Katotko sä mua? #1

Katse on kaksisuuntainen voima. Katse on teko. Katse on viestintää. Katse on valtaa.

Edellisessä kirjoituksessani pohdin todellisuuden määrittelemistä. Ajatus lähti siitä, kun mietin, miltä omat tekemiseni näyttävät muiden silmissä. Yllättävän paljon meille merkitsee se, kuka näkee ja mitä muut ajattelevat siitä, mitä näkevät.

Kommenteissa jyrik muistutti minua Panoptikonista sanoen: "Yliopistoja käyneenä saatat tietää panoptikon-käsitteen. Se on siis rakenne jolla annetaan ihmisten ymmärtää että heitä tarkkaillaan, jotta he myös käyttäytyisivät sen mukaisesti. Kovin syvällisesti en ole aihetta tutkinut, mutta tämän kirjoituksen kohdalla se palautui taas mieleen." Hassua kyllä, ensimmäinen kirja, jonka yliopistoa varten luin, esitteli minulle Panoptikonin. Tuo kirja on Janne Seppäsen Katseen voima (2006).

Panoptikon on siis Jeremy Benthamin kehittämä ja ranskalaisen yhteiskuntafilosofin, Michel Foucault'n laajalti analysoima idea vankilan pohjapiirroksesta. Vankilan keskellä olisi torni, josta näkee jokaiseen vankikoppiin, mutta yhdestäkään kopista ei näe torniin. Näin ollen vanki ei koskaan tiedä, tarkkaillaanko häntä vai ei ja siksi hän joutuu olettamaan kaiken aikaa, että häntä tarkkaillaan.

Panoptikoniin katseen valta liittyy siten, että vain toisella (tässä tapauksessa vanginvartijalla) on valta katsoa ja toinen alistetaan pelkäksi katseen kohteeksi. Panoptikonissa ihminen alkaa vahtia itse itseään kuvitellun katseen edessä samalla tavoin kuin itse aloin vahtia omaa tietokoneen edessä puhumistani, kun epäilin jonkun näkevän.

Tuijotuskilpailu?
Kuva: Niina Piirainen

On kuitenkin muunkinlaista katseen valtaa. Jo lapsuudesta meille on tuttu tuijotusleikki, jossa mitellään, kumpi joutuu ensin kääntämään katseensa pois. Toisaalta saatamme säpsähtää, jos joku saa meidät varkain kiinni tuijottamisesta.

Etenkin täällä Suomessa katsominen koetaan varsin tungettelevaksi. Kuten olen ennenkin kirjoittanut, meidät opetetaan, että on epäsopivaa tuijottaa. Osaltaan se liittyy varsin suureen henkilökohtaisen tilan tarpeeseemme.

Sitäkin enemmän tuijottamisen epäkohteliaisuus liittyy Panoptikonin ajatukseen: kun katsomme toista, hän tulee nähdyksi. Kun toista ihmistä katsoo, on mahdollisuus arvioida esimerkiksi hänen tekemistään, olemistaan tai ulkomuotoaan. Tällöin katse liittyy valtaan.

Monelle tulee alaston olo, jos joku tuijottaa. Epäsopivalla tavalla toisen katsominen on riittävä syy esimerkiksi seksuaalisesta häirinnästä valittamiseen. On toki veteen piirretty viiva, missä enee sopivan ja epäsopivan katseen ero, mutta selvää on, että toista voi katsoa myös niin, että toiselle tulee siitä epämiellyttävä olo.

Katse on väkevä teko ja siksi katsojan täytyy olla varovainen, ettei alista toista katseellaan. On eri asia katsoa alistaen, kuin kommunikoiden.

Apua, nyt tämä juttu paisuu. TAAS! Olisin halunnut kirjoittaa paljon enemmän katseesta kommunikaationa ja toisaalta myös katseesta kulttuurina, etenkin kameran katseesta. Joku toinen kerta? Joohan? Sitä ennen vilkaiskaa ihmeessä Janne Seppäsen kirjaa. Se on oikeasti melko kiinnostava opus!

