Älä uraudu: ota kontakti

Päivää. Tänään tarjolla toinen osa uljaassa sarjassamme, jonka tarkoitus on estää urautumista ja tehdä sinustakin mies - tai nainen - jolle aina tapahtuu kaikkea. Tänään otamme kontaktin.

Näin se käy:
Valitse ihminen. Astele kohti. Sano jotain. Poistu.

Näinkin se voi käydä:
Valitse ihminen. Nosta pääsi. Katso silmiin. Hymyile.

Kontaktin voi ottaa myös pitämällä toveria kädestä. 

Emme uraudu pelkästää reittien ja rutiinien kanssa. Kohtaamme päivittäin samoja ihmisiä samalla tavalla. Bussikuski, lounasravintolan myyjätär, kantabaarin mikko, R-kioskissa Kenoa pelaava pappa, samassa lähikaupassa käyvä poika, jolla on sininen polkupyörä. Kuka on sanonut, että heidän ohitseen täytyy kävellä, kuin heitä ei olisikaan olemassakaan?

Pelkkä hyvän päivänjatkon toivotus rikkoo rutiinin. Bussikuskille voi kommentoida nopeasti säätä. Lounasravintolan myyjälle voi kertoa, kuinka hyvältä ruoka sinä päivänä tuoksuu. Baarimikon päivän kulkua voi tiedustella hymyillen. Papalta voi kysyä, että minkä tason Kenoa hän pelaa. Ja sille lähikaupan pojalle voi antaa etua kassajonossa.

Pienet ihmiskontaktit saattavat pelastaa jonkun päivän. Ja varsin todennäköisesti omasi. Koita vaikka.

Minä rupattelen usein asiakaspalvelijoille, mutta voisin rikkoa rutiinin ja puhua tänään vaikka naapurille hississä. Keneen sinä otit kontaktin viimeksi? Keneen haluaisit ottaa kontaktin, muttet rohkene?

Liis, älä huuda

Minä olen kovaääninen ihminen. Todella. Antakaa tuoppi olutta ja aihe, josta innostun, niin desibelit lähtevät kipuamaan kohti korkeuksia. Kovaäänisyyteni on myygistä, kun otetaan huomioon fakta, että minulla on kuitenkin hieman keskimääräistä pienemmät keuhkot. Mutta eipä se ole se koko, vaan se tekniikka.

Noh, olen ollut koko ikäni kovaääninen, eikä se ole ominaispiirre, jolle varsinaisesti voisin mitään. Monet ajattelevat, että "senkus puhut hiljempaa, kyllähän se aina onnistuu", muttei asia ole niin yksinkertainen. Jos vahdin volyymiani taukoamatta, en uskalla innostua. Sillä välittömästi, kun unohdan ulkoiset puitteet ja alan selittää jotakin oikein todella tohkeissani, unohdan olla hiljempaa.

Luonnollisesti seuralaiseni välillä vaivaantuvat äänestäni. Olen saanut lukemattomia kertoja kuulla, että "kuulen vähemmälläkin" tai "Liis, älä jooko huuda" tai "shh, naapuripöytäkin kuulee". Ja joka kerta tuo huomautus tuntuu pahalta, ellei ihan jopa loukkaa.

Huomautus saa minut vaikenemaan ja vaivaantumaan hetkeksi. Hetken perästä innostun kuitenkin taas ja taas unohdan hyssytellä. Onko siitä huomautuksesta siis juurikaan hyötyä?

Niin metsä vastaa, kuin sinne antaumuksella selittää.

Miksi huomauttaminen tuntuu pahalta? Eikö seurueeni vain ajattele parastani, kun he pyrkivät hillitsemään ääntäni, jolloin en herättäisi niin paljon huomiota tai juttuni ei kantautuisi naapuripöydänkin korviin? Varmasti.

Mutta kun kovaäänisyys on jotain, mikä on minussa lähtökohtaisesti, vaikka sitä yrittäisin välillä vaientaa. Siksi huomautus tuntuu samalla tavalla kohtuuttomalta kuin jos joku sanoisi, että "älä jooko ole noin blondi" tai että "nauraa voi röhkimättäkin".

