tiistai 30. marraskuuta 2010

Mies, näytä viiksesi!

Marraskuun viimeistä päivää viedään. Mikä tarkoittaa sitä, että myös Movember lähestyy loppuaan. Tänään on siis korkea aika laittaa valokuva viiksistä tulemaan. Helpotan vähän: ennen-kuvaa ei tarvitse olla. Kunhan on kuva viiksistä ja nimi, jonka perusteella menee lahjoitus oikealle MoVeljelle, niin se riittää. Tai jos et ole rekisteröitynyt Movember-sivustolla, niin laita pelkkä kuva. Laitan kaikista nimettömistä viiksistä yhden könttäsumman Hopearahastoon. Yhdetkään viikset eivät mene hukkaan!


Toivottavasti kommenttilaatikko täyttyy monista viiksistä! Viiksikuvan voi pistää myös Alaks olee? -facebooksivulle.

maanantai 29. marraskuuta 2010

Kuusi äkäpussin kesyttäjää

Miehet kautta aikojen ovat pohtineet, miten tuohtuneen puolison saa jälleen suopeaksi. Shakespeare kesytti äkäpussia teoksessaan The Taming of the Shrew. Myös oikeita ihmisiä ottaa joskus hermosta ja tulee riitaa. Parisuhteettomana olen täysin ulalla siitä, miten tässä tilanteessa tulisi toimia. Onneksi ystävättäreni tulivat avuksi ongelmaan ja kertoivat, kuinka heidän puoliskonsa saisivat heidät kesytetyksi. Jos osaisivat. Näin juhlapyhienkin lähestyessä uhkaavasti, voi tästä tulostaa itselleen taskuoppaan siltä varalta, että joutuu kesytyspuuhiin.


1) Laita ruokaa

Äkäpussi on sitä äkäisempi, mitä nälkäisempi hän on. Ja vaikkei olisi nälkäinenkään, ruoka on silti hyvä idea. Mitä enemmän ruoan valmistus näyttää vaatineen vaivaa ja näkemystä, sitä parempi lopputulos on. Mutta pelkästään jo sovintokahvien keittoa pidettiin yleisesti mainiona konstina.

2) Anna rauha

Kun suututtaa, on parempi antaa toisen olla hetki rauhassa. Rauhassa olemisajan pituus on suoraan verrannollinen kiinni paukautetun oven äänen voimakkuuteen. Paljon ääntä = paljon aikaa. Ja sillä välin, kun toinen jäähtyy rauhassa, voi toteuttaa kohtaa yksi. Uunissa tuoksuvan pullan luulisi houkuttelevan ovenpaukuttelijan pois mököttämästä. Ja sitä ystäväni korostivat, että jos toinen on suutuspäissään mennyt päiväunille, herättäminen on vihoviimeinen vaihtoehto. Unien jälkeen näyttää kuulemma aina paremmalta.

3) Pyydä anteeksi

Joskus kannattaa pyytää anteeksi, vaikkei olisi ihan varma, mitä teki väärin. Ja jos tietää, mitä teki väärin, täytyy pyytää anteeksi. Jos taas ei ole tehnyt mielestään mitään väärin, on edessä yhteisymmärtämättömyys. Silloin voi yrittää puhua aiheesta tai harhauttaa äkäpussi unohtamaan oma äkäisyytensä kohdan yksi avulla. Olen kuullut vähän huhua, että ihmiset saattavat joskus suuttua ihan tyhjästä. Mutta jos toisella on paha mieli ja suututtaa, ei sitä pidä väheksyä, vaikka syy ei omasta mielestä oikea syy olisikaan. Tällöin harhauttaminen on käypä ratkaisu.

4) Älä töki tai lässytä

”Älä oo vihainen, et voi olla vihainen…” Ja pieleen menee. Jos toista suututtaa, niin suurin virhe on yrittää mitätöidä toisen viha olemalla niin kuin sitä ei olisikaan. Pahinta on tulla tökkimään ja lässyttämään ja irvailemaan toisen suuttumuksella. Vihastuessaan ihminen ei ole söpö eikä hellyttävä, vaikka sellaiselta näyttäisikin. Sisimmissään vihastunut ihminen on pelkkää kynttä, hammasta ja mattopiiskaa. Yritäpä siihen mennä lässyttämään sitten.

5) Älä yritä naurattaa

Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä naurattaminen on yksinkertaisesti huono idea. Jos suututtaa ja toinen yrittää saada nauramaan (”jos naurat, niin et voi olla vihainen”) ollaan tilanteessa, jossa kukaan ei voi voittaa. Jos naurattaja onnistuu ja toista alkaa naurattaa, tulee vihainen siitä yleensä vain entistä vihaisemmaksi. Sekä vihaiseksi itselleen, että nauroi että vihaiseksi naurattajalle siitä, että tämä onnistui väheksyvässä ja ärsyttävässä tempussaan. Nauramisen aika on vasta sitten, kun leppyminen on jo alkanut. Ei ennen.

6) Helli

Suuttumisvaiheessa ei lähelle kannata mennä, mutta kun tyyntynyt puolisko palaa ihmisten ilmoille ja osoittaa selviä lientymisen merkkejä, on aika rapsuttelun. Kaikenlainen hellyys ja hyvänä pito edistää palautumista normaaliin. Erityisesti halailu, silittely ja rapsuttelu todettiin hyväksi. Myös allekirjoittaneen saa lauhkeaksi kuin lehtimetsän päätä rapsuttelemalla, joten huono idea se ei voi olla. Sopuisina aikoina on kaukaa viisasta onkia selville, minkälainen hellyys oman puoliskon pehmentää.

Näillä konsteilla kannattaa käsitellä siis ainakin joukkoa kainuulaisia nuoria naisia. Mutta kiinnostaisi kuulla, mikä miespuolisen äkäpussin kesyttää? Bilteman kuvasto? Entä muut naiset: Lisättävää? Korjattavaa? Huomautettavaa?

perjantai 26. marraskuuta 2010

Epäystävöinti

Ystäväni tietävät, että minä olen usein myöhässä. Se on tapa, josta opettelen eroon. Huomenna. Tänään olen kuitenkin ainakin vuoden myöhässä, nimittäin haluan keskustella kanssanne vuoden sanasta 2009. Vuoden sanan julkistaa marraskuun puolivälissä Oxford University Press, yhtiö joka tuottaa Oxford English Dictionary -sanakirjajättiläistä. Viime vuoden voittajasana oli ”unfriend”, joka viittaa toimintaan, jossa yksi poistaa toisen ”ystävistään” jossain Internetin sosiaalisessa verkostossa, esimerkiksi Facebookissa.

