Kainuu tunnetaan murheellisten itsemurhalukujen maakuntana ja sitä se myös on. Kun aloitin lukion, ensimmäisenä vuonna koulustamme kolme otti itsensä hengiltä. Hiljalleen sai tottua siihen, että vähän väliä kuuli jonkun tutun tutun lähteneen oman käden kautta, useimmiten ajaneen rekkaa päin. Vaan en tottunut.
Enkä totu vieläkään. En totu, enkä hyväksy. Itsemurha ei ole ratkaisu. Se ei ole vaihtoehto. Se on vain hemmetin huono valinta. Valinta, jonka taakseen jättämät jäljet ovat pitkät, syvät ja tekoa paljon murheellisemmat. Peruuttamaton valinta.
Hiljattain kaverini päätyi tähän valintaan. Ja välittömästi päässäni alkoi nakertaa ikävästi kaikille saman läpikäyneille tuttu ajatus: enkö olisi voinut tehdä mitään? Sitä pähkäilee ja analysoi läpi kaikki hetket, kaikki keskustelut ja miettii ja miettii, että miksei nähnyt tämän tulevan.
Ystävättäreni lohdutti minua sanoen, etten olisi mitenkään voinut tätä tapahtumaa estää ja asian pähkäileminen ei auta yhtään. Hän on sekä väärässä että täysin oikeassa.
 |
| Vilnan sillankaiteessa ei ole rakkauslukkoja vaan kyltti, joka puhuttelee hypäämistä suunnittelevia: Älä hyppää, sinusta välitetään. Hae apua. |
Väärässä hän on siksi, että mielestäni jokaisella meillä on valta vaikuttaa. Jokainen ystävällinen sana, huolehtiva kysymys tai lämmin ele saattaa riittää siirtämään tuota kammottavaa päätöstä kauemmaksi. Ja jos se päätös siirtyy vähän kauemmaksi riittävän monta kertaa, on mahdollista, että itsemurhaa hautova hakee ja saa apua. Jokaisella meillä on mahdollisuus nähdä toisen tuska ja ahdistus ja edes yrittää puuttua siihen.
Samalla ystävättäreni on täysin oikeassa siksi, että olemme mestareita kätkemään pahan olomme ja umpikujamme. Se on se "ei tartte auttaa" -virus, joka meihin vesirokon aikoihin iskee ja jää sisälle kytemään. Se saa meidät esittämään, että kaikki on hyvin, vaikka samalla pää hautoisi miten synkkiä suunnitelmia. Tämä on se, missä ihminen tekee väärin itseään ja ennen kaikkea lähimmäisiään kohtaan.
Yksin selviäminen on itsekästä. On täysin itsekästä yrittää pärjätä kaiken sen synkän, mustan ja pimeän kanssa yksin, kun apuakin voi saada. Itsekkyyden huippu on itsemurha. Meidän on opittava myöntämään heikkoutemme ja kertomaan, ettemme pärjää. Meidän on pakko olla valmiita hakemaan apua, tai muuten tämä maa pysyy murheellisten laulujen maana.
Hyväksyin, etten olisi voinut kaveriani auttaa. Yhtään vähemmän murheellista se ei tästä asiasta tee. Ja jotta kukaan muu ei päätyisi tähän samaan ratkaisuun, vetoan teihin: pitäkää huolta lähimmäisistänne. Ottakaa ahdistus tosissaan, kysykää toistenne vointia ja kuulumisia, halatkaa paljon ja pitäkää lähellä, älkää jättäkö yksin.
Mutta ennen kaikkea sinä, joka tunnet olevasi umpikujassa ja haudot päässäsi peruuttamattoman synkkiä suunnitelmia: hae apua! Älä jää ajatustesi kanssa yksin, vaan puhu. Älä yritä selvitä yksin.
"Death is so terribly final, while life is full of possibilities."
- George R. R. Martin
Kiitos hyvästä kirjoituksesta. Tiedä häntä, ja toivotaan, jos vaikka tuo auttaisi jotakuta synkkien ajatusten kanssa painivaa, ja saisi käännettyä ajatukset parempaan suuntaan.
VastaaPoistaHyvä kirjoitus, tuttuja ajatuksia. Ei ole montaa viikkoa siitä, kun juttelin ohimennen erään puolitutun nuoren miehen kanssa - pari päivää myöhemmin kuulin hänen päättäneen päivänsä oman kätensä kautta. Viimeiset sanani hänelle taisivat olla "koitahan pärjäillä"; näin jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt varmaan sanoa jotain muuta. "Alan ammattilaisena" syyllisyyden tunteet (varsinkin itsemurhatapauksissa) ovat joskus aivan ansaittujakin, meidän kun pitäisi osata tunnistaa nuoren tuntema paha olo ja vieläpä osata tehdäkin sille jotain, mutta menneisyyteen tuijottaminen on joka tapauksessa useimmiten turhaa - niin kauan kuin niitä eläviä vielä riittää, on meillä syytä keskittää kaikki huomiomme heihin.
