Vieraskynä: Kuinka minusta tuli sosiaalinen

Tämä Aliisan blogihan on täynnä mitä ihastuttavimpia vihjeitä siihen kuinka tutustua uusiin ihmisiin, ylläpitää jo olemassaolevia ihmissuhteita, ja muuten vain elää tässä sosiaalisessa maailmassa jonne kaikki olemme joskus tupsahtaneet. Ne ovat hyviä ohjeita ja olen iloinen että tämä blogi on olemassa, ja salaa toivon että Aliisa päivittäisi sitä vähän useammin.

Mutta blogin ihastuttavuudesta huolimatta sanoisin, että sosiaaliseksi oppii ihan niin kuin kaikki muutkin asiat opitaan: Kävelemään opitaan kävelemällä, pyöräilemään pyöräilemällä, kirjoittamaan kirjoittamalla. Jos haluaa oppia jonglööraamaan, pitää ottaa pallot käteen ja alkaa heitellä, ja jos haluaa oppia soittamaan viulua, täytyy alkaa hieroa jousta viulunkieliä vasten. Ja aivan kuten ensiaskeliaan ottava ihmisentaimi, joka kompastelee joka kolmannella askeleella, tai aivan kuten viulunsoiton aloittelija, jonka korviaraastava ulina kiduttaa koko kerrostaloa, kömpelyys ja virheet kuuluvat myös sosiaalisuuden opetteluun.

Kaikilla on varmasti ne omat kiusalliset muistonsa jostain teinivuosilta, jolloin kaikki on mennyt pieleen. Niitä kertoja, jolloin puoli tuntia on kerännyt rohkeutta mennäkseen puhumaan toiselle, ja sitten kun on saanut rohkeuden kasaan, onkin onnistunut vain sanomaan 'hei', jonka jälkeen on jäänyt seisomaan varttitunniksi hiljaa varpaita tuijotellen.

Se on noloa, se on nöyryyttävää, se on kauheaa ja se syö sielun sisältä päin jättäen jäljelle vain pieniä itsetunnon rippeitä -- ja minä olin nuorempana sen mestari.

Mutta minä huusin itselleni että perhana ei, jos muutkin osaavat puhua toisilleen, niin ei se voi minullekaan olla mahdotonta. Matkustin maan ääriin, pääsin hetkeksi eroon omista rutiineistani ja kotimaisesta roolistani, ja kun tulin takaisin pumppasin itseni täyteen jääräpäistä uhoa, ja valmistauduin hakkaamaan päätäni oman epäsosiaalisuuteni seinään. Sillä oli harmaa kivi miten vahvaa tekoa tahansa, kyllä sekin antaa periksi kun sitä aikansa takoo.

Menin puhumaan ihmiselle, keräsin rohkeuden istahtaa samaan pöytään -- ja sitten istuin varttitunnin hiljaa katsellen kun toinen kiihdytti ruokailutahtiaan päästäkseen kiusallisesta seurastani mahdollisimman pian eroon. Menin toisen kerran juttelemaan ihmiselle, valmistellen päässäni hyviä juttuja joilla saisin jään murrettua ja keskustelun soljumaan sulavasti, ja heti toisen reagoitua tavalla jota en ollut etukäteen osannut odottaa, jäin änkyttämään yksitavuisia sanoja ja nopeutin ruokailutahtiani päästäkseni kiusallisesta tilanteesta eroon. Keräsin rohkeutta mennä puhumaan puolitutulle tytölle, ja vaikkei mielessäni ollut edes käynyt että voisin lähteä häntä iskemään, tytön alettua selittämään että hänellä on poikaystävä ja hän ei ole kiinnostunut, en osannutkaan luovia keskustelua yhtäkkiä tielleni putkahtaneen karikon ohi vaan jollain kömpelöllä tekosyyllä livahdin takaovesta ulos vaatenaulakoiden kätköihin, piiloon ettei kukaan näkisi noloa itseäni.

Kerta toisensa jälkeen lupasin itselleni ja ihmiskunnalle, että vastedes lukittaudun vain huoneeseeni enkä enää koskaan altista kanssaihmisiäni nolostuttavalle olemassaololleni. Ja jos joskus kulkisinkin vielä julkisilla paikoilla, niin ainakin sitouttaisin itseni ehdottomaan vaitiololupaukseen. Mutta sitten aina lipesin, ja päätin yrittää vielä kerran.

Kun viulua rääkkää tarpeeksi pitkään, niin kyllä siitä loppujen lopuksi alkaa yksittäisiä puhtaitakin ääniä irtoamaan. Ja kun vielä jatkaa vonguttamista, sieltä alkaa tulla jopa ihan tunnistettavia melodioita, ehkäpä jopa kauniihkoa musiikkiakin. Ja niinpä minäkin huomasin, että yhtäkkiä aloin löytää itseäni sosiaalisista hetkistä, jotka tuntuivat luontevilta. Löysin itseni istumassa vastapäätä tuntematonta ihmistä yliopistoruokalassa, jonka kanssa jäin juttelemaan vielä lautasten jo tyhjennyttyäkin, ja jonka seurassa tunsin että hänkin jopa nautti seurastani ja jutuistani. Ja pian se toistui toisen ihmisen kanssa. Ja kolmannen. Ja yhtäkkiä huomasin, että niitä kiusaantuneita hetkiä ei enää tullutkaan kuin harvoin, ja lopulta ne katosivat lähes tykkänään.

Minulla oli jääräpäinen tahto muutta itseäni sosiaalisemmaksi, ja kyky olla antamatta periksi (vaikka ehkä minun olisi pitänytkin jo jossain välissä ymmärtää lopettaa kiusaamasta viattomia ihmisparkoja). Mutta hakeutumalla sosiaalisiin tilanteisiin altistin itseni kokemuksen karttumiselle, ja kokemuksen karttuessa taitoni paranivat, ja taitojeni parannuttua… No, nykyisin teen työtä, joka suurelta osin koostuu small talkista ennalta tuntemattomien ihmisten kanssa. Joidenkin kanssa tulee tietysti toimeen paremmin, toisten kanssa huonommin, mutta siitä huolimatta itse tilanteet tuntuvat luontevilta. En juokse enää vessan piiloon jos en heti keksi mitään hyvää sanottavaa -- ainakaan kovin usein.

Viime vuosina olen törmännyt muutamaan otteeseen "10 000 tunnin sääntöön", ajatukseen, jonka mukaan tullakseen oikeasti taitavaksi millä tahansa alalla sen eteen on tehtävä vähintään 10 000 tuntia työtä. Sama pätee varmasti sosiaalisuuteenkin, mutta sosiaaliseksi oppimisen hyvä puoli on siinä, että niitä tunteja, joissa sosiaalisuutta tulee opittua, tulee tahattomastikin jatkuvasti, vuosi vuodelta lisää, ja kunhan itsensä vain altistaa näille harjoituksille eikä eristä itseään kokonaan pois muusta ihmiskunnasta, 10 000 tuntia tulee täyteen ennemmin tai myöhemmin väistämättä.

Sitä nopeammin mitä jääräpäisemmin taitoa harjoittelee.

Tänään vieraskynään tarttui Kimmo, joka on sosiaalisesti itseoppinut maailmanmatkaaja. Kimmo piirtää myös sarjakuvia, joiden parissa voi viihtyä Katvealueella.

... = odota

Meitä kun niihin kuuluisiin juniin on niin monta ja parille on paikka asemalaiturillakin, täytyy opetella mukautumista. Niin sanaston, rytmin kuin voimankin kanssa on keskusteluissa hienosäädön varaa. Aiemmin olemme puhuneet siitä, että hitaampi puhetahti antaisi armoa myös mietteliäämmille puhujille. Tänään aiheenamme on sähköinen keskustelu.

Minä en tunnetusti ole hidas hämäläinen. Juuriltani kiivaiden, kateellisten kainuulaisten ja kovin puheliaiden karjalaisten hybridinä olen tottunut puhumaan paljon, nopeasti ja kovaa. Tämä kommunikaatiomalli periytyy puheestani myös kirjoitettuun keskusteluun ja kun kuusi ja puoli -sormijärjestelmäni hakkaa näppistä, jälkeä syntyy aika vauhdikkaasti.

Ryhdyin tässä hiljattain tutkimaan ystävieni kanssa käytyjä chat-keskusteluja. Tajusin, että asioihin liian nopeasti reagoiva ja toisia keskustelujan aihioita ensimmäisen päälle aloittava viestintätyylini katkoo keskusteluja. Näin se käy:

Minä: "Moi, mitä kuuluu?"
Ystävä: "Moi, kiitos ei ihmeempiä. Tulin juuri kotiin Tukholmasta ja nyt väsyttää. Mitäs itsellesi?"
Minä: "Ai, vau, mitä jännää Tukholmassa näkyi?"

Tässä kohtaa kolme pistettä ilmaantuu chat-ikkunan reunaan ja teksti kertoo, että toveri kirjoittaa.

Toveri kirjoittaa...

Odotellessani ajattelen, että vastaan jo valmiiksi hänen kysymykseensä.

Minä: "Eikä tänne kummempia. Töitä vaan. Tai no jaa, sen verran ehkä uutta kuitenkin, että minut nimitettiin hiljattain paitsi tiedottajaksi myös tyttöystäväksi."

Kolme pistettä häviää. Menee hetki.

Ystävä: "Eihän? Onneksi olkoon! Hieno homma. Miltä nyt tuntuu?"

Kun alan vastata, kolme pistettä eivät palaa. En koskaan kuule, mitä jännää Tukholmassa näkyi. Se jää vaivaamaan ja vaikka toisinaan onnistun palaamaan aiheeseen, useimmiten kolmen pisteen aikana muodostetut lauseet jäävät minulle ikuiseksi mysteeriksi.

Olen alkanut opetella hidastamista ja syventymistä, odottamista ja kärsivällisyyttä. Olen istunut käsieni päälle, jotta kun kolme pistettä ilmestyvät ruutuun, en pukahda mitään. Tuijotan ruutua maanisesti, kunnes teksti on pulpahtanut ruutuun. En halua huomata enää yhdenkään lauseen menevän kolmen pisteen taakse piiloon.

Toistaiseksi tämä on toiminut aika hyvin. Kai minustakin vielä kärsivällinen aikuinen tulee.
Tuleeko sinusta? Kadotatko keskusteluja kolmeen pisteeseen? Reagoitko nopeasti vai hitaasti? Pitääkö kolmen pisteen kohdalla odottaa?

Äh!

Viestintä on lempilapseni. Kuten infoteksti kertoo, viestin työkseni ja koen olevani siinä suhteellisen hyvä. On kuitenkin lohdullista, että arki säännöllisin väliajoin palauttaa takaisin pinnalle maan ja muistuttaa, ettei tässäkään asiassa omnipotentti ole kukaan.

Olen aiemmin jo jutellut kanssanne kieltä näyttävän hymiön monenlaisista tulkintatavoista. Itselleni se on hyväntuulisen ilkikurinen, siskolleni negatiivissävytteisempi mielenilmaus. Kolmas meidän sisarkatraasta yhdisti sen vain SLURPS-äännähdykseen.

Samanlaiseen epävarmuuteen minut saatteli tekstiviestiin pujotettu "äh". Vaikka miten päin puhelinta kääntelin, en osannut päättää, miten tuo "äh" olisi pitänyt tulkita. Kun eleet puuttuvat, on vaikea sanoa onko "äh" kirjoitettu hymyillen vai otsa rypistyneenä.

Sekä nyky- että nuorisoversio allekirjoittaneesta
on hyvin usein hämmentynyt.

Toisinaan tulkintavaikeuksia on asioilla, joiden luulisi olevan yksiselitteisiä. Kuulin parista, jonka osapuolilla oli hyvin erilainen tapa ymmärtää sana "ajatella". Kun nainen kertoi ajatelleensa, hän toden totta oli vasta ajattelemassa ääneen. Mies taas ymmärsi, että kun jotain on ajateltu, se on tahtotilan ja lopputuloksen ilmaus. Voitte kuvitella millaisia solmuja tällainen saa aikaan.

Päänvaivaa aiheuttaa usein toisen murrealueen puhetapa. Siellä, mistä minä olen kotoisin, tavataan joku mitätön asia kuitata sanoen "pikkuvikoja". Se tarkoittaa siis, että asia on niin pieni ja harmiton, ettei siitä kannata murehtia. Sanontaa tuntemattomalle nuorelle miehelle saattavat sen sijaan pikkuiset viat kuulostaa ihan erisävyiseltä reaktiolta, kuin millaiseksi ne oli tarkoitettu.

Jos jotain tästä kaikesta omasta ja muiden maanpinnalle kolahtelusta olen oppinut, niin sen, että aina pitää varmistaa. Heti, kun ei ole ihan varma - ja toisinaan silloinkin, kun varma luulee olevansa - on syytä pysähtyä, katsoa toista silmiin ja kysyä "tarkoititko tämän näin vai näin". Monesti se ihan toinen näin kuin olisi äkkiseltään kuvitellut.

Koska sinä viimeksi ymmärsit väärin? 

Parempi pieni anti

...kuin suuri lupaus. Teot puhuvat puolestaan. Olla sanojensa mittainen mies. Actions speak louder than words. Vanha kansa meillä ja muualla tuntuu pitäneen suuria puheita varsin pienessä arvossa. Välillä koen olevani niin kovin paljon vanhan kansan kaltainen.

Mitä hyötyä on luvata, jos lupaustaan ei aio pitää? Miten omatunto antaa periksi, että pettää antamansa lupauksen? Etenkään en ymmärrä sellaisia selkärankoja, jotka eivät voi myöntää, että lupaus jää pitämättä. Käsittämättömät esittävät, kuin mitään ei olisi luvattukaan.

Kättä päälle?
Kuva: Orin Zebest

Mielestäni sanat "minä lupaan" velvoittavat ihmistä tekemään kaikkensa, että luvattu asia tapahtuu. Jos kuitenkin jostain syystä lupaukseen ei ylety, on myönnettävä ja pyydettävä anteeksi. Hiljaa kasvatettu luottamus romuttuu muutoin hetkessä, kun rikottu lupaus osoittaa lupaajan epäluotettavaksi.

Ehkä se minua kiukuttava passiivi antaa meille liian usein anteeksi sen, ettei asioihin tartuta. Passiivin takana riittävän kauan kökötettyään alkaa kuvitella, etteivät lauseet, kuten "soitan sinulle huomenna", "nähdään ensi viikolla" tai "korvaan tämän sinulle" merkitsekään mitään.

Tästä syystä uskon, että on aina parempi tehdä vähän, kuin maalailla taivaanrantaan puhumalla paljon. Niinhän ne pikkuiset kanteleensoittajatkin, Marjukkaiset, laulussaan lauloivat: "Parempi pieni anti, kuin suuri lupaus."

Mitä muita suurten lupausten sananlaskuja sinä tiedät? Pidätkö lupauksesi? Ymmärrätkö lupaustenrikkojaa?

Älä uraudu: laita luuri pois

Keskiviikkopäivää, arvon olevaiset! Minua kritisoitiin juhannuksena siskojeni taholta puhelinkoomaamisesta. Ensin suutuin, sitten menin itseeni. Vaikka olen edelleen sitä mieltä, että koomasin puhelimeni kanssa varsin vähän, on totta sekin, että joskus voisi olla syytä olla koomaamatta ihan yhtään. Ja sekös meille älyluurikansalaisille vaikeaa on!

Onneksi siihen on olemassa varsin helppo ratkaisu: laita se puhelin pois.