Miten tämä verbi kääntyy suomeksi? Arkijärjellä ajatellen kyse on nimenomaan ystävälistalta poistamisesta. Mutta ystävälistalta poistaminen on hivenen pitkä verrattuna näppärään unfriend-verbiin. Kun lisätä ystäväksi ei ole varsinaisesti ystävystymistä, niin olisiko se sitten ystävöintiä? Ystäväistämistä? Ja ystävistä poistaminen epäystävöintiä? Parempia ideoita otetaan vastaan.

Suomennoksen kankeudesta huolimatta valinta on mielestäni mielenkiintoinen. Kertoo jotain ajastamme, että vuoden sanaksi valikoituu sosiaalisen median ilmiö. Vielä enemmän ajastamme kertoo se, että tarvitsemme oman verbin toiminnalle, jossa ylimääräisistä ”ystävistä” hankkiudutaan eroon. Facebook on vallannut elämämme ja siitä on tullut selvä osa länsimaisen enemmistön arkea. Jopa siihen pisteeseen asti, että alkaa esiintyä lieveilmiöitä, kuten liian suuri ystävämäärä.

Jimmy Kimmel lanseerasi kansainvälisen epäystävöintipäivän (National Unfriend Day), jota Kimmelin toiveen mukaan vietettäisiin marraskuun seitsemästoista. (Niin, ensi vuonna sitten.) Päivän ideana on raikota Facebook-listalta ne ihmiset, jotka eivät oikeasti ole käyttäjän ystäviä. Tämä siksi, ettei tarvitse kuulla, mitä lukion biologian ryhmätyöpari söi juuri lounaaksi. No onhan tästä puhuttu, että mummoakin kiinnostaa kaikki se turha info, jota Facebook tarjoilee.



Nyt on pakko kuitenkin kysyä, mitä hyötyä epäystävöinnistä loppujen lopuksi on? Jos Facebookia pitää yhteydenpitoväylänä, silloin ymmärrän sen, että ala-asteen koulukiusaajan voi ehkä epäystävöintipäivänä poistaa listoilta. Mutta jos Facebook on verkosto, jolta voi kysyä vinkkejä auton valintaan ja illallismenun sisältöön, niin eikö silloin ole enempi parempi? Filtterit ovat sitä hetkeä varten, kun toisten tekemisten lukeminen alkaa ottaa aivosta. No en silti sano, etteikö Facebookin siivouspäivä olisi käynyt mielessä minullakin.

Meillä on siis uusia sanoja ja uusia teemapäiviä, jotka kertovat maailmastamme ja sosiaalisesta mediasta jotain, mutta mitä? Elämme keskellä ilmiöitä, jotka vasta muotoutuvat ja joiden vaikutukset, niin hyvät kuin huonotkin, alkavat näkyä kunnolla vasta myöhemmin. Mitä ajatuksia epäystävöinti sinussa herättää?

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Tapaus: herttaisten naisten hepuli

Maailmassa on joku vika. Luin lukioikäisenä Tiede-lehdestä artikkelin, jossa kerrottiin, että lapset nauravat noin 300 kertaa päivässä. Kolmesataa kertaa. Päivässä! Aikuinen sen sijaan nauraa noin kymmenen kertaa. Mitä ihmettä siinä välissä oikein tapahtuu? Kaikkein pahinta on se, että iskee suorastaan häpeä, jos nauraa syyttä suotta julkisella paikalla. Ja julkisella paikallahan me vietämme suuren osan päivästämme.

Olin taannoin junassa matkalla siskoni luo. Viereisessä penkkiryhmittymässä istui kolme vanhempaa rouvaa rupatellen koko matkan keskenään niitä näitä. Mitä myöhemmäksi kello siirtyi ja mitä lähempänä Joensuuta oltiin, sitä enemmän noita naisia alkoi naurattaa. Lopulta he kaikki kikattivat ja käkättivät hillittömästi niin, että vedet valuivat silmistä eikä puhumisesta tullut mitään. Heidät oli vallannut kokomittainen hepuli ja kuinka riemastuttavaa sitä olikaan vierestä seurata!

Naurunpurskahdusten lomasta yksi nainen sai vaivoin sanotuksi, että ”kaikki varmaan luulevat, että me ollaan kännissä”. Ja jatkoi sitten nauruaan. Tätä jäin miettimään. Onko (ainoa) hyväksyttävä syy nauraa junassa se, että on humalassa? Eikö aikuisella ole lupa saada lapsenomaista nauruhepulia ihan vaan siksi, että naurattaa? Ja toden totta, kun katselin heitä hymyillen, näyttivät he suorastaan noloilta. Ikään kuin ihmisen pitäisi voida kontrolloida kaikki tunteensa. Sen vielä melkein ymmärrän, että itkemistään peittelee, heikkouttaan kun ei saisi näyttää, etteivät pedot vie. Mutta että nauramistakin?


Väitän, ettei kukaan junassa olijoista ollut moksiskaan siitä, että kolme rouvaa nauraa hohotti keskenään ilman ilmeistä syytä. Päinvastoin minua tapaus naurattaa vieläkin, kun sitä muistelen: ihania, rempseitä, runsaita vanhoja rouvia nauramassa mahaansa pidellen. Se oli kuulkaa mahtava näky! Siinä tarttui ihana positiivinen hyrinä koko junanvaunuun. Joten miksi sitä pitäisi hävetä? Ja ennen kaikkea, miksi ihmeessä pitäisi välittää, vaikka joku pahansuovasti ajattelisikin ilon olevan iloliemestä peräisin? Samahan se, miksi naurattaa, kunhan naurattaa. Kyllä tähän vakavaan, kymmenen-naurua-päivässä –maailmaan enemmänkin naurua mahtuisi.

Niin, että antaa naurattaa. Sen sijaan, että hepulia pitäisi hillitä (niin kuin äiti aina iltapalapöydässä yritti, kun siskojen kanssa meinasi mennä kaakaon juonti pelkäksi kikatukseksi), sanoisin, että sitä pitää lietsoa. Että edes silloin tällöin saisi nauraa mahansa ihan kipeäksi. Muistatko milloin viimeksi itse olet nauranut maha kippurassa?

maanantai 22. marraskuuta 2010

Kämppissopimus

Minulla vaihtuu taas kämppis. Kämppis järjestysnumerolla neljä saapunee elämääni joulukuussa. Yritin miettiä, miten uuden ihmisen kanssa asumaan opettelusta voisi tehdä tällä kertaa helpompaa, ettei edessä olisi samanlainen ahdistuspuuska, kuin viime heinäkuussa. Vaikka kaikki lopulta meni hyvin (niin kuin äiti ennusti), tuntuu uusi alku siitä huolimatta jälleen kankealta.

The Big Bang Theory -sarjassa (Rillit huurussa) esiintyy monia fantastisen hienoja ideoita (kuten pumpata heliumia huoneeseen, jossa Sheldon tekee radiohaastattelua), mutta niistä parhaimpia on roommate agreement eli kämppissopimus. Sheldon on tehnyt monisivuisen sopimuksen, jonka hänen ystävänsä ja kämppäkaverinsa Leonard on joutunut allekirjoittamaan. Siinä esimerkiksi sovitaan, ettei Sheldon saa harjoitella tuvalaista kurkkulaulanta ja että jommankumman muuttuessa zombiksi, ei toinen silti saa tappaa tätä. (Video täällä, koska tekijänoikeussyistä en saanut laitetuksi sitä tähän suoraan.)


Pikainen googletus toi hillittömän määrän osumia. Joku muukin on asiaa miettinyt selvästi. Yhteisasuminen on kaveruuden lajina kinkkinen, koska väkisinkin tulee erimielisyyksiä ja tapojen yhteensopimattomuuden hetkiä. Ei olisi minusta ollenkaan pöhkömpi idea sopia tietyistä pelisäännöistä heti aluksi, ettei sitten pidemmän päälle tarvitse kiukutella.

Niin pitkälle ei varmaankaan ole tarvetta mennä, että pitäisi sopia miten toimitaan, jos toisesta tulee zombi. Mutta esimerkiksi siivouksen järjestelyistä, yhteisten tilojen kalustuksesta, yövierailuista, lemmikeistä ja tiskaamisesta olisi hyvä olla olemassa jonkinlainen yhteisymmärrys. Alakohtiin voisi sitten liittää lisäsopimuksia, kuten sopimus kenkien tai kravatin ripustamisesta ovenkahvaan viestimään yövieraan läsnäolosta, ettei aamukahvipöydässä tarvitse paahtoleipää väärään kurkkuun rykäistä, kun oven takaa kömpiikin vähän erinäköinen kaveri kuin mitä odotti.

Olisiko sopimuksen olemassaolon jälkeen helpompi alkaa elää uuden ihmisen kanssa? Kuka tietää. Ehkä kokeilen kämppiksen numero neljä kanssa ja raportoin. Sillä välin olen utelias kuulemaan muiden yhteisasumiskokemuksista. Mikä aiheuttaa kitkaa? Millä kitkan voi estää? Mitä kohtia sinä laittaisit kämppissopimukseen? Miksi?

perjantai 19. marraskuuta 2010

Ruumiinkielellä

Ystävälläni Hannalla on projekti, jossa hän yrittää opettaa itsensä olemaan laittamatta käsiä puuskaan. Näin hän haluaa tehdä siksi, että hän haluaa muuttaa kehonkielensä viestiä ja näyttää helpommin lähestyttävältä. Aikaisemmin listatessani helposti lähestyttävän ihmisen ominaisuuksia, kehonkielestä nousi tärkeimmäksi hymyily. Mutta se ei ole ainoa sanaton viesti, jolla omaa olemustaan voi avata muille.

Käsien ottaminen pois puuskasta on yksi keskeisimpiä ja vaikeimpia. Mitä tiukempaan solmuun kätensä solmii, sitä suljetumpi kehon asento on. Siinä suojelee sylinsä maailmalta ja mahdollisilta muilta ihmisiltä, jotka haluaisivat lähestyä. Käsien kietominen puuskaan on meille ominaista, kun ei oikein tiedä, mitä niille käsille muutenkaan tekisi. Mutta jo pelkästään käsien laittaminen välillä taskuihin, selän taakse, pöydän päälle tai reisien päälle lepäämään on jo hyvä alku.


Eräällä englannin suullisella kurssilla harjoittelimme suljetun ja avonaisen puhujan kehonasennon eroa. Siinä keskeiseksi ja varsin yllättäväksi tekijäksi paljastui pään asento. Ottamalla leuan pois rinnasta ja nostamalla sitä hivenen ylöspäin, saa kehonkieltään avoimemmaksi. Puhtaasti vaistonvaraisesti ihminen, joka painaa pään alas, suojelee haavoittuvaa aluetta, eli kaulaansa. Nostamalla pään ylös ja paljastamalla kaulansa ihminen viestii luottavansa ympäröiviin ihmisiin. Vaara piilee kuitenkin siinä, että jos leuan nostaa liian ylös, kiepsahdetaan nopeasti avoimesta ylpeyden puolelle.

Ryhti on keskeinen. Ihmiset lähestyvät helpommin ihmisiä, jotka tuntevat oman arvonsa ja ovat rohkeasti sitä mitä ovat. Kasaan painunut ihminen näyttää välillä tietämättään anteeksipyytävältä. Tietokonekansan yksi suurimmista vitsauksista on huono ryhti ja ikuiset niska- ja selkävaivat. Ryhdin ottaminen on työlästä, koska ne lihakset, jotka ryhtiä kannattelevat, eivät ole joutuneet töihin.

Eräs fysioterapian opiskelija kertoi minulle kerran, että kun ihminen rönöttää huonossa ryhdissä, hänen selkärankansa on puhtaasti nikamien ja jänteiden varassa. Se on selälle raskasta ja kuluttavaa, eikä sitä voi korjata millään muulla, kuin istumalla ryhdissä ja vahvistamalla selän lihaksia. Tietoinen ryhdin kohennus on hyvä idea siis siksi, että se on selälle hyväksi. Mutta myös siksi, että ryhdikäs ihminen on helpommin lähestyttävän ja kiinnostavamman oloinen.