VastaaPoistaHaluaisin korostaa yhtä seikkaa, jota et maininnut: Varsinkin nuorten tekemät itsemurhat tapahtuvat usein "aaltoina" - kun yksi nuori tekee ratkaisunsa ja tappaa itsensä, seuraa liian usein moni muu hänen esimerkkiään. Tämän vuoksi nuoren tekemän itsemurhan jälkeen meidän (enkä nyt tarkoita pelkästään ammatti-ihmisiä, vaan meitä kaikkia) on syytä kiinnittää tavallista enemmän huomiota toisiimme. Surutyö läheisen kuoleman johdosta on herkkä prosessi, jolle tulee antaa aikaa ja tilaa, mutta se ei saa käydä musertavaksi. Jos nuori ei pääse surun ylitse, voi hänkin sortua itsemurhaan. Myös muut kuin kuolleen läheiset voivat saada kipinän itsetuhoisten ajatustensa toteuttamiseen toisen itsemurhasta - joskus jopa täysin vieraan henkilön ratkaisu saattaa innoittaa nuorta tekemään saman.
Tämän vuoksi jokaisen itsemurhan jälkeinen aika on tärkeää - se on aikaa, jolloin yhdessä ololla ja kommunikaatiolla on tavallistakin enemmän merkitystä. Pelkkä tieto siitä, että voi tarvittaessa pyytää apua on merkittävä. "Sä voit soittaa mulle mihin vain kellonaikaan, jos siltä tuntuu", voi pelastaa ihmishengen.
Jos olet huolissasi kaveristasi, etkä tiedä mitä voisit tehdä, voit myös hakea apua hänen puolestaan. Moni nuori tuntuu pelkäävän, että ystävyys ei kestä sitä, että ilmaisee huolensa toisesta jollekin ulkopuoliselle - kokemuksesta voin sanoa, että tämä luulo on väärä. Terveydenhoitajalle, nuorisotyöntekijälle tai kelle vain vaitiolovelvolliselle ammattilaiselle kaverin tilanteesta puhuminen ei tarkoita luottamuksen pettämistä, vaan todellista ystävyyttä ja välittämistä. Jos se tuntuu vaikealta, voi aluksi jättää nimet pois: "Mä olen huolissani yhdestä mun kaverista, mitä mä voin tehdä?" on hyvä kysymys, joka jätetään liian usein lausumatta ääneen.
-Mankinen
Voi myös jättää huolensa Korkeamman käteen.
VastaaPoistaOlipas tosiaan hyvä kirjoitus rankasta aiheesta. Tulee lukio mieleen väkisinkin. Niitä asioita, joista on vaikea päästä yli, ja herättää kyllä melkoisesti tunteita. Vihaa, surua, sääliä, ja toisaalta kun jotenkin on käsitellyt kaverien kuolemaa ja itsemurhiakin aiemmin, niin jotenkin siitä surusta ja vellomisesta pääsee helpommin yli. Turhauttaa se silti, että edelleenkin itsemurhia tapahtuu.
VastaaPoistaMieli alkaa herkästi kysellä miksi, ja kehitellä järkeviä perusteita miksi ei. Mutta taitaa olla vääriä kysymyksiä, varsinkin jos jotakuta tahtoo auttaa. Kuunteleminen ja yksinkertaisesti läsnäoleminen taitavat olla aika tärkeitä asioita tässä ihmisenä olemisessa.
Sitten taas kolikon kääntöpuoli, että masennus on kuitenkin kansantauti ja aika suurella osalla meistä on tuttavia, jotka painivat masennuksen kanssa. Ei kukaan voi ottaa vastuuta kaikista kavereistaan, jotka saattavat hautoa ties ja mitä. Omastakin hyvinvoinnista täytyy pitää huolta. Joskus on oikea ratkaisu olla vähän välinpitämätön. Se on aika kovaa, mutta uskoisin, että terapeuttistakin, että ei jäädä vellomaan muiden ongelmissa. Ehkä tällä tyylillä voisi lopulta ennaltaehkäistä jonkin itsemurhan ja kouluammuskelun? Tiedostetaan asiat ja hyväksytään se, että kaverilla voi olla paha olla, mutta ei mystifioida itsemurhaa, kuolemaa tai kouluammuskeluita.
