Kaiken se kestää, kaiken se kärsii

Olen ollut viime aikoina aivan sietämätön ja koetellut rakkaiden ystävieni pinnaa oikein toden teolla. Olen ollut 40 päivää sairas (vaikka kuka näitä laskee), mikä luonnollisesti vaikuttaa paitsi puheenaiheisiini myös mielialaani reippaasti. Suomeksi sanottuna minä valitan.

En ole tottunut olemaan pitkiä aikoja sairas. Itse asiassa oivalsin juuri, etten ole tottunut siihen, että jokin olisi ylipäätään ollenkaan vialla. Olen etuoikeutettu ja tynnyrissä kasvanut hyväosainen, sillä minulla on aina ollut asiat aivan hyvin. Ei mitenkään kultalusikka takataskussa -hyvin, mutta kuitenkin aivan hyvin.

En siis ole tottunut siihen, että pitäisi osata elää jostakin huolimatta. En ole tottunut siihen, että pitäisi osata nähdä onni arjessa, vaikka on koko ajan sairas, koska minun ei ole koskaan täytynyt. Siksi tämä on ollut äärimmäisen opettava kokemus.

Samalla se on ollut läheisilleni varmasti todella piinallista. Siksi haluan tässä kohtaa kiittää joka ikistä, joka on joutunut sietämään tätä jatkuvaa marinaa. Kiitos, että olette jaksaneet ja että olette auttaneet minua oppimaan, että on osattava elää siitäkin huolimatta, ettei kaikki ole koko ajan hyvin.

Vaikka olisi kahden kiven välissä puristuksissa,
voi silti kukkia. 

Tämän kokemuksen myötä ymmärrän paremmin ja kunnioitan suuresti ihmisiä, jotka jaksavat pitkäaikaisesta sairaudesta huolimatta säilyttää elämänilonsa. Nostan kaikkia kuvitteellisia hattujani niille, jotka eivät valita, vaikka heillä on terveys-, raha- tai työhuolia, jotka varjostavat jokaista päivää.

Me suomalaiset olemme eräänlaisia elämäntapavalittajia. Aloitin päivää ennen sairastumistani 21 päivän valittamattomuushaasteen ja lienee sanomattakin selvää, että epäonnistuin siinä kirkkaasti. Tämän kokemuksen jälkeen ymmärrän entistä paremmin, miten turhaa on valittaa etenkin silloin, kun kaikki on ihan oikeasti aivan hyvin.

Me valitamme, vaikka ympärillämme ihmiset, joilla olisi oikeasti syvempiä synkkyyden ja valittamisen aiheita, kärsivät kaikessa hiljaisuudessa. Tai jopa osaavat nähdä onnen ja ilon synkkyydestään huolimatta. Olisi todella syytä ottaa mallia.

Palaan tähän valittamattomuusasiaan myöhemmin lisää. Tulossa on paitsi tarkempaa pohdintaa myös mahdollisesti eräs haastattelu. Sitä ennen kuitenkin menen itseeni ja yritän pistää asiat oikeaan mittasuhteeseen.

Osaatko sinä laittaa synkkyyden sivuun ja olla onnellinen jostakin huolimatta? Kärsivätkö ihmiset ympärilläsi hiljaa vai jatkuvasti valittaen? Miten oppisi elämään sen asian kanssa, että aina kaikki ei voi olla hyvin?

En puhu ranskaa, tietokonetta enkä miestä

Kypsyttelin tätä aihetta pitkään, kun ajattelin, että tästä pitäisi kirjoittaa jotain viisasta. Ja sitten tulin siihen tulokseen, että olkoon. En ole niin viisas, enkä kypsyttelemällä viisaammaksi tulekaan, joten tässä tulee raakiletta sitten oikein todella.

Törmäsin jo talvella kirjoitukseen, jossa piruparka Jussi Kolehmainen kertoi suuresta vaikeudestaan puhua naista. Suosittelen tekstiä lämmöllä, se on varsin viihdyttävä, vaikka vakava aihe onkin. Tiivistettynä kuitenkin jutussa kävi ilmi, että toistuvasti vuosien varrella naiset ovat sanoneet Jussille yhtä, tarkoittaneet toista ja hylänneet Jussin keskenään epäloogisin syin.