No anteeksi nyt vain, mutta kun minä olen tällainen. Tiedän myös, etten ole ominaispiirteeni kanssa yksin. Meitä "kojottavia", "pajattavia", "möliseviä" ja "huutavia" on muitakin.

Toisaalta, ristiriitaista kyllä, minusta on mukavakin, jos joku välillä hillitsee elämöimistäni. Se vaatii kuitenkin todella läheisen suhteen ja hienovaraisen tavan ilmaista asia. "Älä huuda" ei ole hienovarainen tapa.

Kas, kun en minä huuda. Minä vaan puhun antaumuksella lujaa. Haittaakse?

Määrittele oma todellisuutesi

Noniin, nyt seuraa toinen hyvä ajatus, josta puhuimme siskon kanssa. Se käsitteli todellisuutta ja miten paljon siitä voimme itse luoda sanoillamme ja ajatuksillamme. Se meni jotenkin näin.

Tunnustin siskolleni - ja nyt teille - että minulla on toisinaan tapana jutella yksikseni tietokoneen ääressä. Kerran pysähdyin kesken lauseen ja jäin miettimään, että mitäköhän vastapäisen talon asukkaat ajattelevat, jos sattuvat katsomaan ikkunasta, kun naapuritalon tyttö horisee keskenään.

Sitten mietin, että jos minulla on Skype päällä ja juttelen vaikka Tapiwan kanssa, puhun silloinkin yksinäni näytölle. Kuitenkin kun minulla on sille hyvä syy, ei minua hävetä ollenkaan, vaikka joku naapuri näkisikin. Vaikka eihän se naapuri sitä syytä näe!

Tästä pääsimme siskon kanssa keskustelemaan todellisuudesta ja siitä, miten paljon määrittelemme tekemisiämme sen kautta, kuka näkee ja mitä näkee.

Minulla on tuttavia, jotka ovat työttömiä. Heitä usein ahdistaa mennä paikkoihin, jossa on uusia ihmisiä, sillä vääjäämättä ennemmin tai myöhemmin eteen tulee tuo tuttu kysymys: "Mitä sinä teet työksesi?" On totta, että työ on niin suuri osa elämäämme, että siitä on hyvä aloittaa tutustuminen. Se ei kuitenkaan ole alkuunkaan ainoa tai edes tärkein meitä määrittävä tekijä!

No se ei nyt kuitenkaan ole tämän kirjoituksen pointti. Vaan pointti on se, että monesti työttömiä ahdistaa oma työttömyys osittain ihan tarpeettomasti. Otetaan hypoteettinen tilanne, jossa yksi on työtön siksi, että sai potkut YT-neuvottelujen tuloksena, yksi on työtön työkyvyttömyyden takia ja yksi on työtön siksi, että irtisanoutui etsiäkseen jotain mielekkäämpää tehtävää.

Kolme syytä, yksi täysin samalta näyttävä tilanne: ihminen on työtön. Jostain syystä kolmatta ahdistaa hyvin paljon vähemmän kuin ensimmäistä, jota ahdistaa todennäköisesti vähemmän kuin toista. Vaikka ajattelisi, että on häpeällistä olla työtön, jos työttömyydelle on jokin hyvä ja vähemmän häpeällinen syy, se muuttuu vähemmän häpeälliseksi asiaksi.

Täysin pätevä syy jutella tietokoneruudulle.

Kuitenkin paljon pahempi, kuin olla työtön, on olla työssä työkyvyttömänä. On pahempi olla epämielekkäässä työssä joka päivä kahdeksan tuntia, kun voisi myös irtautua ja etsiä elämälleen uudenlaista suuntaa. Ja YT-neuvottelut... no niille nyt ei vaan voi mitään. Miksi sitä pitäisi hävetä?

