Kun ihmiseltä kysyy, että "mitä sulle kuuluu", vastaus on yhdeksällä kerralla kymmenestä seuraava: "No ei tässä mitään ihmeitä. Töitä ja töitä. Sitä samaa, niinku viimeeksikin." Toisen "töitä" sanan tilalla saattaa olla "koulua", muuten tilanne ei olennaisesti muutu.
Jos kuitenkin malttaa istua alas ja ottaa toisen kupin kahvia, tapahtuu ihmeitä. Vasta ensimmäisen kymmenen, kahdenkymmenen minuutin jälkeen lauseet alkavat sanoin "Ainiin! Muistinko, mä kertoa että..." ja sitten ne samaiset lauseet jatkuvat:
"...me muutetaan Kiinaan vuodeksi."
"...voitin lotossa ihan hulluna rahaa."
"...mä löysin meidän ullakolta mummin sota-ajan kirjeet ja siellä oli tämmönen kiinnostava juttu..."
"...mähän sain siis uuden työpaikkatarjouksen ja suunnittelen vaihtavani alaa ihan kokonaan."
 |
| Kuva: Lovelorn Poets |
Siinä kohtaa sitä ajattelee, että miten maailmassa kukaan saattoi vastata kuulumiskyselyyn "ei mitään ihmeitä", kun oikeasti kuuluu vaikka mitä ihmeitä. Ihmiset vaan tuntuvat menevän ihan lukkoon, kun kuulumisia kyselee. Ei meille vaatimattomille suomalaisille lähtökotaisesti vaan kuulu mitään jännää, vaikka kuuluisikin.
Toisaalta vaikka ei kuuluisi ihmeitäkään, kun toisen kanssa istuu aloillaan ja juttelee pidempään kuin kolmetoista ja puoli minuuttia, alkaa toinen vasta varsinaisesti kertoa kuulumisiaan. Ehkä se on ujoutta, ehkä se on alkukankeutta tai ehkä ihminen ei vaan äkkiseltään muista, mitä hänelle oikein kuuluukaan.
Hetken mietittyään ja rupateltuaan asiat alkavat hiljalleen palata mieliin. Ainiin, minullehan kuuluu vaikka mitä! Minähän olen ostanut uuden auton. Saanut lapsen. Päättänyt ruveta nunnaksi. Aloittanut harrastuksen ja lukenut kolmetoista jännää kirjaa. Jaa, että mitäänkö ei kuulu?
Ehkä ihmiset pelkäävät, että kuulumisten pitäisi aina olla jotenkin mullistavia ollakseen kiinnostavia. Kolmetoista jännää kirjaa ei tunnu olevan tarpeeksi. Pitäisi olla niin hip ja cool, että olisi käynyt vähintään riippuliitämässä ja suunnitellut matkaa merien taakse. Kuitenkin meitä ihmisiä kiinnostaa enimmäkseen ihmisten arkiset asiat.
Sen sijaan, että kohauttaa olkiaan miettien, että "aina tuo yks vaan jäitä polttelee" ja alkaa kertoa omia kuulumisiaan, ei ole hullumpi idea kuunnella vähän tarkemmin ja vähän pidempään. Kun antaa toiselle aikaa, kuulee mitä ihmeellisimpiä juttuja.
Niin, että mitä sinulle kuuluu?
Pyrin useimmin vastaamaan heti, mitä kaikkea jännää kuuluu. Joskus ihan sanon, että annas kun mietin ja sitten en keksikään mitään ja on pakko sanoa, ettei mitään töitä kummallisempaa. Kun ihan joka päivä ei ole työkavereille mitään mullistavaa kerrottavaa. Samat naamat töissä päivästä toiseen näkee kuitenkin.
VastaaPoistamaikkiainen, minä sorrun aina tuohon "ei mitään ihmeitä" -vastaukseen ja tajuan vasta jälkikäteen, monesti tyypin jo mentyä, että oikeastihan mulle ois kuulunut vaikka mitä. :)
VastaaPoistaNyt ei kyllä kuulu muuta kuin perheen puheen sorinaa, mutta se on just nyt sitä, mitä tarvitsen.
Hyvää kuuluu, kiitos kysymästä! Toissapäivänä saapui uusi pakastin, joka odottaa vielä paketissa asennustaan :)
VastaaPoistaAndy, onnea uudelle pakastimelle. (Tämä tarkoittanee, että eräs toinen pakastin ilahduttaa minua vielä tovin...)