Ymmärrän tuskan. Toisen sukupuolen kryptiset viestit ovat joskus todella kryptisiä.

Vallilan Irma oli sitten tahollaan vastannut Jussin viestiin kertoen, ettei salaperäisyyden verhoon kietoutuminen ole vain naisten yksinoikeus. Vaikka voin eläytyä jokaiseen Irman esimerkkiin, etenkin tähän surullisen kuuluisaan, katteettomaan "mulla oli kivaa, mä soittelen sulle" -lupaukseen, eivät nämä tekstit ole mielestäni keskenään suoraan verrannolliset.

Kas, kun Jussin tapauksessa mielestäni keskeinen ongelma - huonon tuurin lisäksi - oli se, että hän yritti muuttaa kommunikaatiotaan sen mukaan, mitä oli edellisestä tapauksesta oppinut. Lienee selvää, että jos hän olisi pitänyt oman nopean ja suoran tapansa vastata, vaikka se ei Jennin kanssa toiminutkaan, olisi Saara valinnut Jyrkin sijaan Jussin.

Puhutaanko tässä miestä vai naista?

Minä olen selvästikin Saara, joka ei viehäty odotuttamisesta ja jahkailusta. Tiedän myös monia Jennejä, jotka pitävät liikaa innokkuutta epäviehättävänä. Jos joku olettaa minun olevan Jenni, pieleen menee ihan niin kuin menee pieleen, jos olettaa Jennin olevan Saara. Siksi on syytä vain olla johdonmukaisesti oma itsensä, eikä yleistää, että jos ensimmäinen kohdattu nainen oli Jenni, kaikki muutkin naiset ovat. Seuraava voi hyvinkin nimittäin olla jo Saara.

Ei siis ole mieskieltä eikä naiskieltä. On yksilöllisiä kommunikoinnin tapoja. Siinä tekee suurimman erheen, jos yrittää toimia omaa luontoaan vastaan. Viisaampaa on puhua ja toimia itselleen luontevalla tavalla ja odottaa, että kohdalle osuu se yksilö, joka ymmärtää ja noudattaa samaa viestintämuotoa.

No okei, joskus joillain yksilöillä on kieltämättä vaikeuksia puhua edes kohteliasta yleiskieltä ja silloin voi olla syytä vähän hienosäätää viestintää. Näitä poikkeusyksilöitä lukuun ottamatta voimme mielestäni kaikki noudattaa Irman ehdotusta, että opettelisimme puhumaan miehen tai naisen sijasta ihmistä. Minusta se on hyvä ehdotus.

Jos tämä kuitenkin tuntuu mahdottomalta, ehkä Manslater auttaa?

Ystävyysbloggaajakin erehtyy

Lauantaina oli Kansainvälinen epäonnistumisen päivä. Juu, muuttuivat globaaliksi sitten viime vuoden. Maanantaina, siis eilen, paras ystäväni linkitti sitten minulle Blogi realitya käsittelevän bloggauksen Liemessä-blogista. Siinä kirjoittaja haastoi jokaisen bloggaajan kertomaan päivästään rehellisesti: ei kaunistellen, vaan myös epäonnistumiset näyttäen.

En aio kertoa teille eilisestä päivästäni, kun ei se ollut kovin jännä eikä esimerkillisesti epäonnistunutkaan. Tai, no jos joku nyt ihan välttämättä haluaa päivästäni lukea, niin lisätään se päivä tuonne loppuun. Sitä ennen kuitenkin epäonnistun silmissänne toisin tavoin.

Voin kuvitella, että ruokabloggaajien ruokavaliot ja sisustusbloggaajien kodit näyttävät ihanteellisen hyveellisiltä ja tulee sellainen olo, että enhän minä ikinä tuohon pysty. Ehkä minun blogistani saa sen kuvan, että tiedän aina, miten ihmisten kanssa ollaan, enkä ikinä möläyttele tai tee mitään typerää, en ikinä tuomitse tai syrji enkä ikinä ole epäoikeudenmukainen tai kelju.