Haastan joka ikisen laittamaan puhelimensa taskuun, laukkuun tai muualle pois näkyviltä. Eikä vain hetkeksi, ei tunniksi, ei kahdeksi, vaan kokonaiseksi päiväksi. Tämä haaste koskee myös teitä, joilla on käytössä Foursquare, Instagram tai Facebook. Eikä tämä päästä pälkähästä teitäkään, jotka olette koukuttuneet Candy Crush Sagaan. Tämä koskee kaikkia.

Armoa annan ainoastaan herätyskellon ja puhelintoiminnon kanssa. Ensimmäisen siksi, ettei monella enää ole fyysistä herätyskelloa. Ne, joilla on, eivät saa armoa edes herätyskellon käyttöön. Jokaisella meistä on tekosyitä, mallia "mutta kun siellä on mun kalenteri". Olkoon jos. Päivän tapahtumat voi kirjoittaa paperillekin.

Tällaista ei voinut ottaa mukaan ulos. Siinäkin ajassa oli puolensa.
Kuva: Esparta Palma

Puhelimen irrottaminen kämmenen urista helpottaa myös paitsi reittiurautumisen, myös erityisesti ihmisurautumisen kanssa. Sitä tulee vaihteeksi katsottua ympärilleen, kun ei ole puolikumarassa hohtavan ruudun ylle kyyristyneenä. Saattaa olla, että pöydissä keskustellaan ja väitellään faktoista sen sijaan, että joku kaivaa puhelimen ja googlettaa. Ja mikä parasta, ilman puhelinta olemme yhden päivän verran vähemmän vaaraksi liikenteessä.

Ellemme välillä luovu puhelimista vapaaehtoisesti, saattavat jotkut tahot ruveta järeämpiin toimiin. Kuten tällaisiin:

The Offline Glass from Mauricio Perussi on Vimeo.

Koomaatko sinä? Pystytkö olemaan kokonaisen päivän ilman Instagrammia tai Fouraquarea?

Älä uraudu: ota kontakti

Päivää. Tänään tarjolla toinen osa uljaassa sarjassamme, jonka tarkoitus on estää urautumista ja tehdä sinustakin mies - tai nainen - jolle aina tapahtuu kaikkea. Tänään otamme kontaktin.

Näin se käy:
Valitse ihminen. Astele kohti. Sano jotain. Poistu.

Näinkin se voi käydä:
Valitse ihminen. Nosta pääsi. Katso silmiin. Hymyile.

Kontaktin voi ottaa myös pitämällä toveria kädestä. 

Emme uraudu pelkästää reittien ja rutiinien kanssa. Kohtaamme päivittäin samoja ihmisiä samalla tavalla. Bussikuski, lounasravintolan myyjätär, kantabaarin mikko, R-kioskissa Kenoa pelaava pappa, samassa lähikaupassa käyvä poika, jolla on sininen polkupyörä. Kuka on sanonut, että heidän ohitseen täytyy kävellä, kuin heitä ei olisikaan olemassakaan?

Pelkkä hyvän päivänjatkon toivotus rikkoo rutiinin. Bussikuskille voi kommentoida nopeasti säätä. Lounasravintolan myyjälle voi kertoa, kuinka hyvältä ruoka sinä päivänä tuoksuu. Baarimikon päivän kulkua voi tiedustella hymyillen. Papalta voi kysyä, että minkä tason Kenoa hän pelaa. Ja sille lähikaupan pojalle voi antaa etua kassajonossa.

Pienet ihmiskontaktit saattavat pelastaa jonkun päivän. Ja varsin todennäköisesti omasi. Koita vaikka.

Minä rupattelen usein asiakaspalvelijoille, mutta voisin rikkoa rutiinin ja puhua tänään vaikka naapurille hississä. Keneen sinä otit kontaktin viimeksi? Keneen haluaisit ottaa kontaktin, muttet rohkene?

Kun puhelin soi, sano muikku!

"Se on Martti Ankkalinnasta päivää", soitteli tuttavalle muuan puhelinmyyjä. Puhelinmyyjät ovat vain yksi syy siihen, että puhelimeen vastaaminen on varsin epämieluista puuhaa. Ja sen kyllä huomaa, että hermot  kireällä ovat.

Tunnelman nostamiseksi ovat jo muinaiset... jotkut muinaiset tyypit keksineet vedenpitävän konstin: hymyile puhelimelle. Juu kyllä aivan. Hymyn kuulee äänestä ja kaikki sujuu puhelimitse paljon paremmin, jos puhelu käynnistyy hymyillen, eikä murjottaen.

Allekirjoittanutkin voisi vähän hymyillä puhelimelle.
Kuva: Hanna Takala

Kun siis puhelin soi, ajattele, että nyt sieltä soittaa A) se tyyppi, jonka puhelua olet odottanut kuin hepo kesää viimeiset kolme päivää, B) joulupukki, C) virallinen valvoja Aulis Gerlander tai D) joku muu ihana tyyppi, kuka?

A, B, C vai D? Jos A, niin millainen kesä hepolle koittaisi, jos puhelin soisi?

Paikkaa reiät pieninä

Olen oppinut isältäni, että rikkinäiset asiat korjataan. Tavara on käyttökelvoton sitten, kun siitä ei enää tunnista, mikä se alunperin oli. Esimerkiksi kotikotona on edelleen leivänpaahdin, joka on vuosilta ennen syntymääni ja se on purettu osiin lukemattomia kertoja - ja hyvin toimii.

Äitini periytti saman elämänopin sanoin: "paikkaa reiät pieninä". Ja niinhän se on, että pilkottava varvas on helpompi parsia villasukasta kuin kokonaan puuttuva pohja.

Tämä pätee ihmissuhteisiin myös. Pienet kahnaukset on helpompi paikata kuin ilmiriidat. Pienet juorut on nopeampi pysäyttää kuin koko kylälle levinneet emävalheet. Pieni paha mieli menee ohi vähemmällä sovittelulla kuin itkupotkuraivari.

Kuva: Chip Griffin

Vanhan kansan elämänohje neuvoo, ettei pitäisi mennä vihaisena nukkumaan. Sitä on hyvä noudattaa. Ihan sama kuka sen riidan aloitti, viisaampi on se, joka sen sopimisen aloittaa.

Mitä siis tehdä? Nöyrtyä. Myöntää virheensä. Pyytää anteeksi. Antaa anteeksi.

Riiteleminen on normaali osa terveitä ihmissuhteita. Aina ei voi olla seesteistä ja mukavaa. Riiteleminen edellyttää kuitenkin sitä, että on valmis myös lopettamaan: keskustelemaan, pyytämään anteeksi ja sopimaan.

Muista myös, että joskus joku voi riidellä yksinäänkin. Silloinkin tilanne vaatii selvitystä, vaikkei itse ole tiennyt riidoissa olevansakaan. Jos taas käy niin, että toinen äkämystyy oikein toden teolla, täällä kuusi äkäpussin kesytysvinkkiä.

Näine sanoin riidattoman viikonlopun viettoon ja pieniä reikiä paikkaamaan, vai kuinka?

Minkä reiän sinä paikkasit viimeksi?

Kaiken se kestää, kaiken se kärsii

Olen ollut viime aikoina aivan sietämätön ja koetellut rakkaiden ystävieni pinnaa oikein toden teolla. Olen ollut 40 päivää sairas (vaikka kuka näitä laskee), mikä luonnollisesti vaikuttaa paitsi puheenaiheisiini myös mielialaani reippaasti. Suomeksi sanottuna minä valitan.

En ole tottunut olemaan pitkiä aikoja sairas. Itse asiassa oivalsin juuri, etten ole tottunut siihen, että jokin olisi ylipäätään ollenkaan vialla. Olen etuoikeutettu ja tynnyrissä kasvanut hyväosainen, sillä minulla on aina ollut asiat aivan hyvin. Ei mitenkään kultalusikka takataskussa -hyvin, mutta kuitenkin aivan hyvin.