Ellei hymyilyn, käsien ja leuan asennon ja ryhdin ylläpidossa ole tarpeeksi haastetta, niin muistetaan vielä, että kun on tilassa, jossa toivoo muiden lähestyvän itseään, kannattaa nostaa katse ylös ja yrittää rentouttaa kasvon lihakset. Rentouttamalla kasvot muuttuu myös ilme vastaanottavaisemmaksi, kun kireiden kasvonlihasten sitruuna-efekti häviää.

Siinäpä projekteja viikonlopuksi.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

5 syytä, miksi olisin paras työkaveri ikinä

Rakkaat olevaiset, pyydän teiltä apua. Olen vaihdosta palattuani yrittänyt päästä takaisin töihin, mutta se on osoittautunut luultua vaikeammaksi. Hain ensin sisukkaasti takaisin entiseen työhöni, mutta tuloksetta. Sitten tajusin, että maailmahan on täynnä kaikenlaisia muitakin työpaikkoja. Sellaisiakin, joiden olemassaolosta en edes tiedä. Ja siksi käännynkin nyt teidän puoleenne.


Iät kaiket on tiedetty, että tehokkain media on viidakkorumpu. Siksi päätin kaivaa bongon esiin ja alkaa paukutella. Jos koette viestini tärkeäksi, tehkää ystävyyden teko ja pistäkää se kiertoon: jakakaa, linkittäkää ja huudelkaa ympäri turuja ja toreja, että täällä olisi yksi mainio Aliisa töitä vailla. Tässä viisi syytä sille, miksi niin kannattaa tehdä, eli miksi minä olisin paras työkaveri ikinä.

1) Olen ihmisihminen

Tulen toimeen kaikkien kanssa (myös niiden, joiden kanssa pitäisi olla täysin mahdotonta tulla toimeen) ja toisinaan sulatan ihmisiä melkoisten arktisten napajäidenkin alta. Siksi olen hyvä ihmiskohtaamisissa. Tiimityöskentelyssä olen parhaimmillani, koska puheliaana, viihdyttävänä ja hyväntuulisena tartutan hyvän tuulen muihinkin. Olen siis ehdottoman tarpeellinen lisä jokaiseen työporukkaan, eräänlainen ilmapiiripuntari.

2) Hallitsen balanssin suunnittelun ja toiminnan välillä

Kaikki Diiliä katsoneet tietävät, että liialla ja liian vähällä suunnittelulla saa tehtävästä kuin tehtävästä aikaiseksi soppaa. Maalaisjärkipitoisuus on minussa sen verran suuri, että tiedän mitkä tehtävät vaativat suunnittelua paperilla ja mitkä voi toteuttaa lennossa. Eli en lähde suin päin torpedoimaan yhteisiä (enkä omia) projekteja, mutten myöskään jää kokoushuoneeseen piirtelemään flappitaululle kun muut jo toteuttavat. Ellen ole ensimmäisten joukossa poistumassa kokoushuoneesta, hörppään todennäköisesti viimeistä hörppyä kahvimukista.

3) Minussa yhdistyvät numerot ja humanismi

Humanistina edusta pehmeitä, ihmisläheisiä arvoja, mutta graafista laskinta ikävöivänä pitkän matikan lukijana looginen matemaattisuuskaa ei ole minulle vierasta. Hallitsen siis sekä humanistisen, akateemisen asioiden pohdinnan, pyörittelyn ja argumentoinnin että ymmärryksen matemaattisesta, tuloksiin pyrkivästä yritysmaailmasta. Pyrin tekemään omalta osaltani maailmaa sellaiseksi, että siellä menestyvät ihmiset voivat silti pitää huolta luonnosta ja toisistaan. Olen siis hyvä työkaveri siksi, että välitän sekä työkavereistani, yrityksestä, jossa työskentelen että maailmasta.

4) En ole turhan ylpeä

Otan vastaan neuvoja ja ohjeita ja jopa kuuntelen niitä. En saa öykkäröintikohtausta saadessani käskyjä ja tehtävänantoja työkavereiltani. Kuuntelen ja prosessoin saamani palautteen, kritiikinkin. Opin viisaammilta. Myönnän virheeni. Uskallan ja kehtaan pyytää apua, kun tiedän, etten osaa. Näin työkaverini eivät joudu korjaamaan virheitäni ja tekemään uudelleen töitäni. En myöskään koe olevani jonkun työtehtävän yläpuolella. Kaikissa töissä joutuu tekemään välillä jotain älytöntä (kuten vaikka tyhjentämään ja lajittelemaan ylipäiväyshilloja biojätteeseen, lasiin ja metalliin), mutta se on tehtävä, eikä se kitisemällä katoa. Joka päivä ei voi olla joulu.

5) Täydennän tiimiä

Erityisesti täydennän tiimiä, joka kaipaa tekstiä: puhetta tai kirjoitusta. Jos jollakulla on kuva, minä voin kontekstoida sen. Jos jollakulla on idea, juttu tai tarina, minä voin tuottaa sen toimivaksi tekstiksi. Siinä missä toiset ovat visuaalisia, minä olen verbaalinen. Pystyn parantamaan jargonin täyttämää, köykäistä alkuperäistekstiä, hallitsen erilaiset tekstityypit (myös ne asialliset), työskentelen sanojen kanssa nopeasti ja yhteistyökykyisesti, enkä jää sanattomaksi kasvokkaisessa kanssakäymisessä. Lisäksi flirttailen tarvittaessa vastapuolen suohon.

Todettakoon vielä, että entinen kollegani totesi minun olevan paras työkaveri ikinä, koska olen pisin ja punaisin. No, minusta on moneksi. Jos olet sitä mieltä, että minusta tulisi jollekulle paras työkaveri ikinä, pistä bongorumpu soimaan! Voit esimerkiksi tweetata työnhaustani.

Tai jos juuri sinä olet tuleva työkaverini tai työnantajani, ota ihmeessä yhteyttä Kysy Aliisalta –namiskan kautta tai sähköpostilla osoitteeseen aliisainwonderland (a) gmail.com. Lisätietoja minusta löytää LinkedIn-profiilistani.

Kiitos!

