Rapatessa roiskuu, ihmisille sattuu ja tapahtuu kaikenlaista ja joskus jäljet ovat fyysiset. Esimerkiksi minä tässä menneenä iltana juoksin pitkin käytävää korkokengissä ja pitihän sen koron sitten juuttua kiinni iki-ihanaan kokolattiamattoon. Humps vaan ja makasin pitkin pituuttani lattialla polvi veressä ja kädet kihelmöiden. Nyt polvi on kauniin sinipunertava ja enemmän tai vähemmän uteliaisuutta herättävän näköinen, mikä onkin poikinut kymmenkunta ”Apua, mitä sinun polvellesi on tapahtunut?” -huudahdusta.
No, jos asioihin suhtautuu nauraen, voi aina kertoa ottaneensa painiottelun lattiamaton kanssa. Mutta jos on sattunut jotain ikävämpää, joka vieläkin aiheuttaa mielipahaa, ei aina haluaisi juurta jaksain selvittää, miksi on käsi murtunut, nenä sijoiltaan tai silmäkulma auki. Ihmisen luontoon kuuluu uteliaisuus ja siksi sitä ei malta olla kysymättä, mitä toiselle on tapahtunut, mutta rahtunen hienovaraisuutta ei olisi tässä pahitteeksi.
Hyvä lähestymistapa on olla huomauttamatta, miten pahan näköiset mustelmat toisen kehoa koristavat, vaan todeta sen sijaan, että ”onpa harvinaisen komea kokoelma mustelmia sinulla, mistä moiset taisteluarvet?”. On paljon helpompi lähestyä aihetta huumorin kautta, koska se jättää vastaajalle enemmän tilaa. Se myös houkuttelee näkemään vahingon hauskemman puolen. Sillä eipä niille haavoille jälkikäteen paljon muuta kuin nauraa voi.
Ja nyt kun aihetta sivutaan, niin ehkä kysymyksenasettelua kannattaa tovi miettiä myös lääkärin odotushuoneessa. Nimittäin käsi ylös, kuinka moni todella mielellään kertoo satunnaiselle hyvän päivän tutulle, että miksi istuu kaunista kesäpäivää odotusaulassa? Ellei syy ole ilmeinen (irtonainen käsivarsi, aukinainen polvi) kannattaa ehkä harkita kahdesti, ennen kuin toiselta puolelta aulaa tiedustelee syitä lääkärireissuun. Väitän, etteivät lääkärikäyntien syitä jaa mielellään muut kuin juttukaveria vailla olevat vanhukset, jotka ovat nähneet kaiken, eivätkä häpeä mitään ja juttelevat mieluusti vaikka sydämen tahdistimesta tai tekonivelistä, jos joku vain tohtii kuunnella.
Tietysti on toki niitäkin, jotka jakavat mielellään mustelmien ja haavojen taustalla olevat kertomukset ja yleensä vielä liioitellun värikkäin juonenkääntein. Itsekin ihan mielelläni esittelen mielestäni melko komeaa polveani, kun sen syntyperää joku jaksaa kysellä. Niin, että ei se kysyminen välttämättä huono idea ole. Tärkeintä on vain tapa, millä sen tekee ja se, että muistaa antaa mustelman kantajalle hienovaraisen mahdollisuuden jättää kertomatta, jos siltä tuntuu.
Onko sinulla hienoja mustelmia ja ruhjeita? Mistä ne tulivat?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti