Lueskelin Sinfestiä aikani kuluksi ja törmäsin sarjakuvastrippiin, jonka tarjoilen teille ihan kohta. Sarjakuvat lähellä sydäntäni ovat ja tämä oli erityisesti, yhdistyihän siinä hellyyteni koiriin ja ystäviin. Sen innoittamana kysyinkin välittömästi, mitä esinettä rakkaat kuulijani pitävät ystävinään: mitkä esineet ovat tärkeitä, ihania ja hädän hetkellä läsnä? Vastausta sain kahta sorttia, mutta ennen kuin paneudun niihin, tässä se sarjakuva.
Kuten sanottua, vastauksia tuli kahta lajia: laji yksi oli puhelin, laji kaksi oli mp3-soitin/iPod. Kun sitten itsekseni pohdiskelin kyselyni tulosta, tajusin hämmentävän seikan: kumpikin on sidoksissa ihmisiin. Luurin päässä on aina toinen ihminen, joka hädän hetkellä auttaa. Mp3-soittimen tai iPodin piuhoja pitkin kuuloelimemme tavoittaa laulajan ääni, ihmisten tekemä musiikki. Eli esineellistä ystävyyttä etsiessänikin, tulin kuitenkin mutkan kautta takaisin ihmisiin. Niin tärkeitä ihmiset meille ovat.
Kukaan ei siis vastannut tyynyä, nallea, kalenteria tai kirjaa, jotka minulle tulivat ensimmäisenä mieleen. Mutta voisiko esine toimia ystävänä? Mitä mieltä sinä olet?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sarjakuvat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sarjakuvat. Näytä kaikki tekstit
perjantai 18. maaliskuuta 2011
perjantai 12. marraskuuta 2010
Mummoakin kiinnostaa
Uusin sarjakuvarakkauteni on Mummo. Mummon äiti on Anni Nykänen ja Mummoon voi tutustua täällä. Perjantain kunniaksi tarjoilen teille Mummoa sosiaalisessa mediassa.
Mitä tässä on olennaista? Se, että mummoakin kiinnostaa kaikki se turhan informaation määrä, jota Facebook tarjoilee. Ystäväni Jepu ei ole Facebookissa ja kun häneltä tiedustelee syytä tähän poissaoloon, hänen vastauksensa on yksinkertaisen oivaltava: ”Facebookissa saisi vastaukset esittämättä yhtäkään kysymystä.”
Ja sitähän se on. Kun Facebookin aukaisee, yhtäkkiä tietää, mitä kaikille kuuluu. Tai tietää jotain yhtä turhaa ja merkityksetöntä, kuin että ”Tuire kävi kaupassa”. Lärvikirjan näennäinen sosiaalisuus on kaksipuolisen yksipuolista. Ellei like-näppäintä ole painettu, toinen ei tiedä, että joku käynyt lukemassa hänen elämänsä kuulumisia. Ihminen saattaa viettää tuntukausia tutustuen ystäviinsä ilman, että ystävät ovat siitä edes tietoisia.
Selattuaan etusivua ylös alas ja on omaksunut kavereidensa viimeiset touhut vartissa. Kustannustehokasta kyllä, mutta ystävyydellistä ei. Paitsi jos jotain kommentoi ja siten aktiivisesti osoittaa olleensa läsnä ja kiinnostunut toisen sanomisista ja tekemisistä. Sitäpaitsi harva jakaa erityisen syvällisiä tai olennaisia tietoja itsestään, koska kontaktien lukumäärä on yksinkertaisesti liian suuri. Siksi kaikki se tieto, mitä ystävistään ja tuttavistaan saa, on enemmän kategoriasta ”Mummoakin kiinnostaa”.
Luonnollisesti minua soimaa puhtaasti huono omatunto siitä, etten soita ystävilleni tarpeeksi. Etten näe heitä tarpeeksi. Ja että korvaan tuon kaiken Facebookilla. Ja sitten kanavoin sen tänne tekopyhänä jeesusteluna aiheen tiimoilta. Mutta Jepun kommentissa on pointti. Kun saa vastaukset kaikkiin kysymyksiin kysymättä (niihinkin, joita ei edes kysyisi), onko tässä yksi syy siihen, ettei tule soitetuksi? Pitäisikö nyt vaan pistää Facebook hetkeksi kiinni ja soittaa kaverille, että lähdetkö työviikon päätteeksi ulos kanssani?
Mitä tässä on olennaista? Se, että mummoakin kiinnostaa kaikki se turhan informaation määrä, jota Facebook tarjoilee. Ystäväni Jepu ei ole Facebookissa ja kun häneltä tiedustelee syytä tähän poissaoloon, hänen vastauksensa on yksinkertaisen oivaltava: ”Facebookissa saisi vastaukset esittämättä yhtäkään kysymystä.”
Ja sitähän se on. Kun Facebookin aukaisee, yhtäkkiä tietää, mitä kaikille kuuluu. Tai tietää jotain yhtä turhaa ja merkityksetöntä, kuin että ”Tuire kävi kaupassa”. Lärvikirjan näennäinen sosiaalisuus on kaksipuolisen yksipuolista. Ellei like-näppäintä ole painettu, toinen ei tiedä, että joku käynyt lukemassa hänen elämänsä kuulumisia. Ihminen saattaa viettää tuntukausia tutustuen ystäviinsä ilman, että ystävät ovat siitä edes tietoisia.
Selattuaan etusivua ylös alas ja on omaksunut kavereidensa viimeiset touhut vartissa. Kustannustehokasta kyllä, mutta ystävyydellistä ei. Paitsi jos jotain kommentoi ja siten aktiivisesti osoittaa olleensa läsnä ja kiinnostunut toisen sanomisista ja tekemisistä. Sitäpaitsi harva jakaa erityisen syvällisiä tai olennaisia tietoja itsestään, koska kontaktien lukumäärä on yksinkertaisesti liian suuri. Siksi kaikki se tieto, mitä ystävistään ja tuttavistaan saa, on enemmän kategoriasta ”Mummoakin kiinnostaa”.
Luonnollisesti minua soimaa puhtaasti huono omatunto siitä, etten soita ystävilleni tarpeeksi. Etten näe heitä tarpeeksi. Ja että korvaan tuon kaiken Facebookilla. Ja sitten kanavoin sen tänne tekopyhänä jeesusteluna aiheen tiimoilta. Mutta Jepun kommentissa on pointti. Kun saa vastaukset kaikkiin kysymyksiin kysymättä (niihinkin, joita ei edes kysyisi), onko tässä yksi syy siihen, ettei tule soitetuksi? Pitäisikö nyt vaan pistää Facebook hetkeksi kiinni ja soittaa kaverille, että lähdetkö työviikon päätteeksi ulos kanssani?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