Mutta eihän se ole totta lainkaan. Minäkin erehdyn. Minullakin on päiviä, kun en vaan jaksa olla kohtelias ja ystävällinen ja saatan pitää kaupan kassalla kuulokkeet korvissa tai - mikä vielä pahempaa - puhua puhelimeen. Sellaisina päivinä kuuntelen huonosti, enkä ole tilanteessa läsnä.

Minulla on päiviä, jolloin kiukuttelen läheisilleni. On päiviä, viikkoja, jopa kuukausia, kun laiminlyön ystävyyssuhteitani. En ole nähnyt mummoani kesäkuun jälkeen, enkä ole soittanut kertaakaan. (Olkoonkin, ettei mummo juuri mitään kuule, mutta silti!)

Olen välillä tuomitseva. Välillä ajattelen muista ihmisistä rumasti, toisinaan puhun ilkeämielisesti, usein juoruan. En ota aina kaikkia huomioon. Joskus valitsen helpon tien ja suljen silmäni ihmisiltä. Joskus torjun ihmisiä kylmästi, vaikka tiedän paremmin.

En anna aina mahdollisuutta, vaikka ihminen sen ansaitsisi. Minäkin olen välillä ennakkoluuloinen ja sorrun stereotypioihin. Toisinaan närkästän ihmisiä vahingossa, joskus tahallani. Joskus ahdistun ja lähden karkuun selittämättä.

Minäkin epäonnistun ihmisasioissa. Ellen epäonnistuisi, ei tämä olisi kovin hyvä blogi. Ellen epäonnistuisi, en oppisi. Ellen epäonnistuisi, en olisi yrittänytkään.

Mökömökö.
Kuva: Arttu Toivonen

Ja sitten se päivä.

Eilen heräsin torkuttamatta, mutta vain ja ainoastaan siksi, että puhelimeni torkkuominaisuus on siinä määrin hajalla, että myöhästyin viime viikolla kaksi kertaa töistä sen takia. Kävinkin ostamassa tänään uuden herätyskellon. Se on ruma, mutta onneksi se oli halpa.

Menin sitten kahdeksaksi töihin, myöhästyin kolme minuuttia. Töissä pidimme esityksen yritysasiakkaan johtoryhmälle. Se meni muuten ihan hyvin, mitä nyt piuhojen kanssa oli kaikennäköistä ja esitys katosi välillä televisioruudulta.

Esityksen jälkeen palasimme keskustaan ja siirryin lounaan jälkeen yliopistolle. Kirjoittelin gradua neljä tuntia ja sain suunnilleen neljä sivua tekstiä aikaiseksi. Facebookiin livahdin suurin piirtein puolen tunnin välein, mutta en tunnusta sitä kenellekään.

Lipastolta menin kaverin kanssa oluelle - olihan maanantai ja ihan sovelias päivä juoda olutta. Puolustuksekseni sanottakoon, että join vain yhden! Sitten tulin kotiin ja näin ystävää, jonka kanssa oli selvitettäviä asioita. Ne vaikuttivat selviintyvän, joten siinä ei mittavia epäonnistumisia.

Sitten kello oli monta, joten söin jääkaapista lauantain lounaalta jääneen, hieman kuivahtaneen pizzan lopun ja kirjoittelin blogia ja maksoin laskuja. Lopuksi muistin, että unohdin aloittaa kahden artikkelin kirjoittamista, jotka täten jäävät keskiviikon harteille.

Noin, sellainen oli kaunistelematta allekirjoittaneen päivä eilen.

En siis ole erehtymätön, eikä sellaiseksi minua pidä missään nimessä luulla. Ehkä meidän ei tarvitsekaan olla! Toivottavasti tämä rohkaisee ja kannustaa. 

Pidätkö sinä sisustusblogien koteja masentavat täydellisinä? Vaikutanko minä raivostuttavalta besserwisseriltä? Pitäisikö minun epäonnistua enemmän vai vähemmän? Entä sinun?

Kuittaaksä?

Minä tulen sellaisesta osasta Suomea, jossa kun jotakin sovitaan, sitä ei tarvitse enää sopimuksen jälkeen vahvistaa. Vaikka sopimus olisi tehty neljän viikon päähän tiistaiksi kello kolme, kun se on kalenterissa, se on kalenterissa ja se pitää. Tämä, niin kuin murresana pahki, on jotain, mikä ei uudessa elinympäristössäni aina mene jakeluun.

