukehdutamme, yritämme liikaa ja liian varhain. On toki niitäkin tapauksia, joissa äkillinen tilanteeseen täysiä heittäytyminen yksinkertaisesti toimii. Valitettavan usein ihminen kuitenkin tarvitsee aikaa ja rauhaa toiseen totuttautuakseen.

Kuva: Andreas Rodler

Ihminen harvoin haluaa kokea olevansa pakotettu. Siksi ne, joilla on jo ystäviä, vaikuttavat silmissämme kiehtovammilta: he eivät pakota, koska heidän ei tarvitse. Siksi, kun tapaa uuden ihmisen, on käyttäydyttävä niin kuin olisi aikaa odottaa, vaikkei olisikaan.

Olemalla kärsivällinen, voittaa enemmän. Kun antaa kärsivällisesti toiselle mahdollisuuden olla välillä se aloitteellinen osapuoli, tulee suhteesta molemminpuolinen ja tasapainoinen. Jos tekee itseään koko ajan tykö, saattaa toista alkaa pitää itsestäänselvyytenä, eikä se ole hyvä lähtökohta ihmissuhteelle.

Vaikka odottavan aika onkin ikuisuus ja vaikka kärsimättömyys on yleinen vaiva, on se hyve, jota jokaisen on syytä harjoitella.

Kuka antaisi minulle kärsivällisyyttä nyt heti? Pitääkö toista odottaa? Kauanko pitää odottaa? Entä, jos ei voi odottaa?

Haasta Aliisa

Eikö keskustelun aloittaminen meinaa luonnistua millään? Oletko joskus miettinyt, että mitähän tässäkin tilanteessa voisi oikein sanoa? Epäiletkö, ettei Aliisakaan pysty kaikkeen? No, kohtahan se nähdään!

Vietetään tänään casual fridayta ja pistetään hösseliksi. Minä haastan sinut haastamaan minut! Keksi tilanne, oikea tai kuvitteellinen, jossa joku haluaisi aloittaa keskustelun jonkun toisen kanssa. Kirjoita se kommentteihin. Minä lupaan keksiä vähintään yhden tilanteeseen sopivan keskustelunavauksen.

Jos joku keksii tilanteen, johon minä en keksi keskustelunavausta, se joku saa jonkun ylläripalkinnon.

Kuva: lululemon athletica

Esimerkiksi kommentti voisi olla tällainen: Miten avataan keskustelu spinning-tunnin aikana viereisen polkupyörän päällä istuvan tytön kanssa? Johon minä sitten vastaan jotakin mallia: Tytölle voi sanoa vaikka, että "Eipä ole näkyvää hyötyä pyyhkiä päätään tähän likomärkään pyyhkeeseen. Tuolla ohjaajalla taitaa olla tapana rääkätä osallistujat hengiltä?".

Noniin toveri, sinun vuorosi!

Likoon ja linkoukseen

Välillä tuntuu, että ihmisten kanssa ei kertakaikkiaan onnistu. Tuntuu, että kosmisen universumin käytännön pilat ovat niin julmaa hupia, ettei kenelläkään voi olla niin kieroutunut huumorintaju. Silloin sitä miettii, että miksi jaksaa kerta toisensa jälkeen asettaa itsensä alttiiksi.

Joskus uskaltaa yrittää, vaikka pelottaa. Sitä menee juttelemaan sille pitkälle vaalealle pojalle, jota on salaa katsellut koko illan. Ennen kolmatta lausetta poika kuitenkin tokaisee, että "ei millään pahalla, mutta mä en voi sietää punapäitä", nousee ja kävelee pois. Sitä istuu hölmistyneenä paikallaan ja miettii, että miksi edes yritti.

Kuva: Derrick Tyson

Ellei kuitenkaan yritä, ei koskaan tapahdu mitään. Ei koskaan tule sitä junamatkaa, jolloin käytävän toisella puolella istuu kiinnostavan oloinen tyyppi. Ei koskaan ole rohkeutta kirjoittaa paperille isoin kirjaimin, että "viereeni saa istua" ja näyttää sitä. Eikä koskaan koe sitä fantastista onnen tunnetta, kun se tyyppi hymyilee ja tulee viereiseen penkkiin rupattelemaan.