En siis ole tottunut siihen, että pitäisi osata elää jostakin huolimatta. En ole tottunut siihen, että pitäisi osata nähdä onni arjessa, vaikka on koko ajan sairas, koska minun ei ole koskaan täytynyt. Siksi tämä on ollut äärimmäisen opettava kokemus.

Samalla se on ollut läheisilleni varmasti todella piinallista. Siksi haluan tässä kohtaa kiittää joka ikistä, joka on joutunut sietämään tätä jatkuvaa marinaa. Kiitos, että olette jaksaneet ja että olette auttaneet minua oppimaan, että on osattava elää siitäkin huolimatta, ettei kaikki ole koko ajan hyvin.

Vaikka olisi kahden kiven välissä puristuksissa,
voi silti kukkia. 

Tämän kokemuksen myötä ymmärrän paremmin ja kunnioitan suuresti ihmisiä, jotka jaksavat pitkäaikaisesta sairaudesta huolimatta säilyttää elämänilonsa. Nostan kaikkia kuvitteellisia hattujani niille, jotka eivät valita, vaikka heillä on terveys-, raha- tai työhuolia, jotka varjostavat jokaista päivää.

Me suomalaiset olemme eräänlaisia elämäntapavalittajia. Aloitin päivää ennen sairastumistani 21 päivän valittamattomuushaasteen ja lienee sanomattakin selvää, että epäonnistuin siinä kirkkaasti. Tämän kokemuksen jälkeen ymmärrän entistä paremmin, miten turhaa on valittaa etenkin silloin, kun kaikki on ihan oikeasti aivan hyvin.

Me valitamme, vaikka ympärillämme ihmiset, joilla olisi oikeasti syvempiä synkkyyden ja valittamisen aiheita, kärsivät kaikessa hiljaisuudessa. Tai jopa osaavat nähdä onnen ja ilon synkkyydestään huolimatta. Olisi todella syytä ottaa mallia.

Palaan tähän valittamattomuusasiaan myöhemmin lisää. Tulossa on paitsi tarkempaa pohdintaa myös mahdollisesti eräs haastattelu. Sitä ennen kuitenkin menen itseeni ja yritän pistää asiat oikeaan mittasuhteeseen.

Osaatko sinä laittaa synkkyyden sivuun ja olla onnellinen jostakin huolimatta? Kärsivätkö ihmiset ympärilläsi hiljaa vai jatkuvasti valittaen? Miten oppisi elämään sen asian kanssa, että aina kaikki ei voi olla hyvin?

"Viestintä yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta."

En voi koskaan tarpeeksi painottaa teille väärinymmärtämisen todennäköisyyttä. Viime helmikuussa kuolleen viestinnän professori Osmo A. Wiion kuuluisan lain mukaan viestintä yleensä epäonnistuu. Paitsi sattumalta.

Masentava ajatus? Vähän.

Älkäämme kuitenkaan vaipuko masennukseen, vaan oppikaamme tästä jotain merkittävää. Ja tuo merkittävä oppi on se ennenkin mainitsemani totuus: ei pidä olettaa, sillä luulo ei ole tiedon väärti. Tämä pitää etenkin paikkansa silloin, kun yritämme olettaa, mitä toinen ajattelee, tuntee tai miettii. Lisäksi se pitää paikkansa niiltä osin, kun uskomme vakaasti toisen ymmärtäneen sanomisemme juuri siten, miten ne tarkoitimmekin.

Viestintää madridilaisessa seinässä.
Kohinaa aiheuttaa se, jos vastaanottaja ei puhu espanjaa.

Viestintäämme tulee kohinaa lukuisista erilaisista syistä. Murrekohina on vain yksi. Sävyt ja sanavalinnat toinen. Tilanne vaikuttaa haastavasti. Vastaanottajan mieliala ja ennakkoasenne viestiämme kohtaan saattavat nekin estää viestin onnistunee perillemenon. Ladontavirhe, epäselvä puhe, ristiriitainen kehonkieli... kyllähän näitä riittää.

Vieläkään ei pidä vaipua masennukseen, vaan ymmärtää, että koska useimmiten meidät enemmän tai vähemmän väärinymmärretään, on parempi puhua mahdollisimman selvästi ja vielä varmistaa jotenkin, että viesti on mennyt perille. Etenkin sellaisten ihmisten kanssa, joita emme tunne ja sellaisten viestien kohdalla, joiden ymmärtäminen olisi tärkeää, ei kannata jättää liikoja sattuman varaan.

Jos joku ei ymmärrä vihjauksiamme, ei vika todennäköisesti ole vastaanottajan, vaan viestinnän. Ei viestin lähettäjän, ei sen vastaanottajan vaan viestin sinänsä. Kehittäkäämme siis viestintää, älkäämme lyökö vastaanottajaa.

Vai oliko Wiio väärässä? Onnistuuko sinin viestintäsi aina? Epäonnistuikohan minun viestintäni nyt? Vai pääsikö käymään sattuma?

En puhu ranskaa, tietokonetta enkä miestä

Kypsyttelin tätä aihetta pitkään, kun ajattelin, että tästä pitäisi kirjoittaa jotain viisasta. Ja sitten tulin siihen tulokseen, että olkoon. En ole niin viisas, enkä kypsyttelemällä viisaammaksi tulekaan, joten tässä tulee raakiletta sitten oikein todella.

Törmäsin jo talvella kirjoitukseen, jossa piruparka Jussi Kolehmainen kertoi suuresta vaikeudestaan puhua naista. Suosittelen tekstiä lämmöllä, se on varsin viihdyttävä, vaikka vakava aihe onkin. Tiivistettynä kuitenkin jutussa kävi ilmi, että toistuvasti vuosien varrella naiset ovat sanoneet Jussille yhtä, tarkoittaneet toista ja hylänneet Jussin keskenään epäloogisin syin.

Ymmärrän tuskan. Toisen sukupuolen kryptiset viestit ovat joskus todella kryptisiä.

Vallilan Irma oli sitten tahollaan vastannut Jussin viestiin kertoen, ettei salaperäisyyden verhoon kietoutuminen ole vain naisten yksinoikeus. Vaikka voin eläytyä jokaiseen Irman esimerkkiin, etenkin tähän surullisen kuuluisaan, katteettomaan "mulla oli kivaa, mä soittelen sulle" -lupaukseen, eivät nämä tekstit ole mielestäni keskenään suoraan verrannolliset.

Kas, kun Jussin tapauksessa mielestäni keskeinen ongelma - huonon tuurin lisäksi - oli se, että hän yritti muuttaa kommunikaatiotaan sen mukaan, mitä oli edellisestä tapauksesta oppinut. Lienee selvää, että jos hän olisi pitänyt oman nopean ja suoran tapansa vastata, vaikka se ei Jennin kanssa toiminutkaan, olisi Saara valinnut Jyrkin sijaan Jussin.

Puhutaanko tässä miestä vai naista?

Minä olen selvästikin Saara, joka ei viehäty odotuttamisesta ja jahkailusta. Tiedän myös monia Jennejä, jotka pitävät liikaa innokkuutta epäviehättävänä. Jos joku olettaa minun olevan Jenni, pieleen menee ihan niin kuin menee pieleen, jos olettaa Jennin olevan Saara. Siksi on syytä vain olla johdonmukaisesti oma itsensä, eikä yleistää, että jos ensimmäinen kohdattu nainen oli Jenni, kaikki muutkin naiset ovat. Seuraava voi hyvinkin nimittäin olla jo Saara.

Ei siis ole mieskieltä eikä naiskieltä. On yksilöllisiä kommunikoinnin tapoja. Siinä tekee suurimman erheen, jos yrittää toimia omaa luontoaan vastaan. Viisaampaa on puhua ja toimia itselleen luontevalla tavalla ja odottaa, että kohdalle osuu se yksilö, joka ymmärtää ja noudattaa samaa viestintämuotoa.