PS. Ainiin, olen ollut töissä seitsemillä Hulluilla Päivillä ja olen silti suhteellisen ehjä yksilö. Kai sekin minusta ja sitkeydestäni jotain kertoo. ;)

PPS. Minulta aiheellisesti kysyttiin, että minkälaisia töitä oikein haen. Ihan tarkalleen en ole aluetta rajannut, mutta ensisijaisesti siis kirjoitustöitä, olivatpa ne sitten toimittajan, tiedottajan tai muita tekstintuoton töitä. Myös asiakaspalvelutehtävät, edustusduunit ja myyntityöt tulevat kysymykseen. Koska opiskelen edelleen, etsin osa-aikatöitä, jopa projektiluontoisia, keikkatöitä, tai urakkahommia. Voin ottaa vastaan myös yksittäisiä työtehtäviä (esimerkiksi muutamia artikkeleita tai yhden viikonlopun edustustehtäviä). Mutta eivät nämä mitään rajoituksia ole. Jos joku haluaa tämän hakemuksen pohjalta palkata minut puutarhalle kurkkuja keräämään, niin lupaan harkita sitäkin!

maanantai 15. marraskuuta 2010

Seurassa: vältä vähättelyä

Uudenlaisia ihmisten välisen kanssakäymisen mietteitä on herännyt, kun olen viime viikonloput ollut sidottu erinäisiin ryhmärientoihin. Puhuimmekin orpona piruna juhlissa olemisesta, mutta entäs sen jälkeen, kun on päässyt soluttautumaan johonkin seurueeseen, upouuteen tai puolituttuun? Seurassa oleminen on erilainen taitolaji kuin ystävystyminen.

Toisilleen vieraan seurueen yksi toimintaedellytys on vallitseva yhteinen hyvä henki, jossa kaikkien on helppo olla. Vierauden tuoman epämukavuuden eliminoi se, että ryhmässä pidetään yllä tiettyä mukavuuden tasoa. Jos jokin horjuttaa tuota vallitsevaa mukavuuden ilmapiiriä, silloin täytyy tasapaino saavuttaa uudelleen ja se vaatii läsnäolijoiden tilannetajua ja kykyä neutralisoida ilmapiiri jälleen mukavaksi. Mukavuuden ilmapiirissä ei pelasteta maailmaa, mutta siinä tehdään kevyt tutustuminen uusiin ihmisiin mahdolliseksi.

Jotta tuo mukavuus pysyy yllä, ei yhdenkään ryhmäläisen pidä vähätellä itseään, eikä muita. Jos joku seurassa olevista vähättelee, se rikkoo yhteisen hyvän hengen ja tuo todennäköisesti vaivaantumisen tunteen valtaosalle. Itsensä vähättely ei muutenkaan ole järkevää, ajateltiinpa kaverustumista tai elämää ylipäänsä, koska meidän tulee ensisijaisesti olla itsemme kavereita hamaan hautaan asti. Toisen vähättely sen sijaan on yksinkertaisesti epäkohteliasta. Vaikka jollakulla olisi miten suuret luulot itsestään, ei toisen tuominen maan tasalle seurueessa ole hyvä siirto, koska se rikkoo seuradynamiikan.

Kuva: BitchBuzz

Periaatteessa tämä kuulostaa yksinkertaiselta, jopa helpolta, mutta muutamia vaikeuksien paikkoja on. Ensinnäkin nyt se tilanne, että jollakulla todella on ihan ylimaallisen suuret luulot itsestään. Silloin on vain purtava kieleen ja pidettävä omana tietonaan. Yleensä aiheen vaihtaminen helpottaa, ainakin hetkeksi. Vielä suurempi rikos on kuitenkin vähätellä ihmistä, joka kertoo jostain henkilökohtaisesta asiasta, josta on vilpittömän onnellinen. Vaikka itsestä toisen onni tuntuisi miten älyttömältä tahansa, ei toisen onnen kohteeseen pidä puuttua. Siinä tekee vain itsestään ääliön.

Toinen vaikea paikka on se, jos joku kehuu toista seurueessa olevaa koko seurueen kuullen, sillä otamme usein kohteliaisuuksia huonosti vastaan. Jos toisen kohteliaisuuden mitätöi vähättelemällä, kohteliaisuuden sanojalle tulee siitä hankala olo. Jos taas siirtää kohteliaisuuden eteenpäin sanoen, että ”Niin, mutta entäs sitten tämä Jaakko, jolla on vähintäänkin yhtä komeat henkselit”, tulee asettaneeksi tiukkaan paikkaan Jaakon. Pelkkä kiittäminen tappaa keskustelun ja jättää hiljaisuuden jälkeensä. Joten mitä siinä sitten tekisi?

Taitava on se, joka ei vähättele itseään, eikä tapa keskustelua, vaan ensin kiittää ja sitten vaihtaa aihetta tai laajentaa sitä yleisesti puhuttavalle tasolle. Tilanteesta voisi siis keplotella eroon sanomalla ”No kiitos. Henkseleissä on vaan se paha vika, että niihin tahtoo kaikki aina tarttua kiinni!” ja siitä tilannetajuinen seurueen jäsen pystyy nappaamaan kiinni ja viemään keskustelua eteenpäin.

Itsensä vähättelyyn tahtoo sortua meistä jokainen. Se on kuitenkin tapa, josta olisi hyvä opetella eroon. Terve itseriittoisuus on aina parempi kuin perusteeton itsensä vähättely. Mutta miten siihen sitten oppisi?

perjantai 12. marraskuuta 2010

Mummoakin kiinnostaa

Uusin sarjakuvarakkauteni on Mummo. Mummon äiti on Anni Nykänen ja Mummoon voi tutustua täällä. Perjantain kunniaksi tarjoilen teille Mummoa sosiaalisessa mediassa.


Mitä tässä on olennaista? Se, että mummoakin kiinnostaa kaikki se turhan informaation määrä, jota Facebook tarjoilee. Ystäväni Jepu ei ole Facebookissa ja kun häneltä tiedustelee syytä tähän poissaoloon, hänen vastauksensa on yksinkertaisen oivaltava: ”Facebookissa saisi vastaukset esittämättä yhtäkään kysymystä.”

