Hiljattain keskustelimme katseesta ja katsomisesta. Tällöin kirjoitin katseesta etenkin valtana. Tänään sivuan katsetta kommunikaationa.
Olen kehottanut tuttaviani nostamaan katseen lehdestä tai kirjasta, jos he menevät ulos lukemaan. Se tekee ihmisestä helpommin lähestyttävän näköisen. On kuitenkin syytä muistaa, että katseella voi olla myös päinvastainen vaikutus. Liian tiivis tuijottaminen ja toisen katseella haastaminen saattavat vaikeuttaa lähestymistä. Ujompi saattaa mennä hämilleen, jopa ahdistua.
Katse on teko ja samalla se on viestintää. Kun katson sinua silmiin, luon - usein tietoisesti - väylän, jota pitkin voin kommunikoida kanssasi.
JanneSeppänen on kirjassaan Katseen voima (2006) kirjoittanut, että "katseiden vaihtaminen on vuorovaikutuksen perusta, jossa ihmiset tunnistavat ja samalla tunnustavat toisensa sosiaalisina toimijoina".
Tämä osaltaan selittää sen, miksi toista on vaikea katsoa silmiin, kun hävettää. Jos katse on vuorovaikutuksen perusta ja samalla tunnustus siitä, että molemmat ovat keskustelussa tasavertaisia toimijoita, häpeävä osapuoli ei tunne ansaitsevansa tuota tunnustusta. Jos on tehnyt väärin ja häpeää, ei joko koe ansaitsevansa tasavertaista kommunikaatiota tai tuntuu, että toinen näkee katseellaan väärintekijän läpi.
Toisaalta Seppälä kirjoittaa myös, että "katseiden kohdatessa ei voi ottaa antamatta samalla myös jotain: katsoessaan katsoja samalla paljastaa itsensä". Ehkä juuri tästä syystä hyvin ujo poika, jonka kanssa olin hiljattain treffeillä, ei lainkaan uskaltanut katsoa minua silmiin.
 |
| Katse vai tuijotus? Katse on teko ja tärkeä osa viestintää. Kuva: Niina Piirainen |
Sanattomanakin tekona katse siis viestii. Katsomatta jättäminen viestii, ettei vastapuoli halua kommunikoida. Maahan katsominen viestii Seppäsen mukaan ujoutta ja epävarmuutta. Seppänen kirjoittaa myös, että "vaikka ihminen koettaisi olla ilmaisematta kasvoillaan yhtään mitään, hän ilmaisee paljon".
Kommenteissa pohdittiin katsomisen ja tuijottamisen eroa. Seppänen lainaa Deena ja Michael Weinsteinia ja kirjoittaa, että "tuijottaminen muodostaa esimerkin tietoisesta halusta saattaa toinen objektiksi". Hän myöntää kyllä myöhemmin, että on myös tiedostamatonta ja täten paradoksaalista tuijottamista, jolloin ihminen tuijottaa, vaikkei aikoisi tai edes haluaisi.
Kuten olen kirjoittanut, Suomessa opetetaan lapsille, että tuijottaminen on rumaa. Weinsteinien ja Seppäsen määritelmän valossa niin se onkin. Tuijottamalla toinen tehdään oman katseen objektiksi, eli riistetään häneltä oikeus olla tulematta nähdyksi. Lisäksi tuijottamisen objektivoiva teko yleensä aiheuttaa tuijotuksen kohteena olijalle epämiellyttävän olon.
Katseen viestinnässä täytyykin olla tarkkana: mitä oma katse viestii? Katsonko vai tuijotanko? Annanko toiselle mahdollisuuden hyväksyä katseeni esimerkiksi hymyilemällä tai katsomalla takaisin vai katsonko häntä siitä huolimatta, että hän kääntää päänsä ja vaivaantuu? Mitä kasvoni viestivät katseeni kanssa, hymyilenkö, irvistänkö, kurtistanko kulmiani?
Lisäksi vastaus Joukon pohdintaan, miksi on ihan ok katsella esimerkiksi leikkiviä lapsia, mutta aikuisten katsominen leimataan helposti tuijottamiseksi. Lapset haluavat itse tulla nähdyksi, mikä liittyy osaltaan oman identiteetin rakentumiseen. (Tästä kirjoitan seuraavassa katsetta käsittelevässä tekstissä.) Aikuinen sen sijaan kokee oman identiteettinsä valmiiksi ja oman tilansa omakseen, jolloin katse on kysymys vallasta, katsotuksi tulemisesta ja nähtynä olemisesta.
Näin minä asiasta ajattelen. Mitä sinä ajattelet?