Siksi on mielestäni aivan järkevää suhtautua omaan työttömyyteen vähintäänkin neutraalisti. Jos joku kysyy, että "mitä teet työksesi", voi sanoa, että "en tällä hetkellä mitään, kun etsin elämälleni uutta suuntaa". Ja se on ihan ok! Ei kysyjän tarvitse tietää työttömyyden syytä. Vastaukseksi riittää se, miten työtön itse oman tilansa sillä hetkellä kokee ja määrittelee.

Tämä pätee moneen muuhunkin asiaan elämässä: jos oletamme, että keskustelukumppani automaattisesti tuomitsee olemisemme, sanomisemme ja tekemisemme, emme uskalla mennä tutustumaan uusiin ihmisiin. Usein ihmiset suhtautuvat kuitenkin varsin neutraalisti ja tuomitsematta. Ja aina asiat voi esittää siten, että niissä ei ole mitään tuomittavaa.

Ei kannata olettaa, että naapuri ajattelee minun olevan seinähullu. Kannattaa ennemmin olettaa, että naapuri uskoo minun vain puhuvan Skypessä. Minähän sen todellisuuden vain tiedän ja määrittelen.

Vai olenko ehkä sittenkin seinähullu? Minkä osan todellisuutta sinä haluaisit määritellä neutraalisti?

Entä, jos elämä olisikin peli?

Saan yleensä huikean hyvää perspektiiviä käymällä kotikotona tai mummolassa. Nytkin siskon kanssa keskustellen tuli niin järjettömän monta hyvää ajatusta, etten tiedä mistä aloittaisin. Mutta jos aloitan vaikka tästä, niin saatte kuulla loput myöhemmin. Kävisikö se? ;)

Kävelimme lähimetsässä aamusella siskon ja koiran kanssa ja siskoni kertoi oivalluksestaan. Peleissä tavoitellaan yleensä laadukasta, todentuntuista grafiikkaa. Peli on sitä onnistuneempi, mitä vähemmän siinä on bugeja, mitä enemmän mahdollisuuksia pelaajan valita tekemisiään ja mitä hyvälaatuisempi se on ulkoasultaan. Sitten sisko sanoi jotain ällistyttävää:

"Tuntuu kuitenkin, etteivät ihmiset oikein muista, että kaikkein paras grafiikka on todellisuudella, juuri tässä näin. Ei ole bugeja, käsi ei mene läpi seinästä. Ja jos tää olisi peli, miten paljon rajattomammat mahdollisuudet tässä olisi, kuin yhdessäkään toisessa pelissä. Tässähän voisi tehdä melkein mitä vain!"

Jatkojalostimme ajatusta kävellessämme ja olimme ehtineet lenkillä jo postilaatikolle. Sanoin: "Niin, jos tämä olisi peli, miettisin heti, että mitäköhän tuolla postilaatikossa on. Onkohan siellä lehti, olisikohan siinä lehdessä vaikka joku ilmoitus, jonka avulla tämä pelihahmo pääsisi tavoitteissaan eteenpäin."  Mihin sisko totesi, että "niin ja tämä olisi jo aika kehittynyt level, jos ajatellaan, miten hyvät lähtökohdat ja edellytykset täällä on. Ekalla levelillä voisi syntyä nälänhätäiseen Afrikkaan ja toisella levelillä sodan keskelle Afganistaniin ja sitten aika korkealla levelillä pääsisi Suomeen".

Niin, ajatelkaapa sitä! Miten hyvät lähtökohdat ja edellytykset meillä on pelata tätä elämämme peliä. Ei ole leijonia, eikä sotaakaan.

Kuva: FlubbelEmpire

No, sitten istuin junassa ja ajattelin tätä asiaa edelleen. Jos tämä olisi vaikka The Sims ja pelaajalla olisi ystävyys-, perhe- tai parisuhdetavoite, mitkä olisivat ne puitteet, joiden avulla tähän tavoitteeseen pyrittäisiin? The Simsissä pelihahmolla on puhelin, päivän sanomalehti, tietokone ja sitten voi ottaa taksin ja lähteä kaupungille. Myös naapureista ja töistä voi saada ystäviä. Tavoitteeseen päästäkseen, täytyy ohjata pelihahmoa tutustumaan mahdollisimman moneen.