VastaaPoistaHyviä huomioita ja hienoa, että otit aiheen esiin. Itse olen myös huomannut, että en oikein osaa vastata tuohon muuta kuin "ihan hyvää" tai "ei ihmeempiä". Välillä olenkin ajatellut, että pitäisi sanoa jotain muuta, että yleensä en kuitenkaan keksi tai jostain muusta syystä saa sanottua mitään muuta. Lisäksi noiden perinteisten vastausten kanssa käy helposti niin, että keskustelu ei lähde eteenpäin tai ainakin jatkaminen tuntuu hankalalta.
VastaaPoistaMoikka. Minusta se "mitä kuuluu ei ihmeitä" on sellainen rituaali tai pelinavaus jonka jälkeen päästään vasta eteenpäin. Minusta ainakin tuntuu siltä että se mitä päättää kertoa tai mikä tuntuu hyvältä kertoa, riippuu tilanteesta monella tapaa. Se on sellainen tunnustelu, se aloitus. Kyllä ne isoimmat uutiset päräytetään ihan kättelyssä, mutta monet asiat tuntuisi melkein hassulta esitellä heti eka puheenvuorossa. Ensin se keskustelu ajetaan sisään.
VastaaPoistaAnne, siksi siihen olisi hyvä lisätä perään jotain pientä, joka antaa keskustelukumppanille vähän tarttumapintaa. "Ihan hyvää kiitos, kävin eilen illalla pitkällä lenkillä ja oli ihanaa, kun koko matkan oli sula asfalttitie." Se on jo kuuluminen ja siitä pääsee jutun juurelle.
VastaaPoistaIloinen, olet oikeassa. "Ei ihmeempiä" aloittaa keskustelun. Jos siitä haluaa eteenpäin, onkin sitten kuunneltava tarkemmin ja pidempään.
Joskus tuntuu, että sitä itsekin muistaa vasta useiden hetkien jälkeen kertoa kiinnostavia tarinoita, vaikka istuisi aloillaan parhaan ystävänsäkin kanssa. En tiedä muista, mutta minun ja ystäväni keskustelu on täynnä noita "AINIIN! Kerroinko mä jo..." -aloituksia, kun tarpeeksi kauan on toisen seurassa maltettu olla aloillaan. :)
Kai siinä menee jotenkin lukkoon joo. Tuossa on ehkä vielä isompana ongelmana se, että on hirmu vaikea olla varma kysyjän motiivista. Jos kysyjän tarkoituksena on ainoastaan heittää lyhyt keskustelunavaus ilman sen suurempaa halua jatkaa keskustelua sen syvemmälle, noinhan se tehdään. "mitä kuuluu" "ihan jees" Kun juttua jatketaan vaikka sen kahvin ääressä, voi olla paljon varmempi siitä, että kysyjä todella haluaa kuulla vastauksen. Minusta "EIpä tässä mitään" on ensisijaisesti suojakeino. Sinänsä ehkä turha sellainen, koska rehellinen ja avoin vastaus johtaa hyvin harvoin mitenkään negatiivisiin seurauksiin, enemmänkin päinvastoin.
VastaaPoistaTästä tulee myös mieleen hieno tarina kaverin selvitytymisestä taksijonossa. Jätkät seiso aika pitkässä jonossa, kun takana ollut urpo tönäs kunnolla ja selkeesti riitaa haastaen heitti, että "Mikä sua vaivaa?!" kaveri kääntyi rauhallisesti, katsoi silmiin, taputti olalle ja vastasi :
"Tuntuu hienolta, että joku välittää. Tosi harvoin nykyään kukaan vaivautuu kysymään noin suoraan: itse asiassa on ollut vähän työssä raskasta ja tyttöystävänkin kanssa vaikeaa, mutta heti helpottaa kun saa sanoa asiasta jollekin"
Tuuppija oli jäätyny aivan täysin ja tilanne raukes sillä.
O, ihana tarina! Ja erinomainen elävän elämän esimerkki juuri siitä mitä sanoit: turhaan suojaudumme "ei täs mitään" -vastauksella, kun oikeasti ihmisiä varsin usein kiinnostaa kuulla, mitä toiselle kuuluu. Eihän niitä kuulumisia tarvitse tuntikausia kadunkulmaan pysähtyessä kertoa, mutta lyhyt tilannekastaus ois kiva.