Niin, että miksi me asetamme itsemme alttiiksi senkin uhalla, että välillä joutuu keräämään itsensä kilon paloina lattialta? Siksi, ettemme voi muutakaan. Don Huonot lauloi aikoinaan, että "turha pelätä laukausta, sillä yksinäisyys saman reiän nakertaa". Se nakertaminen on loppujen lopuksi tuhat kertaa kivuliaampaa.

On laitettava itsensä likoon, alistuttava linkoukseen ja toivottava, että lopputuloksena on muutakin kuin märkiä rättejä.

Puhelinnumero on, mitä sitten?

Jos onnistuu saamaan vieraan tytön tai pojan puhelinnumeron yöllä baarissa, koska viestiä voi laittaa ja mitä siihen pitää kirjoittaa? Tätä pähkäili radiojuontaja päivänä menneenä naiskollegansa kanssa. Pähkäillään mekin.

Puhelinnumeron kanssa saattaa olla ihan solmussa. Viestin lähettämisajankohta pitäisi mitoittaa siten, ettei vaikuttaisi liian innokkaalta eikä liian hankalaltakaan. Juontajaparka sanoi, että lähettipä sen viestin ennemmin tai myöhemmin, aina tuntuu menevän pieleen.

Nyt kerron teille salaisuuden.

Sillä ei ole mitään merkitystä, koska viestin laittaa. Jos se toinen on kiinnostunut, mikä tahansa aika tunnista pariin päivään on ihan hyvä. Jos taas toinen ei ole kiinnostunut, mikä tahansa aika on väärä. Niin yksinkertaista se on.

Tein tapaustutkimuksen ja testautin teoriaa  kavereillani. Jotakuinkin jokainen vastasi samalla tavalla. Jos tyyppi on ollut ihana, viesti on ihana myös, olipa se lähetetty heti perään tai vasta vähän myöhemmin. Jos tyyppi ei ole ollut ihana, viesti ei ole ihana. Näin se vaan kuulkaa on.

Kuva: Johan Larsson

Viestin sisältö on selvästi olennaisempi seikka. Suhteellisen neutraali mutta mahdollisuuksien rajoissa hauska viesti toimii parhaiten. Liian innokkuuden voi karsia viestin sisällöstä ja keskittyä tunnustelemaan maaperää.

Yksinkertainen on kaunista, kuten: "Oli tosi kivaa äsken/eilen/lauantaina. Oiskohan yhtä kivaa nähdä uudestaan paikassa, jossa kuulee ilman kolmea toistoa?" Esimerkki on hyvä erityisesti siksi, että se sisältää kysymysmerkin. Etenkin miehet tuntuvat reagoivan varmemmin viesteihin, joissa on kysymysmerkki.


Yksi juttu on kuitenkin syytä pitää mielessä: aikateoria pitää paikkansa vain ensimmäisen viestin kohdalla. Ensimmäisen jälkeen on syytä pitää viestien välillä pidempää taukoa ja aluksi ei missään nimessä pidä lähettää yhtä viestiä enempää ennen vastausta.

Lisäksi toimitus haluaa huomauttaa, että samat säännöt ja ohjeet pätevät myös kaveritutustumiseen.
Vai pätevätkö?

5 syytä miksi ei kannata stalkata

Edellisen jutun kommenteissa pyydettiin Alaksin stalkkausvinkkejä. Voisin kirjoittaa sellaiset, jos minulla olisi jotain hyviä vinkkejä. Ei kuitenkaan ole, sillä pyrin välttämään stalkkaamista. Tässä viisi perin juurin pätevää syytä miksi.

1) Stalkkaus vie kaiken löytämisen riemun

On äärimmäisen tylsää oppia kaikki tietämisen arvoinen toisesta Facebookin kautta. Se tekee hankalista kahvikuppitreffeistä entistäkin hankalampia, kun toiselta ei voi edes kysellä mitään. Tuntuisi hoopolta esittää tietämätöntä tutustumisen kohteen musiikkimieltymyksistä, jos on stalkannut ne jo etukäteen.