Todellisuudessa resurssit ovat teoriassa lähes samat, käytännössä paljon rajattomammat. Keskeistä on kuitenkin se, että pelihahmon täytyy tehdä jotain, jotta resursseista olisi jotain hyötyä. Ei auta passiivisena istua paikallaan, vaan on nähtävä kaikki mahdollisuudet: on huomattava se sanomalehti, käytettävä tietokonetta, kutsuttava naapuri kylään ja rupateltava puhelimessa kaikille tuttaville, jotta ystävyys kehittyy.

Me tahdomme toisinaan lamaantua elämämme edessä, kun kaikki tuntuu niin suurelta, vääjäämättömältä ja muuttumattomalta. Tämä on kuitenkin hyödytön tapa ajatella asioista. Täytyisi pysähtyä kuten pelissä, käännellä sitä sisäänrakennettua kameraa edes takaisin ja havaita kaikki ne mahdollisuudet, jotka ympäristössä ja itsessä luuraavat.

Sitä paitsi lähtökohdat ovat jo aika hyvät, kun seuraavan kulman takana ei lurki aivoja syövä zombi.

Jos tämä olisi peli, minä ainakin aukoisin ensimmäiseksi kaikki kaapit ja laatikot ja katsoisin, mitä kaikkia käyttökelpoisia aarteita niistä löytyisi, ennen kuin lähtisin tutkimaan, mitä jännää ulko-oven takana on. Tai sitten kaivaisin puhelimen ja soittelisin kaikkiin puhelimen muistiossa oleviin numeroihin nähdäkseni, mitä tapahtuisi.

Mitä sinä tekisit?

Mitä sanoa, kun ystävän läheinen kuolee?

Haluan aluksi kiittää runsaasti kaikesta saamastani postista. Kiitos! Poimin sieltä aina silloin tällöin hyviä kysymyksiä yleisestikin pohdittavaksi. Viimeksi tällaisen hyvän kysymyksen lähetti Iida.

Iida lähestyi murheellisella aiheella. Hiljattain hän on joutunut useammankin kerran tilanteeseen, jossa ystävä kertoo hänelle läheisen ihmisen poismenosta. Iida kysyykin: mitä voi sanoa, jos tilanne vaatii sanoja?

Vaikea paikkahan se joka tapauksessa on ja monesti tärkeintä on se, että on vain läsnä ja kuuntelee. Yleensä toisen suruun otetaan osaa yksinkertaisesti sanomalla "otan osaa". Voi myös sanoa olevansa pahoillaan.

Itse vastaavassa tilanteessa kysyisin, haluaako toinen puhua. Jos toinen vastaa, että ei, silloin voi vaan olla hiljaa ja ehkä pitää toista kädestä kiinni. Samalla voi muistuttaa ystävää siitä, että on kyllä saatavilla, jos hän haluaa puhua myöhemmin.

Kuva: linda

Ystävän halutessa puhua, voi kysyä, että miltä hänestä tuntuu tai millaisia ajatuksia hänen päässään pyörii. Tärkeintä tässäkin on kuunnella ja aistia, mitä toinen tarvitsee. Itse olen liiankin ongelmanratkaisukeskeinen ihminen ja yritän aina selvittää kaikki tilanteet jotenkin. Näissä hetkissä vaatii itsekuria ja -hillintää, että osaa olla vain kuuleva korva ja myötäelävä sydän, eikä aja toisen murheen yli liialla tarmokkuudella.

Sen verran voi ongelmanratkaisukeskeinen kuitenkin olla, että kysyy toiselta, tarvitseeko hän apua. On kohteliasta kysyä, voisiko toisen murheen taakkaa mitenkään helpottaa. Jos esimerkiksi puhuu ystävän kanssa puhelimessa, voi varmistaa, että onko hänellä riittävästi ruokaa. Surussa ei aina jaksa ajatella omia tarpeitaan, vaikka omasta jaksamista olisi pakko välillä huolehtia. Tällaisissa asioissa ystävä voi auttaa parhaiten.

