Mikko, tässä on Matti, Matti, Mikko

Oletko koskaan joutunut tilanteeseen, jossa ystäväsi tapaa sattumalta jonkun tuttavansa ja he juttelevat pitkät pätkät keskenään ja sinä seisot vieressä, pelaat katseella pingistä ja mietit, että kukahan tuo on? Olisitko toivonut, että ystäväsi olisi esitellyt teidät? Vai oletko kenties ottanut hiljaisen paikan tullen ohjat omiin käsiisi, ojentanut räpylän ja sanonut, että ”Mä oon muuten Maiju, moi”? Mitä muuta tuossa tilanteessa voisi tehdä?

Ennen vanhaan oli helppoa. Näihin asioihin oli jonkinlaisia sääntöjä. Vanhempi esitteli nuoremman ja mies naisen ja ylipäätään oli niin paljon formaalimpaa, että esittely kuului asiaan, sillä sooloilla ei voinut. Mutta miten tämmöisellä modernilla 2000-luvulla pitäisi suhtautua esittelyyn? Vieläkö sille on tilausta? Pitäisikö olettaa, että kaikki ovat niin ronskeja ja reippaita, että esittelevät ihan itse itsensä?

Sitäkin olen miettinyt, että miksi esittely tehdään kahteen kertaan. Miksi sanotaan ensin Mikko ja Matti ja sitten uudestaan Matti ja Mikko vuoroin kehon kielellä kumpaakin osoittaen? Ymmärrän sen, että ensin esitellään Mikolle Matti ja sitten Matille Mikko, mutta pelkkinä nimien luettelemisina tämä ”Matti, Mikko, Mikko, Matti” on aina herättänyt minussa hämmentynyttä hilpeyttä. Formaali rakenne tuo toki tilanteeseen helppoutta, on varsin helppoa luetella neljä nimeä putkeen sen kummempia miettimättä. Luovaksikin saa varmasti heittäytyä taidon niin salliessa.

Kuva: Mickey van der Stap

Minusta on kiva tulla esitellyksi. Jos seison ja ping pongaan keskustelua, tunnen oloni tärkeäksi, kun ystävä pysähtyy ja esittelee minut. Aina on myös jännittävää kuulla, mikä määre minulle annetaan: olenko ”työkaveri”, ”opiskelututtu” vai ”lukioaikaisen kaverin entinen tyttöystävä”. Vaikkei itse sanoisi keskusteluun yhtään mitään ja vaikkei sitä toista ihmistä näkisi koskaan ikinä enää, on silti mukava tulla tunnustetuksi. Ja onhan aina olemassa se mahdollisuus, että maailman pienuus iskee jossain sosiaalisessa tilanteessa ja on mukava, että voi (ainakin teoriassa), puhutella toista nimellä uudelleen kohdatessa.

Olisin siis taipuvainen kehottamaan ihmisiä esittelemään toisiaan. Se on huomaavaista sitä hiljaista osapuolta kohtaan. Eikä se kovin vaikeaakaan ole, kun siihen tottuu. Neljä nimeä peräkanaa lueteltuna ja käden tai pään heiluttelu puolelta toiselle, ei ole suurikaan ponnistus, mutta tekee maailmasta taas vähän lämpimämmän paikan olla. Vai ehkä sittenkin virallisemman ja pönöttävämmän? Ehkä? En tiedä. Mitä mieltä sinä olet?