Hoitoon pääsee onneksi aika moni, ja osaa porukasta se auttaakin. Nykyisellään on vielä monia sellaisia terveydenhuollon ulkopuolisia väyliä, jota kautta pääsee puhumaan vaitiolovelvolliselle ammattilaiselle.
Tekstistä ehkä välittyy, mutta itseäni siis nykyään enemmän ärsyttää ja turhauttaa, kun itsemurhia tapahtuu. Aikaisemmin reaktiona oli kauhu, epäusko, epäilys, shokki, ja tunteiden sekamelska. Olisi varmaan edelleenkin, jos joku läheinen kuolisi, mutta kyllä näitä asioita kai voi oppia käsittelemäänkin.
Vielä viimeinen neuvo: Keksi jotain muuta tehtävää ja ajateltavaa. Elämässä on mukavampiakin asioita.
Esim. http://youtu.be/kjEgELpOeK0
Ensiksi toivotan sinulle voimia, ja olen iloinen siitä että ainakin itse toimit oman esimerkkisi mukaisesti ja tuot pahan olosi julki. En siis joutune olemaan huolissasi, ettet itse osaisi hakea ja saada tukea suruusi.
VastaaPoistaLisään tähän kuitenkin, että ystävättäresi oli täysin oikeassa. Ei olisi ollut mitään mitä olisit voinut tehdä. Vaikea masennus on siitä julma tauti, että se tapahtuu kokonaisuudessaan sairastuneen pään sisällä. Suureen osaan vakavista masennuksista kuuluu kiinteänä osana masennuspsykoosi, joka tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että sairastuneen kyky erottaa päänsisäistä todellisuuttaan päänulkoisesta todellisuudesta hämärtyy.
Se on tila, jossa lähimmän ystävän hymy saattaakin yhtäkkiä näyttäytyä loukkauksena. Se on tila, jossa kymmenetkin toistuvat kauniit sanat nollautuvat hetkessä vain sen vuoksi, että ystävä sekunnin murto-osaksi vilkaisee kelloa. Se on tila, jossa pahimmat pelot ja synkimmät murheet ovat koko ajan peittämässä kaiken kauniin, vaikka tuo kauneus olisi siinä vieressä koko ajan.
Siinä voi yrittää ystävä tehdä vieressä mitä tahansa, mutta masentunut ei välttämättä näe mitään siitä avusta ja tuesta jota häntä kohti koko ajan tarjotaan. Päin vastoin, masentunut näkee vierellään vain vihamiehen. Toiselle voi sanoa päivittäin, että on tästä huolissaan, että tämä on masentunut ja että tämä tarvitsee apua, ja siitä huolimatta masentunut uskoo loppuun asti ettei kukaan edes huomaa hänen pahaa oloaan.
En tietenkään sano, etteikö masentuneelle ystävälle pitäisi hymyillä, olla ystävällinen ja tarjota apua kaikessa. Totta kai pitäisi, aivan kuten pitää niillekin, jotka eivät ole masentuneita. Sanon vain, että ei näillä keinoin vaikeaa masennusta paranneta. Ainoa ihminen, joka lopulta pystyy masentuneen parantamaan on masentunut itse (ympäristön ja toivottavasti myös ammattilaisten tukemana), mutta jos hän ei itse ole valmis apua vastaanottamaan, tai edes avoimesti myöntämään pahaa oloaan, eipä sille millään yksinkertaisilla arkikeinoilla lähipiiri mitään voi, valitettavasti.
Masentunut pohjakosketus on helvetillinen olotila, ja ellei ihminen tiedä muita keinoja päästä sieltä pois, eikä tiedä mistä hakea ja saada apua, tai joka on opetettu häpeämään mielenterveyspalveluiden hakemista, joka on opetettu häpeämään heikkouttaan, on helppo ymmärtää miksi hän turvautuisi itsemurhan kaltaiseen äärimmäiseen ratkaisuun. Se on kauhea ratkaisu, ennen kaikkea itsensä tappaneen läheisille, mutta jos ihminen ei tiedä muuta ulospääsyä, se on aina ymmärrettävissä.
Siksikin arvostan kirjoitustasi yli kaiken. Muistutus, että apua on saatavissa, että muitakin poispääsykeinoja on olemassa, on aina masentuneille tärkeä -- ja tärkeää se on myös iskostaa selkäytimeen jo etukäteen kaikille niille, jotka jonain päivänä ehkä tulevat masentumaan.
Kiitos hyvistä kommenteista. Tällaista pohdintaa ja keskustelua kaipasinkin.
