Ennen vanhaan tuhansina hyvinä vuosina, ennen minkään valtakunnan sosiaalista mediaa, elettiin vanhanaikaista, romanttista elämää. Kyllä. Silloin kaukomailla elämänsä rakkauden kohdattuaan oli jäähyvästeissä riipivää romanttista tuskaa, kun toinen jäi meren taakse. Tai ylipäätään kaikki hyvästit olivat hyvästejä, joissa oli hyvästelemisen tuntu, sillä kun toinen hävisi näkökentän äärilaidan taa, ei ollut ikinä varmaa, voisiko toiseen saada koskaan yhteyttä. Paitsi ehkä kirjeitse.
Ja kirjeet! Kirjettä varten täytyy nähdä vaivaa, kirje ei tapahdu hetkessä, se kulkee pitkän matkan, se sisältää paitsi kirjoittajansa ajatukset, myös fyysisen käden jäljen, itkuisten terveisten kyyneleiden sekoittaman musteen. Ja mitä meillä on nyt? Hiivatin Facebook. Keksittekö mitään epäromanttisempaa kuin Facebook? Voiko olla mitään tunnelmaa tappavampaa, kuin "Ootko Facebookissa"? On ihan kuolettavan tylsää, että jokainen romanttinen ja kaunis tarina saa Facebook-lopun.
Ja onko hankalampaa tilannetta kuin se, jossa haluaisi vain kadota ja toinen etsii jälkikäteen käsiinsä Facebookin syövereistä. Reilillä valehtelin kerran sujuvasti, etten ole Facebookissa, välttääkseni väkinäisen nimenvaihdon. Jos kohtaaminen on tarkoitettu lyhyeksi, miksi sitä pitää ehdoin tahdoin Facebookitse pitkittää?
Facebook tekee asiat liian helpoksi. Sieltä löytää liian paljon informaatiota uudesta ihmisestä (toki, jos sitä siellä jakaa, mutta silti). Ystäväksi lisääminen on liian helppoa. Satunnainen jorina vaikuttaa siltä, kuin toista ei kadottaisi ikinä, mutta tällaisesta kanssakäymisestä puuttuu ihan kaikki sydän ja sielu. Sellainenkin ihminen, jonka kanssa on tuntenut säkenöivää sielujen sympatiaa latistuu merkkijonojen litistämäksi tuttavuudeksi. Facebookin valkoiset seinät syövät kaiken, erityisesti mielikuvituksen.
Ei romantiikkaa voi rakentaa. Se tapahtuu. Ja se tapahtuu yleensä niissä aidoissa hetkissä, kun tunne valtaa tilanteen. Kysyn vaan, että miten tunne voi vallata enää yhtään mitään, kun jokaisen sille varatun raon täyttää jokin vimpain, väylä tai voorumi.
Mutta yksi juttu on hienoa. Sen toiselle mantereelle jääneen kaverin saattaa vielä löytää ja nähdä ja taas on huippukivaa, vaikkei Facebookin valkoisen seinän syövereihin ikinä mitään kirjoittaisikaan. Hyvästit kyllä vähän latistuvat, totta.
VastaaPoistaJa se enkkusana "friend", uh... miksi se on pitänyt kääntää kaveriksi. Hyvä ettei ystäväksi, mutta "kontaktejahan" ne on.
Mikael, nojuu, tokihan siinä ne hienoiset hyvätkin puolet ovat, en voi niitä kieltää, vaikka kuinka tahtoisin. Toki välillä on ihan superjees, että on Facebook, joka pitää huolta, että yhteydet säilyvät. Ja niin, kontaktejahan ne, ei ystäviä. Tästä olikin jo puhetta. :)
VastaaPoistaMutta silti olen sitä mieltä, että joskus olisi vain niin siistiä, että ihmisillä olisi kynä ja pala paperia, eikä muuta.
heippa, kiitos hyvästä blogista, oon koukuttanu itteni tähän jo pahasti!
VastaaPoistatähän on pakko kommentoida muutenkin: facebook tekee kaiken jotenkin aivan liian helpoksi. mulle on muutaman kerran käyny niin, että tilanteessa, jossa oletan, että multa pyydetään puhelinnumeroa, niin herra x kyseleekin sukunimeä. viime kerralla se alko jo sitten ärsyttää niin etten kertonu ja sanoin et vihaan facebookia! vähän erikoisemman etunimen ja saman kaupungin takia löysi silti. ärsyttävää. ja silti siellä on pakko olla?
t. matleena
p.s. ilman sun facebook-profiilia en ois kyllä löytäny tätä blogiakaan. :) asioilla on monta puolta!
VastaaPoistaMatleena, kiitos kovasti. :)
VastaaPoistaJa olen ihan samaa mieltä, että se Facebookin oletusarvoisuus on jotenkin latistavaa. Ihan kuin ei olisi enää mitään muuta vaihtoehtoa. Ainoastaan Facebook.