Ja sitähän se on. Kun Facebookin aukaisee, yhtäkkiä tietää, mitä kaikille kuuluu. Tai tietää jotain yhtä turhaa ja merkityksetöntä, kuin että ”Tuire kävi kaupassa”. Lärvikirjan näennäinen sosiaalisuus on kaksipuolisen yksipuolista. Ellei like-näppäintä ole painettu, toinen ei tiedä, että joku käynyt lukemassa hänen elämänsä kuulumisia. Ihminen saattaa viettää tuntukausia tutustuen ystäviinsä ilman, että ystävät ovat siitä edes tietoisia.

Selattuaan etusivua ylös alas ja on omaksunut kavereidensa viimeiset touhut vartissa. Kustannustehokasta kyllä, mutta ystävyydellistä ei. Paitsi jos jotain kommentoi ja siten aktiivisesti osoittaa olleensa läsnä ja kiinnostunut toisen sanomisista ja tekemisistä. Sitäpaitsi harva jakaa erityisen syvällisiä tai olennaisia tietoja itsestään, koska kontaktien lukumäärä on yksinkertaisesti liian suuri. Siksi kaikki se tieto, mitä ystävistään ja tuttavistaan saa, on enemmän kategoriasta ”Mummoakin kiinnostaa”.

Luonnollisesti minua soimaa puhtaasti huono omatunto siitä, etten soita ystävilleni tarpeeksi. Etten näe heitä tarpeeksi. Ja että korvaan tuon kaiken Facebookilla. Ja sitten kanavoin sen tänne tekopyhänä jeesusteluna aiheen tiimoilta. Mutta Jepun kommentissa on pointti. Kun saa vastaukset kaikkiin kysymyksiin kysymättä (niihinkin, joita ei edes kysyisi), onko tässä yksi syy siihen, ettei tule soitetuksi? Pitäisikö nyt vaan pistää Facebook hetkeksi kiinni ja soittaa kaverille, että lähdetkö työviikon päätteeksi ulos kanssani?

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Kuusi kaamoksenlievittäjää

Kyllä, ulkona sataa lunta. Kyllä, se tarkoittaa sitä, että on kylmä. Ja pimeä. Ystäväni jakaantuvat puoliksi niihin, jotka vihaavat tuota kaikkea ja niihin, jotka rakastavat sitä. Tämä lista on suunnattu kaikille niille, jotka kuuluvat ensimmäiseen puolikkaaseen. Aluksi se oli "kaamoksenkarkoittajaa", mutta eihän se pimeä talvi mihinkään ennen kevättä minun konstein karkoitu. Mutta näillä se sentään vähän lieventyy kuitenkin.


1) Viihde on hyväksi
Nelosella
on uusi slogan, joka käskee meitä suorittajakansalaisia relaamaan ja huomiomaan, että "viihde on hyväksi". Pimeään ja kylmään vuodenaikaan pitää antaa anteeksi itselle, ettei voi jaksaa kaikkea. On ihan hyvä idea kietoa itsensä vilttiin ja katsoa telkkaria. Kun on pimeä, on pimeä. Ei sitä vastaan tarvitse taistella yrittämällä olla yhtä tehokas kuin kesällä. Eikä ihmisiäkään ole pakko jaksaa aina, on ihan jees hengata välillä McSteamyn kanssa.

2) Jää tai pyydä yökylään
Pistä hammasharja käsilaukkuun, kun lähdet kaverin luokse. Koska milloin tahansa saattaa jäädä saarroksiin karmeaan lumimyräkkään, voi kaverin luokse yöksi jääminen olla ainoa järkevä vaihtoehto. Kuka sanoi, että yökylässä saa olla vain lapsena? Muistaakseni yökylään jääminen oli ihan erijännää lapsena, se voi olla siis vähintäänkin vinkeää myös varttuneempana. Jos sinun luonasi on kaveri rupattelemassa pakkasen hipoessa kolmea kymmentä, ehdota siis yökylää!

3) Uhmaa säätä, lähde ulos
Pubissa on lämmintä, elokuvateatterissa on lämmintä ja livekeikoilla vasta lämmintä onkin. Ihmisten kohtaaminen ja ystävien näkeminen palkitsee läpi tuulen ja tuiskun taivaltaneen. Ei enempää perusteluja. Mene ja koe. Sää on haaste, ei este, sanoo Korpi-Kainuun likka.

4) Syö hyvin
Mieluiten seurassa. Mieluiten riittävästi eli paljon. Kehon lämpimänä pitäminen kuluttaa energiaa. Virkeänä pysyminen kuluttaa energiaa. Lumessa rämpiminen kuluttaa energiaa. Ja vaikka on hyvä muistaa lisätä D-vitamiineja ja omegakolmosia ruokavalioon, myös ruoan ja seuran laatuun kannattaa panostaa. Erityisesti jos uhmaa säätä ja lähtee ulos, kannattaa suunnata paikkoihin, joista saa ruokaa. Monien kärpästen lyönti yhdellä iskulla on helppoa, kun ne ovat kaikki horroksessa!

5) Kömmi kotikotiin
Kodin lihapatojen ääreen, perheen seuraan, puhelittoman viikonlopun viettoon kannattaa suunnata vaikka jo heti ensi perjantaina. Onhan ensi viikonloppuna isänpäiväkin! Kun kantaa ensin kopallisen saunapuita (tai napsauttaa saunan päälle), on heti ansainnut iltakahvit ja sitten voikin kavuta saunan lauteille lämmittelemään. Ja aina kaiken syyksi voi laittaa, että ”No kun olin kotona viikonloppuna”. Sillä voi selittää vastaamattomat sähköpostit, kiinni olleen puhelimen ja puuttumisen lauantaikonferenssista.

6) Juo glögiä (teetä, kaakaota, rommitotia)
Glögikauden voi ihan hyvin avata nyt, ellei ole allekirjoittaneen tavoin tehnyt sitä jo. Ja jos sattuu olemaan glögittömässä Irlannissa, kuten ihanainen entinen kämppikseni Eeva tai jos on omituinen, eikä tykkää glögistä, kuten ihanainen ystäväni Hanna, voi glögin aina korvata jollain muulla kielen polttajalla. (Kuka muka muistaa hämmentää tarpeeksi kauan, ettei se olisi enää tulikuumaa?) Tai ainahan voi lämmittää pelkkää punaviiniä. Vai voiko? Kokemuksia?