No okei, joskus joillain yksilöillä on kieltämättä vaikeuksia puhua edes kohteliasta yleiskieltä ja silloin voi olla syytä vähän hienosäätää viestintää. Näitä poikkeusyksilöitä lukuun ottamatta voimme mielestäni kaikki noudattaa Irman ehdotusta, että opettelisimme puhumaan miehen tai naisen sijasta ihmistä. Minusta se on hyvä ehdotus.

Jos tämä kuitenkin tuntuu mahdottomalta, ehkä Manslater auttaa?

Mistä löytää kavereita, osa 16

No ka, viime kerrasta onkin aikaa. Sitä suuremmalla syyllä onkin taas aika kertoa teille tarina elävästä elämästäni. Se on välillä erittäin metkaa, elämä nimittäin.

Kuten hyvin tiedetään... minä tykkään matkustaa junalla! Salakuuntelen junissa (ja nykyisin myös busseissa), kerään ajatuksia junissa (ja nykyisin myös busseissa) ja nukun junissa (mutta busseissa ei ehdi). Viimeksi kuitenkin kävi niin, että pääsisäisen ruuhkajuna oli niin täysi, etten ehtinyt nukkumaan lainkaan.

Nimittäin menomatkalla viereisellä paikalla istui insinöörimies, jonka kanssa jutun juureen käsiksi pääsimme keskustelemalla rikkinäisestä keskusradiosta. Sitten hän kysyi kirjasta, jota olin aikonut lukea, minkä jälkeen juttu luistikin niin, että seuraavana olikin jo Kuopio.

Joskus on inspiroiva maisema,
joskus inspiroiva matkaseura.

Tulomatkalla juna oli sitäkin täydempi ja kaksi ilman paikkalippua jäänyttä piruparkaa, joista toinen lienee sanomattakin selvästi allekirjoittanut, istui ravintolavaunussa. Pakoilimme kiukkuista myyjätärtä, joka olisi halunnut meidät häätää kuka ties minne. Väänsimme juttua juurta jaksain aina Jyväskylään saakka.

Tämän päivän ratkaisu kaverittomuusongelmaan on siis juna, mieluiten ruuhkainen juna. Älä siis ole kaukaa viisas ja mene edeltä tai tule jäljestä, vaan tunge siihen kaikista pahimpaan ryysikseen ja ryhdy jutulle kanssamatkustajien kanssa. Kaikista ei tule uusia parhaita ystäviä, mutta ainakin se harjoittaa juttelemaan vieraille ja vaivaamaan jutunjuurta pullaksi.

Vai mitä? Oletko jutellut junissa? Keksitkö mitään sanottavaa? Mistä sinä löydät kavereita? Miten teidän talvi on mennyt, kun tuntuu, että olen ollut poissa ikuisuuden? Mutta nyt oon taas täällä, jee! Jeehän?

Ei logiikkaa, kun logistiikkaa

Taas tuohduttaa vähäsen. Siksi kiukuttelen teille tänään huomaavaisuudesta, logistiikasta ja siitä, miten ne kaksi eivät tosiaankaan kohtaa toisiaan.

Olen teille monta kertaa ehdotellut ajatusmallia, jossa huomaavaisuus ei olisi suuria tekoja vaativa ponnistus vaan hyvin pieni ele. Huomaavaisuuden pitäisi olla arkiajattelussa sitä, että nostetaan katse maasta, katsotaan toisiamme silmiin, tiedostetaan muiden ihmisten tasavertainen olemassaolo ja kunnioitetaan sitä. Mutta kun ei.

Exhibit A:  

Kun aikanaan olin vielä tavaratalossa töissä, tuli pakkasten ollessa kovimmillaan ykköskerroksessa ovien läheisyydessä työskennellessä aika lailla vilu. Liukuovet ovat auki jatkuvasti ja tuulikaapista ei ole apua edes nimeksi, kun miinus kaksytasteinen ilma vyöryy ovesta sisään. Myyjien jäätymisen lisäksi ei ole kovin energiatehokasta tämä.

No, tästä syystä tavarataloista laitetaan puolet liukuovista kiinni, jotta kylmä ilma jäisi tuulikaappiin, eikä tulisi tavarataloon sisälle aivan hyytävällä tarmolla. Tästä kuitenkin seuraa kaksi lieveilmiötä:

Lieveilmiö 1:  

 

Tuohtunut keski-ikäinen mies tulee huutamaan kassalleni naama ja takaraivo punaisena, että "Nyt jumaliste nuo kaikki ovet auki. Tämä on asiakasta nöyryyttävää pelleilyä tehdä tämmöisiä esteratoja tänne, että ovet auki ja pikkusen sassiin." En liioittele.

Lieveilmiö 2: 

 

Sata ihmistä survoutuu kerralla tuulikaappiin lämmittelemään eikä täten tuulikaapissa mahdu kulkemaan. Lisäksi liukuovet ovat entistä enemmän auki, koska liiketunnistimet luulevat kaiken aikaa, että joku haluaa sisään tai ulos.

Se siitä huomaavaisuudesta. Mitä siitä, että myyjät jäätyvät tai että ihmiset eivät pääse kulkemaan. Kunhan minä nyt vaan saan mennä just siitä mistä haluan ja lämmitellä bussia odotellessa tuulikaapissa, kun en osaa pukeutua talvisäähän sopivasti, niin muusta viis. Minä, minä, minä -mania elää ja voi paksusti. Etenkin talvisin.

Epäloogista logistiikkaa Dublinissa.

Exhibit B: 

 

Yliopistoissa, museoissa ja muissa julkisissa tiloissa on hyvin usein pyörätuolilla kulkevia varten asennettu sähköinen ovenavausjärjestelmä, jotta hekin pääsisivät sisään. Huomaavaista. Toki silloin, kun ovia on vain yksi, sähköovi aukeaa ja pysyy auki huolimatta siitä, meneekö ovesta pyörätuolilla vai kävellen.

Mutta kun niitä ovia on kaksi, kolme tai jopa neljä, niin millä järjellä 95 % käyttää pyörätuolille tarkoitettua sähköovea? Ymmärrän tämän, jos on kävelykepit. Jopa, jos on molemmissa käsissä jotain painavaa. Mutta että terveet, kahdella vapaalla kädellä ja kahdella jalalla varustetut nuoret ja aikuiset painelevat sähköpainiketta ja marssivat avonaisesta ovesta sen sijaan, että viitsisivät rasittaa itseään sen verran, että avaisivat oven? Pullamössösukupolvipa tosiaan.

Ja niille, jotka nyt ajattelevat, että "SOU??!?": 1) Turhaa sähkönkulutusta. 2) Ovet pysyvät auki ja taas ulkoilma virtaa sisään, jolloin kalliilla sähköllä talvisin lämmitetty ja kesäisin viilennetty ilma virtaa ulos. Energiatehokasta ja järkevää?

Exhibit C: 

 

Juna saapuu asemalle, lentokone kentälle, hissi oikeaan kerrokseen. Ovet aukeavat. Sisään tunkee kauhealla apinan raivolla joukko ihmisiä ennen kuin entiset ehtivät ulos. Miksi? Sisään ei mahdu, ennen kuin entiset ovat poistuneet. Juna ei lähde mihinkään, ennen kuin entiset ovat päässeet ulos ja uudet sisään. Änkemällä ja tunkemalla ei pääse montaakaan sekuntia aikaisemmin yhtään mihinkään.

Missä on huomaavaisuus? Missä on maalaisjärki? Missä on looginen logistiikka? Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?

Nyt saattoi kyllä käydä niin, että sanoistani poiketen tuomitsen vähäsen. Enimmäkseen kyse on kuitenkin siitä, että nainen ei nyt vain yksinkertaisesti ymmärrä tämmöistä käytöstä alkuunkaan.

Ymmärrätkö sinä?

Tapaus: Vilpittömästi samoin

Kuinka helppoa on hämmentää multisosiaalinen pölöttäjä sanattomaksi? Hyvin helppoa.