Jos ystävä itkee vuolaasti, on osattava kohdata toisen kyyneleet. Siihen apua löytyy täältä.

Kuolema on aina muutoksen paikka. Ystävä pysyy rinnalla silloin, kun hätä on suurin: ei välttämättä liian lähellä, mutta silti aina saatavilla ja paikka paikoin tilanteen tarkistaen.

Yhdysvalloissa on ihana tapa viedä omaisten kotiin ruokaa. Minusta se olisi hyvä tapa Suomessakin. Mitä mieltä sinä olet?

Likoon ja linkoukseen

Välillä tuntuu, että ihmisten kanssa ei kertakaikkiaan onnistu. Tuntuu, että kosmisen universumin käytännön pilat ovat niin julmaa hupia, ettei kenelläkään voi olla niin kieroutunut huumorintaju. Silloin sitä miettii, että miksi jaksaa kerta toisensa jälkeen asettaa itsensä alttiiksi.

Joskus uskaltaa yrittää, vaikka pelottaa. Sitä menee juttelemaan sille pitkälle vaalealle pojalle, jota on salaa katsellut koko illan. Ennen kolmatta lausetta poika kuitenkin tokaisee, että "ei millään pahalla, mutta mä en voi sietää punapäitä", nousee ja kävelee pois. Sitä istuu hölmistyneenä paikallaan ja miettii, että miksi edes yritti.

Kuva: Derrick Tyson

Ellei kuitenkaan yritä, ei koskaan tapahdu mitään. Ei koskaan tule sitä junamatkaa, jolloin käytävän toisella puolella istuu kiinnostavan oloinen tyyppi. Ei koskaan ole rohkeutta kirjoittaa paperille isoin kirjaimin, että "viereeni saa istua" ja näyttää sitä. Eikä koskaan koe sitä fantastista onnen tunnetta, kun se tyyppi hymyilee ja tulee viereiseen penkkiin rupattelemaan.

Niin, että miksi me asetamme itsemme alttiiksi senkin uhalla, että välillä joutuu keräämään itsensä kilon paloina lattialta? Siksi, ettemme voi muutakaan. Don Huonot lauloi aikoinaan, että "turha pelätä laukausta, sillä yksinäisyys saman reiän nakertaa". Se nakertaminen on loppujen lopuksi tuhat kertaa kivuliaampaa.

On laitettava itsensä likoon, alistuttava linkoukseen ja toivottava, että lopputuloksena on muutakin kuin märkiä rättejä.

Onko meillä tulevaisuutta vol. 2

Kirjoitin hiljattain Markusta ja Mairesta. Vaikka heille sittemmin kävi köpelösti, ei anneta sen masentaa liiaksi. Tänään palaan tulevaisuuskysymyksiin, mutta tällä kertaa ihan eri lähtökohdista käsin.

Istuin eilen baaritiskin reunalla ja keskustelin kiintoisan baarimikon kanssa elämästä ja maailmasta. Palasimme kysymykseen, mistä tietää olevansa treffeillä. Baarimikon mielestä sitä tietää, kun tietää. Ellei tiedä, ei ole.

Kuva: Kevin Dooley

No, oli se näin yksinkertaista eli ei, jalostan kysymystä hieman: Mistä tietää olevansa hyvillä treffeillä tai mistä tietää, onko meillä tulevaisuutta.

Vastaus kuuluu: kahdesta asiasta.

1) Haluatko kuunnella häntä.
2) Haluatko pussata.

Jos et kolmen lauseen jälkeen enää jaksa lainkaan kuunnella, eikä sinua kiinnosta vähääkään mikään, mitä vastapuoli sanoo, tilanne on aikalailla taputeltu. Toisaalta vaikka toinen olisi verbaalisesti notkea kuin kiinalainen sirkustaiteilija, ei tulevaisuus näytä valoisalta, ellei välillä ajatus karkaa pussailuun.

