Rakkauden sanotaan olevan sokea. Sillä ilmeisesti viitataan siihen, että rakastunut ihminen näkee rakkautensa kohteessa vain ne ihanat puolet ja antaa anteeksi kaikenlaista, koska kaiken maailman hormonit kehossa pistävät järkipuolen ihan sekaisin. Mutta ei se ole vain rakastumisen ilmiö. Olen nyt huomannut ympäristössäni, että myös ihastuneet ihmiset tuntuvat olevan paitsi sokeita ja kuuroja myös mykkiä.
Ystävättäreni ihastui hiljattain komeaan nuoreen mieheen. Kuviossa ei olisi mitään väärin, mutta tämä komea nuori mies tekee hänelle ohareita tämän tästä. Koko ystäväporukka on ihan käärmeissään ja valmiita pistämään komean nuoren miehen rahtipaketissa Grönlantiin. Mutta ystävätär on niin ihastunut, että on valmis sulattamaan oharit ja antamaan anteeksi.
No, kukaanhan ei oikeasti tiedä, miten fantastisen ihanaa kahden ihmisen keskinäinen aika on ja millaisia muiden silmiin anteeksiantamattomia törppöilyjä sen takia voi sivuuttaa. Mutta voiko ihastuksissaan oikeasti sokeutua niin pahasti, että tulee antaneeksi kävellä ylitseen, koska se toinen on vaan niin ihana? Itsekin olen pari kertaa meinannut mennä pää edeltä orapensaaseen jonkun elämää ihanamman ihmisen takia. Tai olen mennytkin ja ihan päistikkaa. Eikä aina itse tule tajunneeksikaan, miten väärässä sitä voi jonkun ihmisen suhteen olla.
Kun ystävät yrittävät sitten vaivihkaa kertoa, että tätä yksilöä ei kannattaisi ehkä kovin kauaa katsella, kun se kohtelee sinua niin väärin, sitä ei halua missään tapauksessa kuulla. Ja valtaosa kieltää koko asian. Eikä sitä tietenkään voikaan aina tietää, ovatko ystävät vain ylisuojelevaisia vai ehdottomasti oikeassa. Mutta mikä on liikaa? Jos suhteen alkuvaiheessa ihastuksen kohde vaihtaa vaivalla valmistetun illallisen paperitöiden tekoon, millä todennäköisyydellä hän tulevaisuudessa jättää paperipinot sikseen tullakseen kotiin päivälliselle?
Mitä te tästä kaikesta ajattelette? Auttakaa flunssasta muhjuuntunutta ajatteluani ja kertokaa, että missä se raja oikein menee, mitä voi sulattaa ja mitä ei.
Hei, facebookin puolella kaverini totesi, että hänen mielestään ihminen, joka hoitaa työnsä hyvin ja ajallaan on mieluisempi kuin joku, joka sysää paperipinon syrjään illallisen tieltä. Mitä tuumitte tästä?
VastaaPoistaTämä on tosi vaikea kysymys vastata, eikä siihen yhtä oikeaa vastausta varmastikaan ole. Jos ystävättäresi kysyisi tyyliin vauva-lehden keskustelupalstalta tmv. telaketjufeminismin linnakkeesta, vastaus olisi toki selvä "JÄTÄ HETI SE MLQ!!!1¡1eleven~~~" :D
VastaaPoistaTuossa ystävättäresi tapauksessa riippuu ihan, minkälainen elämäntilanne sillä nuorukaisella on. Jos hän on jossain jatkuvassa, työntäyteisessä deadline-työssä (esim. Sanoma-neekerinä) tai -opiskelussa (esim. ark. yo.), tuon vaiheen paperityöoharit ovat ihan ok ja sinänsä kyllä merkki ahkeruudesta. Jos "paperityöt" taas ovat jo ihastusvaiheessa oikeasti jotain muuta (esim. WoW-klaanimeeting), niin vähintään hälytyskellot soimaan!
Toisaalta vaikka olisi kuinka ahkera tietotyöläinen, ei se saisi mennä jatkuvasti seurustelun edelle. Jos se menee niin jo alkuhuuman aikana, niin se menee niin satavarmasti ja jatkuvasti sitten vakiintumisvaiheessakin, jos toisella on taipumusta työnarkomaniaan virka-ajan ulkopuolella. Siihen lääkkeenä on ainoastaan ylityö- ja töiden kotiintuomiskielto. ;)
Omakohtaisesti tiedän itse laiminlyöneeni omia läheisimpiäni, ja olen sen saanut tuntea omissa nahoissanikin – ihan hyvästä syystä. Iltaluuhaamiseni yliopistolla pelkästään mikroluokassa surffaten tai kirjastossa huvikseni kirjoja tutkien ei ollut mitenkään reilua parempaa puoliskoa kohtaan, varsinkaan heti yhteenmuuton jälkeen. :( Eikä yhtään enempää sekään, että olin kyllä fyysisesti läsnä, mutta usein varsinkin tuottavimpaan työaikaani klo 20-02 henkisesti muissa maailmoissa, esimerkiksi kirjoittamassa jotain pitkää nettikirjoitusta tai koulutyötä vastaillen tämän jutteluyrityksiin hajamielisesti ja jälkikäteen mitään "keskustelusta" muistamatta.
Kai sitä vain pitää hakata päätään seinään tarpeeksi kauan, ennen kuin tajuaa, että kannattaa lopettaa.
On tullut vastaan lehti- ja nettiartikkeleita, joissa kirjoitetaan kumppaninvalinnasta. Aika monista tulee ilmi semmoinen perusviesti, että miehet yleisesti haluavat seksikkäitä ja upeita mimmejä ja naiset hyvin toimeentulevia ja luotettavia miehiä. Nämä artikkelit perustellaan luolamiesteorialla, joka perustuu siihen, että miehet haluavat lapsilleen hyvät geenit ja naiset pyrkivät turvaamaan lastensa tulevaisuuden valitsemalla luotettavan ja elatuskykyisen miehen.
VastaaPoistaEli näiden otsikoiden perusteella tulisi siis pohtia, onko mies nimenomaan pelaamassa WoWia vai tienaamaassa rahaa tai opiskelemassa, mikä tietenkin olisi hyväksyttävää ja hienoa.
Pariutumistiede ei voi olla mikään hirvittävän vanha tieteenala, sikäli kun psykologiakin on itsenäisenä tieteenalana suhteellisen uusi, mutta ainakin mediassa se tuntuu olevan pieni uskonto. Mikä sitten on ok.. Taitaa mennä enemmän filosofian puolelle.
Taitaa olla veteen piirretty viiva ja hyvin paljon henkilöiden keskinäisistä jutuista, sopimuksista, aikaisemmista kokemuksista kiinni..
Joku seksuaaliterapeutti, jonka nimeä en nyt muista, kirjoitti Tehyn lehdessä seksuaaliterapiasta ja siitä, että isoin syy miksi parisuhdeongelmista tulee ongelmia on se, että ihmiset eivät puhu keskenään. Taidan olla tuon jutun kannalta aikalailla samoilla linjoilla.