Kuten ehkä tiedetään, olen asiakaspalveluammatissa ja puhun siis työkseni monia kymmeniä tunteja viikossa. Lattialla palvellessa keskustelut ovat välillä hyvinkin erikoisia, mutta kassatilanteet menevät enimmäkseen rutiinilla. Paitsi aamuisin, kun mummoilla on paljon asiaa. Ja yhtenä perjantaina.

Taisi olla tammikuun toinen perjantai, kun rupattelin kassalla erään herrasmiehen kanssa työn tekemisestä ja vapaapäivistä ja kaikennäköisestä muusta. Hyväntuulisesti naurava herrasmies sai minustakin parhaan puolen esiin ja siinä tuli vaihdettua muutama ylimääräinen lause. Herrasmiehen perässä tuli nuorempi mies, joka kuunteli sananvaihtoamme selvästi hymähdellen.

Kun tämän nuoren miehen kassavuoro oli lopuillaan ja olin päässyt "hei ja kiitos ja summa ja huolitko kuitin" -rutiinissa loppuvaiheeseen, toivotin hänelle hyvää viikonloppua. Nuori mies pysähtyi. Nosti katseensa lompakostaan. Katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi:

"Vilpittömästi samoin."

Lähes ääretön häkellys.

En muista, koska olisin viimeksi häkeltynyt niin totaalisen täydellisen pohjattomasti. Mietin tätä kyseistä lausahdusta monta tuntia putkeen perjantaina, useaan otteeseen lauantaina ja aina satunnaisesti sen jälkeenkin. Viimeksi eilen.

Miksi? En tiedä. Ehkä siksi, että se tuli niin yllätyksenä tavanomaisen "kiitos samoin" -vastauksen sijaan. Ehkä siksi, että se kuulosti niin... noh... vilpittömältä! Ehkä siksi, että harva asiakas oikein erikseen ja tietoisesti katsoo silmiin varmistaakseen, että kuulen ja ymmärrän, mitä hän haluaa minulle sanoa.

Yhtä kaikki se oli mahtavaa. Olen toivonut siitä asti, että tämä kyseinen nuori mies palaisi ja että saisin kiittää häntä siitä käsittämättömästä positiivisesta energiasta, jonka nuo kaksi pikkuruista sanaa saivat minussa aikaan. Ei häntä ole kuitenkaan näkynyt.

Kirjoitan tätä kahdesta syystä. Yhtäältä haluan rohkaista teitä ottamaan enemmän kontaktia tuntemattomiin ihmisiin. Ei sen tarvitse olla mitään ihmeellistä, kuten huomaatte. Huomaavaisuus on hyvin pieni ele. Mutta kuinka suuri vaikutus noilla pienillä eleillä voikaan toiseen ihmiseen olla!

Toisaalta toivon, että tämä postaus leviää kulovalkean tavoin ja että jollain ihmeen konstilla tämä teksti kantautuu tämän tuntemattoman nuoren miehen korviin (vai silmiin?). Ja jos niin käy, niin:

Hei, sinä häkellyttävä nuori mies. Kiitos.


Koska sinä olet häkeltynyt viimeksi? Mitä tapahtui? Hyvää viikonloppua kaikille!

Liis, älä huuda

Minä olen kovaääninen ihminen. Todella. Antakaa tuoppi olutta ja aihe, josta innostun, niin desibelit lähtevät kipuamaan kohti korkeuksia. Kovaäänisyyteni on myygistä, kun otetaan huomioon fakta, että minulla on kuitenkin hieman keskimääräistä pienemmät keuhkot. Mutta eipä se ole se koko, vaan se tekniikka.

Noh, olen ollut koko ikäni kovaääninen, eikä se ole ominaispiirre, jolle varsinaisesti voisin mitään. Monet ajattelevat, että "senkus puhut hiljempaa, kyllähän se aina onnistuu", muttei asia ole niin yksinkertainen. Jos vahdin volyymiani taukoamatta, en uskalla innostua. Sillä välittömästi, kun unohdan ulkoiset puitteet ja alan selittää jotakin oikein todella tohkeissani, unohdan olla hiljempaa.

Luonnollisesti seuralaiseni välillä vaivaantuvat äänestäni. Olen saanut lukemattomia kertoja kuulla, että "kuulen vähemmälläkin" tai "Liis, älä jooko huuda" tai "shh, naapuripöytäkin kuulee". Ja joka kerta tuo huomautus tuntuu pahalta, ellei ihan jopa loukkaa.

Huomautus saa minut vaikenemaan ja vaivaantumaan hetkeksi. Hetken perästä innostun kuitenkin taas ja taas unohdan hyssytellä. Onko siitä huomautuksesta siis juurikaan hyötyä?

Niin metsä vastaa, kuin sinne antaumuksella selittää.

Miksi huomauttaminen tuntuu pahalta? Eikö seurueeni vain ajattele parastani, kun he pyrkivät hillitsemään ääntäni, jolloin en herättäisi niin paljon huomiota tai juttuni ei kantautuisi naapuripöydänkin korviin? Varmasti.

Mutta kun kovaäänisyys on jotain, mikä on minussa lähtökohtaisesti, vaikka sitä yrittäisin välillä vaientaa. Siksi huomautus tuntuu samalla tavalla kohtuuttomalta kuin jos joku sanoisi, että "älä jooko ole noin blondi" tai että "nauraa voi röhkimättäkin".

No anteeksi nyt vain, mutta kun minä olen tällainen. Tiedän myös, etten ole ominaispiirteeni kanssa yksin. Meitä "kojottavia", "pajattavia", "möliseviä" ja "huutavia" on muitakin.

Toisaalta, ristiriitaista kyllä, minusta on mukavakin, jos joku välillä hillitsee elämöimistäni. Se vaatii kuitenkin todella läheisen suhteen ja hienovaraisen tavan ilmaista asia. "Älä huuda" ei ole hienovarainen tapa.

Kas, kun en minä huuda. Minä vaan puhun antaumuksella lujaa. Haittaakse?

Katotko sä mua? #2

Hiljattain keskustelimme katseesta ja katsomisesta. Tällöin kirjoitin katseesta etenkin valtana. Tänään sivuan katsetta kommunikaationa. 

Olen kehottanut tuttaviani nostamaan katseen lehdestä tai kirjasta, jos he menevät ulos lukemaan. Se tekee ihmisestä helpommin lähestyttävän näköisen. On kuitenkin syytä muistaa, että katseella voi olla myös päinvastainen vaikutus. Liian tiivis tuijottaminen ja toisen katseella haastaminen saattavat vaikeuttaa lähestymistä. Ujompi saattaa mennä hämilleen, jopa ahdistua.

Katse on teko ja samalla se on viestintää. Kun katson sinua silmiin, luon - usein tietoisesti - väylän, jota pitkin voin kommunikoida kanssasi.

JanneSeppänen on kirjassaan Katseen voima (2006) kirjoittanut, että "katseiden vaihtaminen on vuorovaikutuksen perusta, jossa ihmiset tunnistavat ja samalla tunnustavat toisensa sosiaalisina toimijoina".

Tämä osaltaan selittää sen, miksi toista on vaikea katsoa silmiin, kun hävettää. Jos katse on vuorovaikutuksen perusta ja samalla tunnustus siitä, että molemmat ovat keskustelussa tasavertaisia toimijoita, häpeävä osapuoli ei tunne ansaitsevansa tuota tunnustusta. Jos on tehnyt väärin ja häpeää, ei joko koe ansaitsevansa tasavertaista kommunikaatiota tai tuntuu, että toinen näkee katseellaan väärintekijän läpi.

Toisaalta Seppälä kirjoittaa myös, että "katseiden kohdatessa ei voi ottaa antamatta samalla myös jotain: katsoessaan katsoja samalla paljastaa itsensä". Ehkä juuri tästä syystä hyvin ujo poika, jonka kanssa olin hiljattain treffeillä, ei lainkaan uskaltanut katsoa minua silmiin.

