Aiemmin olen parissa eri yhteydessä kirjoittanut auttamisesta. Toisten auttaminen toimii hyvänä keskustelunavauksena ja toisaalta se on rummuttamani ystävyyden teko. Mutta yhtälailla tärkeää ja monesti paljon hankalampaa on osata ottaa auttaminen vastaan. Ja minä olen tässä tunnetusti huono.
Reilillä kapusimme Lissun kanssa Monte Urgullille. Sen päällä oli jonkinlainen vanha linnoituksen tapainen ja matkalla tuohon linnoitukseen tapasimme kaksi australialaispoikaa. Ilmiselvän reitin puuttuessa pojat päättivät oikaista miltei pystysuorasta juurakosta ja me mentiin luonnollisesti perässä. Kun viimeisiä askelmia kipusin, ojennettiin huipulta käsi. Ja mitä minä siihen? "Kyllä minä kiivetä osaan." Päälle päästyämme Lissu sätti minua pitkän tovin sanoen, että jos mies tarjoaa apua, niin se otetaan vastaan. Piste.
Luulin ottaneeni tästä neuvosta vaarin. Sitten samaisena ranskalaisvierailijoiden iltana minun piti saada polkupyörä portaat alas. Kohteliaasti eräs seureen miehistä tarjosi apua (ollen minua huomattavasti vahvempi) ja mitä minä sanoin siihen? "Kyllä minä tämän itsekin saan." Ja vasta nähtyäni häkeltyneen ilmeen muistin Lissun sanat ja sätin itseäni mielessäni: "Liis, anna miehen auttaa!"
Ennen kuin äärifeministit hyökkäävät kimppuuni talikoin huomautan, että pitää naisenkin apu ottaa vastaan, jos sellaista tarjotaan. Miksi? Siksi, että avun tarjoaja tuntee olonsa hölmöksi, jos avusta kieltäytyy. Varsinkin, jos kieltäytyy, vaikka sitä apua oikeasti tarvitsisi tai jos se selvästi helpottaisi. Kylllä olisi ollut helpompi päästä sinne mäen harjalle, jos toinen olisi vetänyt. Eikä olisi poikaparan tarvinnut tuntea itseään hölmöksi kätensä ojennettuaan.
Niin, että ensi kerralla, kun tarjotaan apua, opettelen ottamaan sen vastaan ja sanomaan kiitos, vaikka kuinka vaistomaisesti tekisi mieli olla jääräpäinen junttura. Entäs sinä, osaatko olla autettavana?
Nyt sun kieltäytymiset kuulostaa niin paljon minulta, että hui... Portsari on tarttunut.
VastaaPoista