Oletko lukenut? Kiinnostaako? Miltä sinusta tuntuu olla katseen alla? Otetaanko tuijotuskilpailu? Mitä ajatuksia katse ja katsominen sinussa herättää? Jätä ihmeessä kommentti! Ellei jyrik olisi kommentoinut, ei tätä juttua olisi ehkä koskaan syntynyt...

Määrittele oma todellisuutesi

Noniin, nyt seuraa toinen hyvä ajatus, josta puhuimme siskon kanssa. Se käsitteli todellisuutta ja miten paljon siitä voimme itse luoda sanoillamme ja ajatuksillamme. Se meni jotenkin näin.

Tunnustin siskolleni - ja nyt teille - että minulla on toisinaan tapana jutella yksikseni tietokoneen ääressä. Kerran pysähdyin kesken lauseen ja jäin miettimään, että mitäköhän vastapäisen talon asukkaat ajattelevat, jos sattuvat katsomaan ikkunasta, kun naapuritalon tyttö horisee keskenään.

Sitten mietin, että jos minulla on Skype päällä ja juttelen vaikka Tapiwan kanssa, puhun silloinkin yksinäni näytölle. Kuitenkin kun minulla on sille hyvä syy, ei minua hävetä ollenkaan, vaikka joku naapuri näkisikin. Vaikka eihän se naapuri sitä syytä näe!

Tästä pääsimme siskon kanssa keskustelemaan todellisuudesta ja siitä, miten paljon määrittelemme tekemisiämme sen kautta, kuka näkee ja mitä näkee.

Minulla on tuttavia, jotka ovat työttömiä. Heitä usein ahdistaa mennä paikkoihin, jossa on uusia ihmisiä, sillä vääjäämättä ennemmin tai myöhemmin eteen tulee tuo tuttu kysymys: "Mitä sinä teet työksesi?" On totta, että työ on niin suuri osa elämäämme, että siitä on hyvä aloittaa tutustuminen. Se ei kuitenkaan ole alkuunkaan ainoa tai edes tärkein meitä määrittävä tekijä!

No se ei nyt kuitenkaan ole tämän kirjoituksen pointti. Vaan pointti on se, että monesti työttömiä ahdistaa oma työttömyys osittain ihan tarpeettomasti. Otetaan hypoteettinen tilanne, jossa yksi on työtön siksi, että sai potkut YT-neuvottelujen tuloksena, yksi on työtön työkyvyttömyyden takia ja yksi on työtön siksi, että irtisanoutui etsiäkseen jotain mielekkäämpää tehtävää.

Kolme syytä, yksi täysin samalta näyttävä tilanne: ihminen on työtön. Jostain syystä kolmatta ahdistaa hyvin paljon vähemmän kuin ensimmäistä, jota ahdistaa todennäköisesti vähemmän kuin toista. Vaikka ajattelisi, että on häpeällistä olla työtön, jos työttömyydelle on jokin hyvä ja vähemmän häpeällinen syy, se muuttuu vähemmän häpeälliseksi asiaksi.

Täysin pätevä syy jutella tietokoneruudulle.

Kuitenkin paljon pahempi, kuin olla työtön, on olla työssä työkyvyttömänä. On pahempi olla epämielekkäässä työssä joka päivä kahdeksan tuntia, kun voisi myös irtautua ja etsiä elämälleen uudenlaista suuntaa. Ja YT-neuvottelut... no niille nyt ei vaan voi mitään. Miksi sitä pitäisi hävetä?

Siksi on mielestäni aivan järkevää suhtautua omaan työttömyyteen vähintäänkin neutraalisti. Jos joku kysyy, että "mitä teet työksesi", voi sanoa, että "en tällä hetkellä mitään, kun etsin elämälleni uutta suuntaa". Ja se on ihan ok! Ei kysyjän tarvitse tietää työttömyyden syytä. Vastaukseksi riittää se, miten työtön itse oman tilansa sillä hetkellä kokee ja määrittelee.