Olen tavan takaa törmännyt ilmiöön, että ellen päivää tai muutamaa tuntia ennen sovittua varmista, että onhan sovittu edelleen voimassa, vastapuoli on saattanut sopia jotain muuta. Sitten, kun soittelen perään, hämmentynyt ystävä kertoo, että "Ai, kun susta ei kuulunu mitään, niin oletin, ettei me mennäkään ja sovin muuta."

Ymmärsin lopulta, että kyse on kulttuurierosta. Kotipuolessa sovittu tapaaminen on sitova, täällä Hämeessä tapaamiset sovitaan alustavasti ja kuitataan myöhemmin. Ellei toisesta ala kuulua, Hämeessä oletetaan, että tapaaminen on peruttu ja sovitaan päälle muuta. Kainuussa sen sijaan ei.

Siis siinä, missä minä mökötän kotona tai mahdollisesti jopa tapaamispaikalla, hämäläinen kohauttaa olkapäitään ja alkaa puuhailla muuta. Tästä syystä Hämeen malli saattaa olla parempi, vaikka vaatiikin minulta suurta totuttelua.
 
Samalla kun olen itse opetellut tätä kuittaamistapaa, olen oppinut olemaan hämmentymättä hämäläisten ystävieni viesteistä, joissa varmistellaan jo sovittua tapaamista. Aikanaan ihmettelin suuresti edellisenä iltana saapunutta tekstiviestiä, jossa kysyttiin: "Niin nähdäänhän me huomenna neljältä?". Saatoin vastata jopa, että "eikös me niin sovittu?".

Jälkikäteen olen vasta ymmärtänyt, että vastaukseni on vaikuttanut kohtuuttoman näsäviisaalta niiden korviin, jotka ovat tottuneet tapaan varmistaa. Anteeksi siis tahtomaton näsäviisauteni. Kulttuurit siinä vain kohtasivat.

Miten sinä olet tottunut sopimaan tapaamiset? Pidätkö sovittua sitovana vai kuittaaksä?

Likoon ja linkoukseen

Välillä tuntuu, että ihmisten kanssa ei kertakaikkiaan onnistu. Tuntuu, että kosmisen universumin käytännön pilat ovat niin julmaa hupia, ettei kenelläkään voi olla niin kieroutunut huumorintaju. Silloin sitä miettii, että miksi jaksaa kerta toisensa jälkeen asettaa itsensä alttiiksi.

Joskus uskaltaa yrittää, vaikka pelottaa. Sitä menee juttelemaan sille pitkälle vaalealle pojalle, jota on salaa katsellut koko illan. Ennen kolmatta lausetta poika kuitenkin tokaisee, että "ei millään pahalla, mutta mä en voi sietää punapäitä", nousee ja kävelee pois. Sitä istuu hölmistyneenä paikallaan ja miettii, että miksi edes yritti.

Kuva: Derrick Tyson

Ellei kuitenkaan yritä, ei koskaan tapahdu mitään. Ei koskaan tule sitä junamatkaa, jolloin käytävän toisella puolella istuu kiinnostavan oloinen tyyppi. Ei koskaan ole rohkeutta kirjoittaa paperille isoin kirjaimin, että "viereeni saa istua" ja näyttää sitä. Eikä koskaan koe sitä fantastista onnen tunnetta, kun se tyyppi hymyilee ja tulee viereiseen penkkiin rupattelemaan.

Niin, että miksi me asetamme itsemme alttiiksi senkin uhalla, että välillä joutuu keräämään itsensä kilon paloina lattialta? Siksi, ettemme voi muutakaan. Don Huonot lauloi aikoinaan, että "turha pelätä laukausta, sillä yksinäisyys saman reiän nakertaa". Se nakertaminen on loppujen lopuksi tuhat kertaa kivuliaampaa.

On laitettava itsensä likoon, alistuttava linkoukseen ja toivottava, että lopputuloksena on muutakin kuin märkiä rättejä.