2) Stalkkaus luo vääriä mielikuvia

Luemme yksittäisiä tiedonjyviä ja vedämme niistä omat johtopäätöksemme. Johtopäätökset voivat olla radikaalistikin vääriä. Hylkäämme ehkä kiinnostavia ihmisiä heppoisin perustein tai luomme pilvilinnoja, joista tulemme alas polvet mustelmilla. Lisäksi on aina olemassa vaara, että Ville Virtasen tietoja kaivaessaan saakin käsiinsä väärän Ville Virtasen edesottamukset.

Kuva: Jesse757

3) Stalkkaaminen voi mennä yli

Entiset puolisot, työkaverit, kiinnostavat ihmiset. Kaikkien noiden tekemisten seuraaminen voi mennä äärimmäisyyksiin. On oikeasti parempi olla tietämättä kaikkea, kuin esimerkiksi kiduttaa itseään entisen puolison pariutumisuutisilla. Parempi elää omaa elämäänsä kuin toisten.

4) Stalkkauksesta voi jäädä kiinni

Mikään ei huuda lujempaa "epätoivoinen friikki" kuin laajamittainen stalkkaus. Ei ole ihan tervettä onkia Internetistä kaikkea sitä, mikä toisesta on esiin ongittavissa. Stalkkaus ei ole romanttista tai kiinnostunutta, se on epäilyttävää tai jopa ahdistavaa. Kohde tuskin arvostaa sitä, että toinen tietää itsestä kysymättä suurin piirtein kaiken.

5) Stalkkaus ei johda mihinkään

Toisesta voi tietää ummet ja lammet, mutta ellei tuo toinen ole kertonut noita asioita itse, ei niistä ole juuri hyötyä. Jakamaton tieto ei vahvista ystävyyttä, ei synnytä luottamusta, ei herätä keskustelua. Jos kaiken tuon olisi kysynyt itse, olisi toiseen ehtinyt jo syntyä jonkinlainen suhde.

Nyt yritän jo etukäteen vastata muutamaan oletettavaan vasta-argumenttiin.

Kyllä, jokainen meistä on ihan itse laittanut tiedot itsestään tuonne jonnekin ja kenellä tahansa on oikeus ja mahdollisuus ne sieltä etsiä. Ei ongelma olekaan siinä, että etsii toisesta vapaata tietoa vaan siinä, ettei tuota tietoa hankita keskustellen, tutustuen, toisesta oppien.

Kyllä, on myös hyvänlaista stalkkaamista. On mielestäni ihan ymmärrettävää esimerkiksi yrittää ottaa selvää, onko toinen parisuhteessa ennen kuin tätä pyytää treffeille. Osalle se voi olla riittävä kynnystä madaltava tekijä ja se heille suotakoon. Jännitystä tästä tavasta kyllä puuttuu, mutta sitähän eivät kaikki niin kaipaakaan.

Kyllä, on eri asia etsiä esimerkiksi tulevan työntekijän tietoja. Tästä on puhuttu ennenkin. Minun mielestäni tulevan työntekijän stalkkaus olisi ihan ok, mutta se on sitten ihan lailla kielletty. Kai tässäkin joku logiikka piilee.

Kyllä, stalkkaus on negatiivisesti värittynyt verbi (to stalk = vaania, väijyä, kytätä, seurailla). On myös ihan tavallista uteliaisuutta ja kiinnostumista, joka voi ilmetä toisen googlettamisena. Olen kuitenkin edelleen, jälleen ja taas sitä mieltä, että jos on kiinnostunut toisesta, on parempi mennä ja kysyä henkilöltä itseltään.

Kyllä minäkin stalkkaamiseen välillä sorrun. En kuitenkaan ole siitä ylpeä ja pyrin sitä tietoisesti välttämään. Stalkkaatko sinä? Rohkenetko tunnustaa?

[Toim. huom. Puhun nyt Internet-stalkkauksesta. Puskassa kykkiminen ja toisen vahtaaminen lienee itsestäänselvästi hämärää ja vähintäänkin epätoivoista hommaa?]