Tämä pätee moneen muuhunkin asiaan elämässä: jos oletamme, että keskustelukumppani automaattisesti tuomitsee olemisemme, sanomisemme ja tekemisemme, emme uskalla mennä tutustumaan uusiin ihmisiin. Usein ihmiset suhtautuvat kuitenkin varsin neutraalisti ja tuomitsematta. Ja aina asiat voi esittää siten, että niissä ei ole mitään tuomittavaa.

Ei kannata olettaa, että naapuri ajattelee minun olevan seinähullu. Kannattaa ennemmin olettaa, että naapuri uskoo minun vain puhuvan Skypessä. Minähän sen todellisuuden vain tiedän ja määrittelen.

Vai olenko ehkä sittenkin seinähullu? Minkä osan todellisuutta sinä haluaisit määritellä neutraalisti?

Entä, jos elämä olisikin peli?

Saan yleensä huikean hyvää perspektiiviä käymällä kotikotona tai mummolassa. Nytkin siskon kanssa keskustellen tuli niin järjettömän monta hyvää ajatusta, etten tiedä mistä aloittaisin. Mutta jos aloitan vaikka tästä, niin saatte kuulla loput myöhemmin. Kävisikö se? ;)

Kävelimme lähimetsässä aamusella siskon ja koiran kanssa ja siskoni kertoi oivalluksestaan. Peleissä tavoitellaan yleensä laadukasta, todentuntuista grafiikkaa. Peli on sitä onnistuneempi, mitä vähemmän siinä on bugeja, mitä enemmän mahdollisuuksia pelaajan valita tekemisiään ja mitä hyvälaatuisempi se on ulkoasultaan. Sitten sisko sanoi jotain ällistyttävää:

"Tuntuu kuitenkin, etteivät ihmiset oikein muista, että kaikkein paras grafiikka on todellisuudella, juuri tässä näin. Ei ole bugeja, käsi ei mene läpi seinästä. Ja jos tää olisi peli, miten paljon rajattomammat mahdollisuudet tässä olisi, kuin yhdessäkään toisessa pelissä. Tässähän voisi tehdä melkein mitä vain!"

Jatkojalostimme ajatusta kävellessämme ja olimme ehtineet lenkillä jo postilaatikolle. Sanoin: "Niin, jos tämä olisi peli, miettisin heti, että mitäköhän tuolla postilaatikossa on. Onkohan siellä lehti, olisikohan siinä lehdessä vaikka joku ilmoitus, jonka avulla tämä pelihahmo pääsisi tavoitteissaan eteenpäin."  Mihin sisko totesi, että "niin ja tämä olisi jo aika kehittynyt level, jos ajatellaan, miten hyvät lähtökohdat ja edellytykset täällä on. Ekalla levelillä voisi syntyä nälänhätäiseen Afrikkaan ja toisella levelillä sodan keskelle Afganistaniin ja sitten aika korkealla levelillä pääsisi Suomeen".

Niin, ajatelkaapa sitä! Miten hyvät lähtökohdat ja edellytykset meillä on pelata tätä elämämme peliä. Ei ole leijonia, eikä sotaakaan.

Kuva: FlubbelEmpire

No, sitten istuin junassa ja ajattelin tätä asiaa edelleen. Jos tämä olisi vaikka The Sims ja pelaajalla olisi ystävyys-, perhe- tai parisuhdetavoite, mitkä olisivat ne puitteet, joiden avulla tähän tavoitteeseen pyrittäisiin? The Simsissä pelihahmolla on puhelin, päivän sanomalehti, tietokone ja sitten voi ottaa taksin ja lähteä kaupungille. Myös naapureista ja töistä voi saada ystäviä. Tavoitteeseen päästäkseen, täytyy ohjata pelihahmoa tutustumaan mahdollisimman moneen.

Todellisuudessa resurssit ovat teoriassa lähes samat, käytännössä paljon rajattomammat. Keskeistä on kuitenkin se, että pelihahmon täytyy tehdä jotain, jotta resursseista olisi jotain hyötyä. Ei auta passiivisena istua paikallaan, vaan on nähtävä kaikki mahdollisuudet: on huomattava se sanomalehti, käytettävä tietokonetta, kutsuttava naapuri kylään ja rupateltava puhelimessa kaikille tuttaville, jotta ystävyys kehittyy.