VastaaPoistaMankinen, tuo aaltoina tapahtuvat itsemurhat ovat tärkeä huomio. Eräänlaista aaltoilua lieni sekin ekan lukiovuoteni itsemurhakolmikko. Samaten kun nämä rekkaa päin ajelijat, joista yksi tuntui aina seuraavan toista. Roolimalli on synkkä, mutta joskus - niin hyvässä kuin pahassakin - riittävä sysäys ratkaisuun.
Voti, olen siinä samaa mieltä, että toisen terapeutiksi voi olla kohtalokasta ruveta. Luonnollisesti ystävän tuki ja kuunteleva korva ovat tärkeitä apuja masentuneelle. Mutta kun on todella masentunut, kuten Kimmokin toteaa, ystävän apu tuskin riittää tai voi kääntyä jopa itseään vastaan. Ammattiapu on välttämättömyys siinä vaiheessa, kun masennus on mennyt niin pitkälle, että vaatii akuuttia hoitoa sekä terapian että lääkkeiden muodossa.
Kimmo, voin vain kuvitella (ja silti tuskin voin kuvitella edes vähää osaa siitä) millaista on olla niin syvästi masentunut. Samalla minua mietityttää kovin, miksi nykyään yhä useampi sairastuu masennukseen. Mikä tässä yhteiskunnassa masentaa ihmiset? Mikä tässä kulttuurissa saa sen aikaan? Onko se Suomi? Onko se pimeys? Onko se alkoholi? Onko se individualistinen pärjäämiskulttuuri, joka pakottaa kaikki tavoittelemaan samoja päämääriä? Mikä se on? Mitä sille voisi tehdä vai voiko sille tehdä mitään?
Minua lämmittää eniten se, että vaikka asiasta hyvin vähän mitään tiedän tai ymmärrän, koet silti tekstini tärkeäksi. Kiitos.
Nyt pelottaa, voinko oikeasti lähettää tämän nimettömästi. En halua enkä jaksa vastaanottaa sitä kauhistelua, mitä henkilökohtaiset tunteeni aiheuttaisivat julkituotuina.
VastaaPoistaIkäväkseni voin sanoa olevani tietyllä tasolla tyhmä ja toivoisin olevani joissain asioissa vielä tyhmempi.
Olen masentunut, mutta tiedostan ongelmani ja työstän sitä. Sain aikaisemmin sontaa niskaani tästä: pilkallisia kommentteja, vähättelyä ja ilkeilyä.
En todellakaan ole niin hölmö, että myöntäisin asiaa uudestaan ikinä ääneen. Hoidan jokapäiväisiä tehtäviä, koska tiedän, että jos ne jätän hoitamatta, minusta näkyy ulospäin itsetuhoisuuteni. Lisäksi arkielämä on ainoa asia, joka pitää yleensä ihmisen erossa masennuksen syvenemisestä. Täytyy osata pitää itsensä liikkeessä.
Peräänkuulutankin sitä, että kaikki saisivat ihmisarvoista kohtelua. Kuulun siihen ihmisryhmään, joka herkästi käytöksellään ärsyttää toisia (taas yksi kehityskohde. Jokainen silmien pyöräyttely ja vähättelevä kommentti satuttavat lisää. Ymmärrän, että minusta ei pidetä, mutta kaipaisin silti mahdollisuuksia. Ihmiset kuvittelevat, että heillä on oikeus polkea minua, koska olen ulospäin henkisesti terve. Ja minä en voi olla miettimättä, miten paljon yksikin pilkallinen sana satuttaa. En aiemmin edes ollut näin herkkä.
Jos jokainen kerää aina työmatkallaan yhden kiven ja tiputtaa sen tismalleen samaan kohtaan, kasa on melkoinen. Yksi kivi ei tunnu missään sen yhden ihmisen kohdalla, mutta jos useampi kivi tippuu samaan kohtaan, lopputulos on melkoisen hirveä.
Ajatelkaa seuraavan kerran, kun valitatte yhdestäkään ihmisestä (kaupan kassa, opettaja, luokkakaveri, saman lenkkipolun käyttäjä...), että se henkilö on saattanut saada jo aika monta muutakin valitusta ympäristöstä ja hän _yrittää_ työstää itseään, mutta sinun kivesi voi olla se viimeinen kivi, joka katkaisee kamelin selän.