Näin minä sen laittaisin. Mutta mitä mieltä sinä olet?

Miten kohdata kyyneleet?

Yhtäkkiä keskustelukumppani purskahtaa itkuun. Hän itkee vuolaasti kuin vesiputous, nenä vuotaen ja silmät tomaatin ulkomuotoa tapaillen. Mitä teet?

a) Tuijotat vaivaantuneena ympärillesi ja toivot, ettei kukaan huomaa.

b) Yrität hyssytellä ja työntää nenäliinaa käteen.

c) Kohmaiset kaverin karhunhalaukseen ja taputtelet tämän selkää kämmenelläsi.

d) Jotain muuta, mitä? ________________________________________

Tilanne voi olla hyvinkin kimurantti, etenkin jos vastapuolta ei tunne läpikotaisin. Jos yleensä menee ihan hämilleen tilanteesta, tässä jokunen ehdotelma toimintamalliksi.

Sivuuta yksi tai kaksi kyyneltä.

Joskus käsillä oleva aihe nostattaa silmäkulmaan kyyneleen tai pari. Jos kyynelehtijä itse sivuuttaa asian pyyhkäisemällä silmäkulmat puhtaaksi ja jatkamalla juttua, on parasta, ettei vastapuolikaan nosta asiasta meteliä. Jokainen kyynel ei muutu tulvaksi. Jos kuitenkin muuttuu, niin:

Anna toisen itkeä.

Jos itkettää, toisen hyssyttely todennäköisesti vain pahentaa tulvaa. Itkevää saattaa itseäkin nolottaa ja jos toista nolottaa, niin tilanne on yksinkertaisesti kamala. Itkeminen on ihan normaalia, luonnollista ja puhdistaa kyynelkanavia. Niin kuin nauruakin, pitäisi tähän maailmaan mahtua myös kyynel tai pari.

Kuva: Shandi-lee

Osoita myötätuntoa. 

Katso toista silmiin ja sano, ettei haittaa. Jos se tuntuu luontevalta, ota kädestä tai olkapäästä kiinni. Älä tartu reiteen tai ylipäätään mihinkään kylkiluita alemmas. 

Tuttua ihmistä on hyvä myös halata, olkapäätä vasten itkeminen on lohdullista. Vieraampaakin voi halata, jos itse on sinut yhtäkkisen läheisyyden kanssa, eikä toinen vaikuta säikyltä. Jos halaaminen tuntuu vieraalta konseptilta, älä halaa väkisin. Väkinäinen läheisyys ei lohduta vaan saa toisen tuntemaan olonsa vieläkin hankalammaksi.

Puhu rauhallisella ja matalalla äänellä.

Vaikket sanoisi kummiakaan asioita, matala ääni rauhoittaa. Voit jatkaa itkettävästä aiheesta puhumista, jos tuntuu siltä, että asian käsittely on tarpeen. Joskus on kuitenkin viisainta ohjata keskustelupaatti jotakuinkin tyvenempään uomaan. Esimerkiksi aiheeseen, josta puhuitte muutama tovi ennen padon murtumista.

Selvitä itkun syy.

Jos toinen vain alkaa yhtäkkiä itkeä, eikä ole ihan varma, mistä moinen reaktio, suosittelen kysymään sitä. Varovainen "Mikä hätänä?"-tiedustelu saattaa aluksi lisätä tulvaa, mutta todennäköisesti johonkin väliin kaveri saa myös kerrotuksi. 

Siitä on paljon helpompi tehdä ratkaisuja, ottaako karhunhalaukseen (vakavuusaste: kuolleita ihmisiä), ojentaako nenäliina (äkillinen allergiareaktio chilistä) vai yrittääkö rupatella toinen tyyneksi (parisuhdeongelmat julkisella paikalla, esimerkiksi ravintolassa).

 

Mutta miten on: a, b, c vai d?