Me tahdomme toisinaan lamaantua elämämme edessä, kun kaikki tuntuu niin suurelta, vääjäämättömältä ja muuttumattomalta. Tämä on kuitenkin hyödytön tapa ajatella asioista. Täytyisi pysähtyä kuten pelissä, käännellä sitä sisäänrakennettua kameraa edes takaisin ja havaita kaikki ne mahdollisuudet, jotka ympäristössä ja itsessä luuraavat.

Sitä paitsi lähtökohdat ovat jo aika hyvät, kun seuraavan kulman takana ei lurki aivoja syövä zombi.

Jos tämä olisi peli, minä ainakin aukoisin ensimmäiseksi kaikki kaapit ja laatikot ja katsoisin, mitä kaikkia käyttökelpoisia aarteita niistä löytyisi, ennen kuin lähtisin tutkimaan, mitä jännää ulko-oven takana on. Tai sitten kaivaisin puhelimen ja soittelisin kaikkiin puhelimen muistiossa oleviin numeroihin nähdäkseni, mitä tapahtuisi.

Mitä sinä tekisit?

Alhomöhnän karkottajaa, 0€/kk

Mitä jokaisella meistä pitäisi olla aina mukana lompakossaan? Oikea vastaus ei ole kondomi.

Oikea vastaus on paperi, jonka molemmilla puolilla on tekstiä. Toiselle puolelle jokaisen tulisi kirjoittaa kymmenen kohdan lista, jossa on lueteltu sellaisia piirteitä ja ominaisuuksia, joista tykkää itsessään. Olivatpa ne asiat sitten fyysisiä tai  henkisiä, jokaisen pitäisi löytää vähintään kymmenen mahtavaa asiaa itsestään.

Toiselle puolelle paperia pitäisi kirjoittaa ylös jokainen positiivinen palaute tai kohteliaisuus, jonka on eläessään saanut. Ihan rohkeasti siis kaikkien entisten rakkauksien ja menneiden puoliskojen tunnustukset ylös, sillä mitä useammalta ihmiseltä noita sanomisia on, sitä parempi! Ne pitää kirjoittaa ylös, koska muuten ne ajan saatossa unohtuu. Ainakin valtaosa niistä unohtuu.

Tämä ei oikeastaan ole kehotus. Jos minulla olisi valtuudet, haluaisin käskeä sinua tekemään tuon listan! Oikeasti nyt heti, eikä kohtajoskusmyöhemmin eli ei ikinä. Miksikö?

Kuva: Kevin Rawlings

Siksi, että jokaiselle meistä iskee välillä itsetuntoalho. Se on sellainen tila, jossa tuntuu, että mikään ei onnistu, tukka ei tottele, eikä kukaan tykkää musta ikinä. Erot, huonot treffit, potkut ja muut pettymykset ovat omiaan synnyttämään näitä tunnetiloja. Samoin menkat, kaamosmasennus, kiire ja stressi.

Itsetuntoalhossa ei yksinkertaisesti löydä peilikuvasta yhtään mitään kaunista katsottavaa. Tällaiset hetket voivat tulla kohdalle yllättäen ja aivan varkain. Noina hetkinä olisi elintärkeää muistaa kaikki ne ihanat asiat, mitä joku on joskus sanonut.

Siksi jokaisella pitäisi olla lompakossaan tuo paperi, johon on kirjattuna omat vahvuudet ja ne puolet, joita muut itsessä arvostavat. Sitä saa kärrättyä päästään ulos uskomattoman määrän alhomöhnää ihan vaan lukemalla niitä toisten sanomia vilpittömän kauniita sanoja.

Minun alhomöhnäni karkottaa tunnustus, jonka eräs jo kauan sitten elämästäni kadonnut poika minulle yön pimeinä tunteina lausui: "En mä edes muista, miltä se ranskanopettaja näytti. Mutta mä muistan, miltä sä näytit." Lause kulkee visusti lompakossa niitä hetkiä varten, kun alakulotila iskee.

Mikä helpottaa sinun alakulotilaasi?