Vaikka tätä jotain ihme luntakin aina tippuu taivaalta, ei siihen tarvitse suhtautua kuin maailmanloppuun. Minun on ehkä helppo sanoa, koska olen aina ihan hiutaleina, kun ensilumi sataa. Mikä on sinun suhteesi lumeen?

maanantai 8. marraskuuta 2010

Käänteen tekevä käänne

Aiemmin todettiin, että kavereita löytää tilanteista, joissa syntyy yhteys. Mutta vaikka yhteys on hyvä, ellei jopa välttämätön lähtökohta, ei ole aina itsestään selvää, miten tuosta yhteydestä syntyy ystävyys. Mikä muuttaa satunnaisen syntyneen yhteyden vaikka lounasravintolan kahden pöydän välillä pysyväksi asiantilaksi? Ja missä vaiheessa tuota yhteyttä voi alkaa nimittää orastavaksi kaveruudeksi? Mikä on käänteen tekevä käänne?

Useimmiten käänteen tekevä käänne on sattuma. Se tapahtuu, jos on tapahtuakseen, eikä sitä voi ennustaa saati laskelmoida. Se on se yksi hetki siinä hitaassa kehityskulussa tuttavuudesta kaveruudeksi, jonka jälkeen jotain on muuttunut. Esimerkki elävästä elämästä: Järjestimme ensimmäisen kämppikseni kanssa yhteiselomme yksivuotisjuhlat, jonne tuli molempien ystäviä ja kavereita, myös eräs kämppikseni tuttava, olkoon hänen nimensä Salla. En ehtinyt vaihtaa Sallan kanssa sanaakaan, mutta huomasin hänet siellä ja hän huomasi minut, syntyi siis yhteys.

Kun olen sittemmin törmäillyt häneen yliopistolla, olemme tervehtineet etäisen ystävällisesti. Muutaman kerran hän on ollut samassa seurueessa, jossa muut puhuvat jostain ja me odotamme, että keskustelu päättyisi ja matka jatkuisi kummallakin oman ryhmänpuolikkaansa kanssa. Mutta erään kerran satuimme yhtä aikaa pyörätelineille ja siinä pyöriä avatessa tervehdimme ja keskustelimme sitten perjantai-iltapäivän hyväntuulisuuden vallitessa tulevan lomaviikon suunnitelmista. Ja tuosta keskustelunpätkästä eteenpäin olemme nähdessämme pysähtyneet juttelemaan.


Tuo käänne oli merkittävä siksi, että sattuman kauppa saattoi meidät tilanteeseen, jossa olimme lähekkäin pysähdyksissä pakosta, jolloin tulimme rikkoneeksi vallitsevan tilanteen ja siirtäneeksi sen tuttavuuden seuraavalle asteelle. Tuleeko meistä ikinä sen kummempia kavereita? Ehkä ei. Tai ehkä joku käänteen tekevä käänne puuttuu uudelleen peliin ja muuttaa taas tilannetta. Mutta varmaa on, että ellei käänteen tullessa mahdolliseksi anna käänteen tapahtua (eli ellen olisi avannut suutani, vaan olisin vain hiljaa jatkanut matkaani), ei etenemistä tapahdu.

Käänteet ovat olennaisia silloin, jos etenemistä satunnaistuttavuudesta kaveruudeksi ei tapahdu, vaan on staattisessa moikkaustuttu-tilassa. Käänne (kuten tilanne ja sen aiheuttama yhteyskin) pitää vain osata tunnistaa ja tarttua siihen. Silloin ollaan taas hivenen lähempänä kaveruutta.

Muistatko sinä käänteen tekeviä käänteitä?

perjantai 5. marraskuuta 2010

Kuulokkeet = näkymättömyysviitta?

Näin perjantain ratoksi haluan jakaa kanssanne videon, joka hyppäsi silmilleni tenttikirjasta (kyllä, niinkin voi käydä) ja joka huvitti minua lukupaineiden keskellä suuresti. Eikä vähiten kaverin aksentin vuoksi. Siinä siis nimimerkin Blunty3000 takana oleva mies valittaa ihmisistä, jotka yrittävät puhua ihmisille, joilla on kuulokkeet korvilla.



Mitä ajattelette tästä? Jos päässä on kuulokkeet, pitäisikö sen automaattisesti lisätä henkilökohtaista tilaa 40 senttimetrillä? Onko myös niitä, joiden mielestä olisi kivaa, että joku uskaltaisi tulla juttelemaan luotaan työntävistä kuulokkeista huolimatta? Kun etsittiin tapoja aloittaa keskustelu tienristeyksissä, mainitsin, että ne iPodin kuulokkeet korvakäytävääsä tunkeet eivät välttämättä ole kaikista vastaanottavaisimpia jutteluyrityksille. Mutta pitääkö tämä välttämättä paikkansa? Ja jos pitää, niin pitäisikö kaikkien sitten omaksua Blunty:n ehdotus ja pitää kuulokkeita näkymättömyysviittana? Entä jos pistää kuulokkeet korviinsa vain tylsyyttä estämään ja oikeasti haluaisi, että joku ihana häiritsisi?

torstai 4. marraskuuta 2010

Liikaa bondia

Tänään ei puhuta Jamesista, koska eihän Jamesia voi olla liikaa. Sen sijaan bondausta voi olla. Bonding on hölmö sanalaina, joka on hivenen hankala kääntää. Hahmottelisin sen niin, että bonding on sitä, kun sitoudutaan toiseen ihmiseen, opetellaan tuntemaan, tutustutaan, kiinnytään, kiinnitytään, kaverustutaan, tehdään tykö ja tutuksi. Ja tämä voi tapahtua liian nopeasti ja liian suurella intensiteetillä.

Joskus ahdistus voi tulla ihan puskasta ja varoittamatta, vaikka periaatteessa kaikki olisi kunnossa eikä ahdistukselle olisikaan ilmeistä syytä. Mutta on myös tapauksia, kun ahdistukseen on oikeasti syytä. Ja noita tapauksia ovat ne tilanteet, joissa toinen alun innostuksessaan hyökkää päälle kuin yleinen syyttäjä. Tilanne on kinkkinen ja varsinkin torjuvan osapuolen kannalta ikävä.