Katse vai tuijotus? Katse on teko ja tärkeä osa viestintää.
Kuva: Niina Piirainen

Sanattomanakin tekona katse siis viestii. Katsomatta jättäminen viestii, ettei vastapuoli halua kommunikoida. Maahan katsominen viestii Seppäsen mukaan ujoutta ja epävarmuutta. Seppänen kirjoittaa myös, että "vaikka ihminen koettaisi olla ilmaisematta kasvoillaan yhtään mitään, hän ilmaisee paljon".

Kommenteissa pohdittiin katsomisen ja tuijottamisen eroa. Seppänen lainaa Deena ja Michael Weinsteinia ja kirjoittaa, että "tuijottaminen muodostaa esimerkin tietoisesta halusta saattaa toinen objektiksi". Hän myöntää kyllä myöhemmin, että on myös tiedostamatonta ja täten paradoksaalista tuijottamista, jolloin ihminen tuijottaa, vaikkei aikoisi tai edes haluaisi.



Kuten olen kirjoittanut, Suomessa opetetaan lapsille, että tuijottaminen on rumaa. Weinsteinien ja Seppäsen määritelmän valossa niin se onkin. Tuijottamalla toinen tehdään oman katseen objektiksi, eli riistetään häneltä oikeus olla tulematta nähdyksi. Lisäksi tuijottamisen objektivoiva teko yleensä aiheuttaa tuijotuksen kohteena olijalle epämiellyttävän olon.

Katseen viestinnässä täytyykin olla tarkkana: mitä oma katse viestii? Katsonko vai tuijotanko? Annanko toiselle mahdollisuuden hyväksyä katseeni esimerkiksi hymyilemällä tai katsomalla takaisin vai katsonko häntä siitä huolimatta, että hän kääntää päänsä ja vaivaantuu? Mitä kasvoni viestivät katseeni kanssa, hymyilenkö, irvistänkö, kurtistanko kulmiani?

Lisäksi vastaus Joukon pohdintaan, miksi on ihan ok katsella esimerkiksi leikkiviä lapsia, mutta aikuisten katsominen leimataan helposti tuijottamiseksi. Lapset haluavat itse tulla nähdyksi, mikä liittyy osaltaan oman identiteetin rakentumiseen. (Tästä kirjoitan seuraavassa katsetta käsittelevässä tekstissä.) Aikuinen sen sijaan kokee oman identiteettinsä valmiiksi ja oman tilansa omakseen, jolloin katse on kysymys vallasta, katsotuksi tulemisesta ja nähtynä olemisesta.

Näin minä asiasta ajattelen. Mitä sinä ajattelet?

Katotko sä mua? #1

Katse on kaksisuuntainen voima. Katse on teko. Katse on viestintää. Katse on valtaa.

Edellisessä kirjoituksessani pohdin todellisuuden määrittelemistä. Ajatus lähti siitä, kun mietin, miltä omat tekemiseni näyttävät muiden silmissä. Yllättävän paljon meille merkitsee se, kuka näkee ja mitä muut ajattelevat siitä, mitä näkevät.

Kommenteissa jyrik muistutti minua Panoptikonista sanoen: "Yliopistoja käyneenä saatat tietää panoptikon-käsitteen. Se on siis rakenne jolla annetaan ihmisten ymmärtää että heitä tarkkaillaan, jotta he myös käyttäytyisivät sen mukaisesti. Kovin syvällisesti en ole aihetta tutkinut, mutta tämän kirjoituksen kohdalla se palautui taas mieleen." Hassua kyllä, ensimmäinen kirja, jonka yliopistoa varten luin, esitteli minulle Panoptikonin. Tuo kirja on Janne Seppäsen Katseen voima (2006).

Panoptikon on siis Jeremy Benthamin kehittämä ja ranskalaisen yhteiskuntafilosofin, Michel Foucault'n laajalti analysoima idea vankilan pohjapiirroksesta. Vankilan keskellä olisi torni, josta näkee jokaiseen vankikoppiin, mutta yhdestäkään kopista ei näe torniin. Näin ollen vanki ei koskaan tiedä, tarkkaillaanko häntä vai ei ja siksi hän joutuu olettamaan kaiken aikaa, että häntä tarkkaillaan.

Panoptikoniin katseen valta liittyy siten, että vain toisella (tässä tapauksessa vanginvartijalla) on valta katsoa ja toinen alistetaan pelkäksi katseen kohteeksi. Panoptikonissa ihminen alkaa vahtia itse itseään kuvitellun katseen edessä samalla tavoin kuin itse aloin vahtia omaa tietokoneen edessä puhumistani, kun epäilin jonkun näkevän.

Tuijotuskilpailu?
Kuva: Niina Piirainen

On kuitenkin muunkinlaista katseen valtaa. Jo lapsuudesta meille on tuttu tuijotusleikki, jossa mitellään, kumpi joutuu ensin kääntämään katseensa pois. Toisaalta saatamme säpsähtää, jos joku saa meidät varkain kiinni tuijottamisesta.

Etenkin täällä Suomessa katsominen koetaan varsin tungettelevaksi. Kuten olen ennenkin kirjoittanut, meidät opetetaan, että on epäsopivaa tuijottaa. Osaltaan se liittyy varsin suureen henkilökohtaisen tilan tarpeeseemme.

Sitäkin enemmän tuijottamisen epäkohteliaisuus liittyy Panoptikonin ajatukseen: kun katsomme toista, hän tulee nähdyksi. Kun toista ihmistä katsoo, on mahdollisuus arvioida esimerkiksi hänen tekemistään, olemistaan tai ulkomuotoaan. Tällöin katse liittyy valtaan.

Monelle tulee alaston olo, jos joku tuijottaa. Epäsopivalla tavalla toisen katsominen on riittävä syy esimerkiksi seksuaalisesta häirinnästä valittamiseen. On toki veteen piirretty viiva, missä enee sopivan ja epäsopivan katseen ero, mutta selvää on, että toista voi katsoa myös niin, että toiselle tulee siitä epämiellyttävä olo.

Katse on väkevä teko ja siksi katsojan täytyy olla varovainen, ettei alista toista katseellaan. On eri asia katsoa alistaen, kuin kommunikoiden.

Apua, nyt tämä juttu paisuu. TAAS! Olisin halunnut kirjoittaa paljon enemmän katseesta kommunikaationa ja toisaalta myös katseesta kulttuurina, etenkin kameran katseesta. Joku toinen kerta? Joohan? Sitä ennen vilkaiskaa ihmeessä Janne Seppäsen kirjaa. Se on oikeasti melko kiinnostava opus!

Oletko lukenut? Kiinnostaako? Miltä sinusta tuntuu olla katseen alla? Otetaanko tuijotuskilpailu? Mitä ajatuksia katse ja katsominen sinussa herättää? Jätä ihmeessä kommentti! Ellei jyrik olisi kommentoinut, ei tätä juttua olisi ehkä koskaan syntynyt...

Kiire tekee kiukkuiseksi

Hiljattain Mankinen kommentoi yksin selviämisestä virinneessä keskustelussa seuraavasti: "harva meistä jaksaa oikeasti ärsyyntyä kaupan kassasta, vaikka täti tiskin takana jaarittelisi niitä näitä jonon seisoessa - eiköhän se todellinen syy ärsyyntymiseen ole useimmiten jossain ihan muualla". Olen samaa mieltä ja yksi tuollainen syy on kiire.

Kuten olen kertonut, olen usein liikkeellä niin, että minulla on kiire. Silloin saan raivokohtauksia edessä tupeksivista mummoista, keskelle käytäviä jumittuneista teinilaumoista, myöhästelevistä junista ja muista hidasteista, joita väkisin matkan varrelle aina osuu. Ei syy ole mummojen, teinilaumojen eikä junienkaan, syy raivostumiseen on minussa itsessäni.