PoistaTotta kyllä sekin, että välillä se "ei täs mittää" on ihan hyvä vastaus, jos toinen haluaa vain tervehtiä ja olla kohtelias. Siksi kirjoitukseni tähtää nimenomaan siihen, että jos toisen kuulumiset kiinnostavat vilpittömästi, on sille toiselle annettava aikaa ja täten mahdollisuus oikeasti muistella, että mitäs sitä tähän elämän väliin oikein kuuluukaan.
Olenpa sekava ajatuksissani. Ehkä pitää nukkua seuraavaksi. :)
Aleksi, juuri niin kuin sanoit, niin tilanteessa tosiaan menee helposti lukkoon. Ja hyvä pointti myös tuo, että kun ei ole varma kysyjän motiiveista (haluaakin pidempää keskustelua vai kysyä vain muuten), niin on vaikea vastata. Tuo kertomasi tarina oli myös aivan huippu! :D
VastaaPoistaAliisa, kiitos myös sulle kommentista. Ja kuten sanoitkin, niin olisi tosiaan hyvä, jos osaisi heittää vielä jotain pientä tarkentavaa asiaa, josta olisi helpompi halutessaan jatkaa keskustelua.
Itsekin sorrun vastaamaan "ei ihmeitä" -tyyppisesti. Mutta kunnon vastaus kieltämättä auttaisi keskustelua liikkeelle. Heti ei vain vastaus tule mieleen...
VastaaPoistaAloitusfraasiksi pitäisi ehkä keksiä jotakin, mikä antaisi olettaa jotakin muuta vastausta: "Kuuluuhan mulle, annas kun mietin mitä kaikkea..." ainakin itse saa vähän aikaa miettiä.
Ja mitäs mulle, niin yritän löytää uusia aiheita blogiini, ellei se aivan kuihtuisi. Eipä tässä muuta.
Pinatapai, joo! Toi on hyvä. Alan tästä lähtien vastata aina, että "Annas kun mietin...", koska itsekin selkeästi tarvitsen hetken aikaa kerätäkseni kuulumisajatukset kaiken muun seasta. Kiitos hyvästä ideasta. :)
PoistaMulla on yksi ystävä, joka kysyy usein aluksi "mitä kuuluu" ja jolle vastaan kunnolla. Tai siis menen hiljaiseksi ja mietin vastausta, ja se tuntuu oikealta ja hyvältä.
VastaaPoistaPuolituttujen kanssa ei tietenkään ole sellaista, eikä pidäkään olla. En ymmärrä äitiäni, joka vastaa (liian) rehellisesti kaikille jotka vaivautuvat kysymään. Tuttujen kesken keskustelua ei kuulu aloittaa "aika huonoa kuuluu joo". Ystävien kanssa keskustelu pitää melkeinpä aloittaa niin, jos se on totta.
Nemo, hiljaiseksi meneminen ja vastauksen miettiminen ovat selkeästi hyvä tapa toimia, ellei ole kulkenut pitkin katuja itselleen hokien, että "minulle kuuluu jännää, aloitin eilen koulun, minulle kuuluu jännää, aloitin eilen koulun, minulle kuuluu jännää, aloitin eilen koulun", jolloin äkkikysymykseen "mitä sinulle kuuluu" saattaisi tullakin salamannopeasti, että "jännää, aloitine ilen koulun". (Olipa se turhan pitkä lause. :D )
VastaaPoistaJa oikeassa olet siinäkin, että puolituttujen kanssa on kuulumisten kysely vaan sellainen sosiaalinen riitti ilman sen syvempiä merkityksiä. Toisaalta taas olisiko vaan vinkeää, että kertoisi rehellisesti aina kuulumisistaan (huonoistakin) ja samalla ravistelisi tätä neännäisen kohteliasta "Mitä kuuluu, no ei kai tässä" -kulttuuria? Ehkä äitisi onkin uranuurtaja!
Haha, hauska kirjoitus :) Olen itse yrittänyt harjoitella vähän pidemmin vastaamista, koska kyllä sitä aina jotain kuuluu ja sitten saa keskustelun aloitettua jostakin aiheesta-
VastaaPoistaKarla, siitähän ne keskustelut nimenomaan aukenevat. :)
VastaaPoista