Lopulta olemme kuitenkin yksin

Scandinavian Music Groupilla on surullinen laulu, jonka nimi on Lopulta olemme kuitenkin yksin. Se tuli mieleeni, kun kuuntelin erään tuttavan tarinaa mummostaan. Ensi viikolla yhdeksänkymmentä vuotta täyttävä mummo haluaisi jo kuolla.

Ilmiö ei ole ainutkertainen; monien vanhusten kuulee toivovan kuolemaansa. Osa on väsyneitä. Osa sairaita. Valtaosa on kuitenkin yksinäisiä.

Sitä tuntee itsensä ontoksi, kun istuu mummonsa vieressä ja kuuntelee, kuinka tämä toivoo kuolevansa pois. "Miksi minä elän, kun kaikki muut ovat jo kuolleet?", kertoi tuttavani mummonsa sanoneen. Entä minä? Minähän olen tässä?

Kuva: Daria

Valtaosan ajasta emme kuitenkaan ole siinä. Ne ihmiset, joita mummot ja papat ennen näkivät päivittäin, puolisot ja ystävät, ovat jo menneet edeltä tuolle puolelle. Ja vaikka kuinka haluaisimme ajatella, että olemme mummojemme ja pappojemme ystäviä, emme kuitenkaa ole sitä samalla tavalla kuin pitkäaikainen elämänystävä on. Onko siis ihmekään, jos tuntuu ahdistavalta istua yksin odottamassa vuoroaan?

Kun poika kertoi yksinäisestä mummostaan, hän sanoi toivovansa, että mummo näkisi yhdeksännenkymmenennen syntmäpäivänsä. Samaan hengenvetoon hän toivoi, että mummo sen jälkeen pääsisi pois ja saisi rauhan. Kuuntelin, pidättelin itkua ja oivalsin.

Oivalsin, että lopulta olemme kuitenkin yksin. Ennen sitä emme ole. Ura on hieno asia. Harrastukset ja omat puuhat ovat tärkeitä jokaiselle meistä. Vanhuuden hetkinä emme kuitenkaan kaipaa uraa tai harrastuksia vaan ihmisiä.

Kaipaamme niitä, jotka ovat jo menneet. Kaipaamme ystäviä, joita ei näe tarpeeksi usein. Kaipaamme sukulaisia, jotka jäivät jonnekin matkan varrelle. Kaipaamme, että joku jakaisi kanssamme aikamme.

Päätin silloin, että jos minun joskus pitää valita asian tai ihmisen väliltä, valitsen ihmisen.

Mitä sinä valitset?