Kuva: Tuan Minh Pham

Kun on kiire, kaikki ottaa helpommin hermosta. Jaarittelevat lehtimyyjät tuntuvat aivan sietämättömiltä, kun vievät kallisarvoista aikaa. Ellei ole kauhea kiire, jaksaa hieman ystävällisemmin sanoa, että "ei, en vieläkään halua MeNaisia". Itse huomaan sen, että edessä saa tupeksia vaikka kolmetoista mummoa ilman, että haittaa, kun mieli on kiireetön ja levollinen.

Tämä noidankehä vielä ikävästi ruokkii itseään: Kun on kiire, hermostuttaa. Kun hermostuttaa, tulee äkäännyttyä kaikesta harmillisesta, mitä tielle osuu. Kun äkääntyy, hermostuttaa entisestään.

Siis tee itsellesi palvelus, etenkin näin erään j:llä alkavan jutun lähestyessä, ja varaa itsellesi tarpeeksi aikaa. Karsi turhat ja ylimääräiset asiat, keskity olennaiseen, lähde liikkeelle ajoissa ja hengitä. Silloin asiat eivät ota ihan niin paljoa hermoon, eikä tule purettua omaa kiirettä ja stressiä suotta ympäristöön.

Tämä on etenkin muistutuksena minulle itselleni.  
Entä sinulle? Tuleeko kiire? Äkäännytkö?

Yksin selviäminen on itsekkyyttä

Ei tartte auttaa! Se on se suomalainen sisunperkele, kun meitä ajaa karjumaan naama punaisena, ettei tarvitse auttaa. Tai sitten se sisun kalpeampi velipuoli ylpeys, joka saa aikaan sen, että hammasta purren ja tilanteen mahdottomuuteen hukkuen ihmispolo ennemmin riistää henkensä kuin hakee apua.

Kainuu tunnetaan murheellisten itsemurhalukujen maakuntana ja sitä se myös on. Kun aloitin lukion, ensimmäisenä vuonna koulustamme kolme otti itsensä hengiltä. Hiljalleen sai tottua siihen, että vähän väliä kuuli jonkun tutun tutun lähteneen oman käden kautta, useimmiten ajaneen rekkaa päin. Vaan en tottunut.

Enkä totu vieläkään. En totu, enkä hyväksy. Itsemurha ei ole ratkaisu. Se ei ole vaihtoehto. Se on vain hemmetin huono valinta. Valinta, jonka taakseen jättämät jäljet ovat pitkät, syvät ja tekoa paljon murheellisemmat. Peruuttamaton valinta.

Hiljattain kaverini päätyi tähän valintaan. Ja välittömästi päässäni alkoi nakertaa ikävästi kaikille saman läpikäyneille tuttu ajatus: enkö olisi voinut tehdä mitään? Sitä pähkäilee ja analysoi läpi kaikki hetket, kaikki keskustelut ja miettii ja miettii, että miksei nähnyt tämän tulevan.

Ystävättäreni lohdutti minua sanoen, etten olisi mitenkään voinut tätä tapahtumaa estää ja asian pähkäileminen ei auta yhtään. Hän on sekä väärässä että täysin oikeassa.

Vilnan sillankaiteessa ei ole rakkauslukkoja vaan kyltti,
joka puhuttelee hypäämistä suunnittelevia:
Älä hyppää, sinusta välitetään. Hae apua.

Väärässä hän on siksi, että mielestäni jokaisella meillä on valta vaikuttaa. Jokainen ystävällinen sana, huolehtiva kysymys tai lämmin ele saattaa riittää siirtämään tuota kammottavaa päätöstä kauemmaksi. Ja jos se päätös siirtyy vähän kauemmaksi riittävän monta kertaa, on mahdollista, että itsemurhaa hautova hakee ja saa apua. Jokaisella meillä on mahdollisuus nähdä toisen tuska ja ahdistus ja edes yrittää puuttua siihen.

Samalla ystävättäreni on täysin oikeassa siksi, että olemme mestareita kätkemään pahan olomme ja umpikujamme. Se on se "ei tartte auttaa" -virus, joka meihin vesirokon aikoihin iskee ja jää sisälle kytemään. Se saa meidät esittämään, että kaikki on hyvin, vaikka samalla pää hautoisi miten synkkiä suunnitelmia. Tämä on se, missä ihminen tekee väärin itseään ja ennen kaikkea lähimmäisiään kohtaan.

Yksin selviäminen on itsekästä. On täysin itsekästä yrittää pärjätä kaiken sen synkän, mustan ja pimeän kanssa yksin, kun apuakin voi saada. Itsekkyyden huippu on itsemurha. Meidän on opittava myöntämään heikkoutemme ja kertomaan, ettemme pärjää. Meidän on pakko olla valmiita hakemaan apua, tai muuten tämä maa pysyy murheellisten laulujen maana.

Hyväksyin, etten olisi voinut kaveriani auttaa. Yhtään vähemmän murheellista se ei tästä asiasta tee. Ja jotta kukaan muu ei päätyisi tähän samaan ratkaisuun, vetoan teihin: pitäkää huolta lähimmäisistänne. Ottakaa ahdistus tosissaan, kysykää toistenne vointia ja kuulumisia, halatkaa paljon ja pitäkää lähellä, älkää jättäkö yksin.

Mutta ennen kaikkea sinä, joka tunnet olevasi umpikujassa ja haudot päässäsi peruuttamattoman synkkiä suunnitelmia: hae apua! Älä jää ajatustesi kanssa yksin, vaan puhu. Älä yritä selvitä yksin.

"Death is so terribly final, while life is full of possibilities."

 - George R. R. Martin

Kuittaaksä?

Minä tulen sellaisesta osasta Suomea, jossa kun jotakin sovitaan, sitä ei tarvitse enää sopimuksen jälkeen vahvistaa. Vaikka sopimus olisi tehty neljän viikon päähän tiistaiksi kello kolme, kun se on kalenterissa, se on kalenterissa ja se pitää. Tämä, niin kuin murresana pahki, on jotain, mikä ei uudessa elinympäristössäni aina mene jakeluun.

Olen tavan takaa törmännyt ilmiöön, että ellen päivää tai muutamaa tuntia ennen sovittua varmista, että onhan sovittu edelleen voimassa, vastapuoli on saattanut sopia jotain muuta. Sitten, kun soittelen perään, hämmentynyt ystävä kertoo, että "Ai, kun susta ei kuulunu mitään, niin oletin, ettei me mennäkään ja sovin muuta."

Ymmärsin lopulta, että kyse on kulttuurierosta. Kotipuolessa sovittu tapaaminen on sitova, täällä Hämeessä tapaamiset sovitaan alustavasti ja kuitataan myöhemmin. Ellei toisesta ala kuulua, Hämeessä oletetaan, että tapaaminen on peruttu ja sovitaan päälle muuta. Kainuussa sen sijaan ei.

Siis siinä, missä minä mökötän kotona tai mahdollisesti jopa tapaamispaikalla, hämäläinen kohauttaa olkapäitään ja alkaa puuhailla muuta. Tästä syystä Hämeen malli saattaa olla parempi, vaikka vaatiikin minulta suurta totuttelua.
 
Samalla kun olen itse opetellut tätä kuittaamistapaa, olen oppinut olemaan hämmentymättä hämäläisten ystävieni viesteistä, joissa varmistellaan jo sovittua tapaamista. Aikanaan ihmettelin suuresti edellisenä iltana saapunutta tekstiviestiä, jossa kysyttiin: "Niin nähdäänhän me huomenna neljältä?". Saatoin vastata jopa, että "eikös me niin sovittu?".

Jälkikäteen olen vasta ymmärtänyt, että vastaukseni on vaikuttanut kohtuuttoman näsäviisaalta niiden korviin, jotka ovat tottuneet tapaan varmistaa. Anteeksi siis tahtomaton näsäviisauteni. Kulttuurit siinä vain kohtasivat.

Miten sinä olet tottunut sopimaan tapaamiset? Pidätkö sovittua sitovana vai kuittaaksä?