Joskus jostakusta viehättyy niin totaalisesti, että hänet haluaisi heti oppia tuntemaan läpikotaisin. Tai on muuten vaan niin kovasti kavereita vailla, että tarttuu jokaiseen mahdollisuuteen hullun kiilto silmissä. Melko lailla varmaa on, että lopputulos on huono. Erittäin huono. Ihmiset ovat pohjimmiltaan eläimiä, jos vieras henkilö tulee liian nopeasti liian lähelle, tapahtuu peura ajovaloissa –ilmiö: ensin täysi lamaantuminen ja sitten hillitön pakoon puikkelehtiminen.


Ystäväni on sosiaalisessa työssä, jossa hän kohtaa muita vastaavan alan toimijoita. Yksi näistä uusista kasvoista oli sitten alkanut oikein työn teolla ja tarmolla tekemään tuttavuutta ystäväni kanssa. Siinä edettiin parissa tunnissa täysin tuntemattomasta ihmisestä Facebook-ystävyyden kautta ”Voinko tulla teille yökylään joskus”-asteelle ja voitte ehkä kuvitella, että hippasen oli liikaa vauhtia touhussa. Ahdistus siitä seurasi ja nyt roikkuu Facebookissa yksi odottava ystäväpyyntö, johon ei tohdi koskea.

Miten sitten olisi mahdollista tasapainoilla terveen kiinnostuksen ja ahdistavan yli-innokkuuden välillä? Ihmisenlukutaito on laji, joka pitäisi lisätä pakolliseen oppivelvollisuuteen. Koulussa pitäisi opettaa tunnistamaan toisen kiinnostuksen määrä ja kuinka oma innokkuus suhteutetaan siihen. Se on nimittäin vaikeaa. Mutta hyvänä nyrkkisääntönä sanoisin, että aktiivisten aloitteiden määrän tulisi jakaantua jotakuinkin tasan puoliksi. Ja/tai jos jokaiseen omaan aloitteeseen tulee nihkeä, ympäripyöreä ja välttelevä vastaus, silloin on parempi perääntyä ja antaa toiselle mahdollisuus tulla vastaan.

Näin minä tämän näkisin. Miten sinä näkisit?

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Marraskuu on viiksikuu!

Muistuttaisin teitä rakkaat ystävät, että marraskuu on alkanut. Tämähän tarkoittaa sitä, että hymiölakko on päättynyt! ;) No tarkoittaa se sitäkin. Mutta ennen kaikkea se tarkoittaa sitä, että Movember potkaisee itsensä liikkeelle ja viiksiä alkaa kasvaa kuin sieniä sateella konsanaan.


Minähän siis reiskasti lupasin laittaa euron jokaisesta blogini lukijasta, joka rekisteröityy, kasvattaa viikset ja ilmiantaa itsensä. Lisäksi kehoitan kaikkia viiksettömiä haastamaan kavereitaan lupaamalla heille rahasumman x komeista viiksistä. Rahat menevät Hopearahastolle, joka rahoittaa eturauhassyövän tutkimusta. Tärkeän asian puolesta puuhaillaan siis!

Niin että eikun kamerat käyntiin ja viiksenkasvatusprojekti pystyyn!

maanantai 1. marraskuuta 2010

Mualima pieni paikka on

Olin viikonloppuna tupareissa ja tulin siellä ajatelleeksi asioita. Minusta on suorastaan jännä, miten kotibileiden määrä vaan lisääntyy iän myötä, kun ihmiset viettävät yhä mieluummin aikaa vaan tutulla porukalla paikallaan sen sijaan, että pitäisi välttämättä lähteä rymyämään kaupungille, niin kuin teininä. Mutta se ei ollut tämän kirjoituksen pointti. Vaan se, että toisinaan päätyy bileisiin, joissa tuttu porukka ei olekaan oma tuttu porukka. Ja mitäs sitten tehdään?

Jos tunteekin bileistä vain isännän tai emännän ja loput ovat vieraita, huomaa yhtäkkiä seisovansa orpona piruna kynnyksellä ja miettivänsä, että mitäs nyt hittoa seuraavaksi. Paitsi että päästään tilanteeseen, jossa pitäisi opiskella äkisti liuta uusia nimiä, niin pitäisi myös jotenkin keksiä, miten soluttaa itsensä jo olemassa oleviin kuppikuntiin. Karmea paikka, jopa minulle.

Kuva: DrenBoy-

Apuun ryntää kuitenkin äkisti maailman pienuus. Aina voi etukäteen kysyä isännältä/emännältä valideja linkkejä ihmisten välillä, joista saa puheenaihetta aikaiseksi, tyylillä: ”Niin, sä olet kuulemma Karpon äidin miesystävän veljenpoika.” Se hämmentää keskustelukumppania kummasti, jos tuntematon seuraan putkahtanut ihminen tietää toisesta jotain ja se herättää usein myös keskustelua. Esimerkiksi minä häkellyin kerran vieraassa seurassa, jossa kaksi ensimmäistä kanssani keskustellutta ihmistä totesivat, että ”aa, sä olet se kirjallisuudenopiskelija”. Siitä oli hämmennyksen hälvettyä kuitenkin hyvin helppo lähteä jutulle.

Jos ei ehdi tentata tutuilta etukäteen apua ihmisviidakkoa varten, voi alkaa omin avuinkin selvittää yhdistäviä tekijöitä. Olette ehkä kuulleet kuuden ketju –teoriasta (six degrees of separation), jonka mukaan jokainen meistä on kytketty kaikkiin maapallon ihmisiin korkeintaan kuuden muun ihmisen kautta. Luulen, että verkostoituneessa länsimaailmassa tämä voi hyvinkin pitää paikkansa. Suomessa tuskin tarvitsee kuuttakaan. Ja varsinkin bileissä noita linkkejä on yleensä yllättävän paljon.

Reippaalla ”Moi, oon [insert nimesi tähän]. Kuka sinä oot?” –aloituksella pääsee vauhtiin. Sitten kun tämä toinen kertoo kuka on ja mitä puuhaa, niin siitä aukeaa hyvin nopeasti kymmenkunta polkua, joiden varrelta löytyy todennäköisesti yksi yhdistävä tekijä, ihminen. Ja se onkin jännä, miten helppo ihmisten on puhua yhteisistä tuttavista ja sitä myöten löytyy varsin kivuttomasti yhteinen sävel.

Tämä maailma on kuitenkin ihan pikkuruinen. Oletko huomannut?
Related Posts with Thumbnails