Harkitsen henkeni riistämistä usein, mutta en ole niin tyhmä, että menisin sanomaan siitä kenellekään oikeasti ääneen. Se show, mikä siitä alkaa, on niin naurettavaa ja tekopyhää, ettei kukaan edes usko siihen. Ja rehellisesti, minä saan elinvoimaa jokaisesta mukavasta sanasta, jonka kuulen ja jokaisesta ystävän soittamasta puhelusta. Jos joku kaverini viitsii kysyä minulta "mitä kuuluu?", päiväni on siltä osin yleensä täysin pelastettu. Ja ei, en kysymykseen vuodata vastaukseksi yleensä edes mitään masentavaa vaan minusta on kiva jutella uusista kengistä, hyvästä tv-ohjelmasta tai vaikka tulevista festareista.
Tiedän, että vika yksinäisyyteeni on jossain itsessäni, mutta toivoisin muiltakin sietokykyä sen verran, että auttaisivat minua löytämään sen ärsyttävän piirteeni ja korjaisivat sitä kanssani.
Hyvä kirjoitus. Sai kyyneleet virtaamaan. Paras ystäväni yritti itsemurhaa kahdesti ennen kun sai apua. Tiesin hänen masennuksestaan ja itsetuhoisista ajatuksista. Hän yritti hakea apua, mutta sai vain lisää ja lisää lääkkeitä. Se oli elämäni pelottavinta aikaa. Asuinkin hänen luonaan muutaman viikon tukena ja turvana. Sydämeni hyppäsi kurkkuun aina puhelimen soidessa.. Nyt, kolme vuotta myöhemmin, sydämeni ei enää pysähdy nähdessäni hänen soittavan. Tiedän että hänellä on kaikki hyvin.
VastaaPoistaEnsimmäinen Anonyymi, viestissäsi on paljon murheellista, mutta myös paljon sellaista, joka antaa toivoa. Se, että tiedostat heikot kohtasi ja olet valmis yrittämään niiden hiomista, on enemmän kuin mihin moni pystyy koko ikänsä aikana. Lisäksi on ihana kuulla, että masennuksesi on tiedossa ja työstät sitä. Toivon sinulle voimaa, sitkeyttä ja onnea myös!
VastaaPoistaÄlä anna periksi ja vaikka et läheisillesi itsetuhoisita aatteista kertoisikaan, kerro jollekin ulkopuoliselle ja objektiiviselle taholle. Oikeasti. Avun hakeminsen kynnys on korkea, mutta ei elämää kannata heittää hukkaankaan, kun se voi oikeasti muuttua hyväksi ja ihanaksi. Olen nähnyt vierestä useamman kerran, kun niin käy ja siksi uskon, että sinullekin voi käydä niin.
Toinen Anonyymi, kiitos. Tarinasi on hurjan rohkaiseva. Olet ollut todellinen hengenpelastaja sanan puhtaimmassa merkityksessä. On huojentavaa kuulla, että paras ystäväsi voi jo paremmin. Kosolti myötäistä tuulta teille molemmille!
Olen ehdottomasti samaa mieltä Aliisan kanssa tuosta avun hakemisen tärkeydestä. Jokaisen meistä tarvitsee aika ajoin tuulettaa mieltemme synkimpiä sopukoita jonkun toisen ihmisen kanssa. Jos pelkäät, että ajatuksiesi ääneen kertomisesta seuraa jonkinlainen show, ilmaise huolesi etukäteen sille ihmiselle, jolle olet puhumassa, tyyliin: "Edellisen kerran kun puhuin näistä asioista, siitä seurasi ikävä sotku, jonka en halua toistuvan; voimmeko käydä tämän keskustelun luottamuksellisesti kahden kesken?"
VastaaPoistaJos sopivan luotettavaa henkilöä ei siltikään tunnu löytyvän, voi nykypäivänä onneksi etsiä apua myös anonyymisti netissä tai puhelimella, esim. tuolla ylempänä Aliisan linkkaamana on mll:n sivut, joilta löytyy infoa aiheesta ("Lasten ja nuorten puhelin ja netti"). Myös seurakunnan erityisnuorisotyö on alkanut toteuttaa Netti-Saapasta, jonka kautta voi chattailla vaitiolovelvollisen vapaaehtoistyöntekijän kanssa.
Meinasin kommentoida jotain tuosta ihmisten ärsyttävyydestä, tai pikemminkin siihen liittyvistä väärinkäsityksistä (harva meistä jaksaa oikeasti ärsyyntyä kaupan kassasta, vaikka täti tiskin takana jaarittelisi niitä näitä jonon seisoessa - eiköhän se todellinen syy ärsyyntymiseen olo useimmiten jossain ihan muualla), mutta kuume tuntuu taas sotkevan ajatukset siihen malliin, että taidan jättää tällä kertaa yrittämättä. Ehkäpä Aliisa kirjoittaa joku päivä aiheesta sopivan alustuksen? ;)
-Mankinen