keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Miten keskustelu avataan?

Minä puhun paljon, välillä liikaa. Puhun kaupan kassoille, lehdenjakajalle, naapurinmummoille, kavereiden kavereille ja joskus itseksenikin. Äitini on joskus oikeutetusti tokaissut, etten voi ymmärtää ujoudesta ja sen vaikeudesta mitään, koska en itse ole ujo. Tämä on ihan totta. En voi ikinä tietää miltä tuntuu, kun haluaisi sanoa jotain, mutta ei uskalla tai osaa. Mutta voin yrittää kertoa esimerkkejä, millaisilla tavoilla minä keskusteluja avaan ja toivoa, että siitä voisi olla jotain apua.

Loogisesti ajatellen keskustelun voi avata kahdesta suunnasta, joko kiinnittämällä huomiota johonkin läsnä olevaan elementtiin tai puhumalla jostain ylisestä. Läsnä olevia elementtejä ovat esimerkiksi sää ja ympäristö, joista sää on luonnollisesti se helpompi. Yleisiä asioita voivat olla uutiset, ilmiöt tai ikuisuuskysymykset. Keskustelun avauksessa uutiset ovat kaikista helpoin tie.

Eli kun kohtaa mummon, on helpointa jaaritella ensin säästä, koska sää on aina läsnä. Sää on reilusti läsnä myös postinjakajan elämässä ja jos se kyseisenä päivänä on erityisen huono, voi aina aloittaa kertomalla, miten mahtavaa on, että hän tuo postin siitä huolimatta, että ulkona sataa nyrkinkokoisia rakeita. Toisen kehuminen työssään tai muissa toimissa on aina hyvä idea muutenkin.

Kuva: gwaar

Juna-asemalla voi aina lähteä keskustelemaan muiden kanssa yleisistä asioista eli siitä, kuinka kävellen olisit jo perillä. Sää yllättää junat ja autoilijat joka vuosi, siitä saa aikaiseksi keskustelun tai pari. Uudet junamaatit toimivat häthätää muutaman kuukauden ja taas löytyy puhuttavaa, kun jonottaa lippuluukulle.

Lounasruokalassa luonnollisesti kysytään ensin, että saako tähän istua. Jos sen jättää siihen, se jää siihen. Mutta jos samaan hengenvetoon jatkaa, miten aina onnistuukin tulemaan syömään siihen pahimpaan ruuhka-aikaan, saattaa keskustelu viritä siitä. Sitten voi jatkaa puhumalla ruoan laadusta, hinnasta ja mausta, keskustella natriumglutamaatin vaaroista ja todeta, että kasvisruoka on joka päivä samanlaista oranssia mössöä. Jos ruuhkaa ei ole, voi mukavanoloiselta ihmiseltä mennä kysymään, että "saisinko istua tähän, kun yksin syöminen on niin tylsää?".


Kaupan kassalla voi keventää tunnelmaa kommentoimalla omia ostoksiaan jotenkin. Yleisin kommentti ollessani kioskintyttö oli ”Karkkipäivä...”, millä selitettiin makeisostoksia. Se oli ihan kiva heitto, koska siihen saattoi heittää takaisin, että ”ai, eikö se olekaan joka päivä?”. Minä taasen heitin karkkipäivän kerran viehättävälle naismyyjälle, joka tokaisi: ”ja minä kun luulin, että tänään on vaan torstai”. Muitakin kommentteja voi keksiä tilanteen mukaan, mutta pyydän, jos viivakoodin lukija ei lue jotakin tuotetta, älkää sanoko: ”se on sitten varmaan ilmainen, ehe he”. Sen sijaan voi kysyä vaikka, että ”Eikö se meinaa totella sua?

Jos saapuu tilanteeseen, jossa on ryhmä ihmisiä jo paikalla, pääsee keskusteluun mukaan reilusti vaan kysymällä, että ”mistä täällä puhutaan?”. Se on hyvä avaus myös esimerkiksi juhlissa, jos vaihtaa seurueesta toiseen. Kun saa vastauksen, voi siihen sitten heittää jotain jatkoksi. Tai jos ei keksi, niin aina voi kommentoida, että ”no ainakin teillä on mielenkiintoisemmat jutut, kuin tuolla nurkkaporukalla, jotka puhuvat [insert aihe tähän]”. (Pidä kuitenkin huoli, ettei nurkkaporukka kuule kommenttia.)

Yleisesti ottaen yksityiskohtaan tarttuminen on helppo tapa aloittaa, voi napata jokin asia ympäristöstä ja kommentoida sitä. Tai miettiä joku arkielämän sattumus, jonka voi jakaa. Myös televisio-ohjelmat ovat melko hedelmällinen maaperä keskustelun aloittajaksi. Ja aina voi kysyä jotain. Näin syksyllä voi udella, tietääkö kukaan sienimetsiä tai harrastuspaikkoja tai vaikka city-kumppareita.

Onko sinusta vaikea aloittaa juttelua? Millaisiin aiheisiin sinun mielestäsi on helppo tarttua?

ps. Muista myös viisi tapaa aloittaa keskustelu tienristeyksessä!

10 kommenttia:

  1. Asiakaspalveluammatissa oleville ihmisille on usein liiankin helppo puhua, varsinkin jos ei ole jonoa hönkimässä niskaan. Joskus juttelin jonkun postitädin kanssa varmaan puoli tuntia ja letkeimpien bussikuskienkin kanssa koko matka on sujunut turinoiden. Myös sellaiset vanhan ajan kauppiaat, jotka ovat itse tiskin takana (eivätkä takahuoneessa) ovat yleensä erinomaista juttuseuraa. Vuosi sitten Liljendalin Säfträskin Tarmo-lähikauppiaan kanssa sain myös kielisuihkun, kun kehuskelin på svenska att jag cyklat hela vägen från Borgå hit o ska ännu fortsätta ti Lappträsk.

    Jopa kiireisen marketin kassan hei-kakskytkaksviiskytviis-onko_plussakorttia-moimoi-rutiini voi olla joskus hauska katkaista, jos keksii äkkiä jotain hauskaa sanottavaa. Tosin monesti mun heitot ovat menneet ihan yli hilseen toiselta, vaikka mun mielestä se olisi ollut aivan yliveto läppä. Suurin osa taitaakin ainakin marketeissa ajatella, että kassaneidit ovat lähinnä kassakoneen jatkeita.


    Sen sijaan täysin randomeille julkisella paikalla keskustelun avaus on jotenkin vaikeaa, jos ei ole mitään erityisempää asiaa. Olisi toki hauska pölistä, mutta yleensä ihmiset ovat epävastaanottavaisen ja kärsimättömän näköisinä varsinkin jossain bussipysäkillä tai asemalaiturilla. Mutta heti kun joku vain avaa suunsa, niin minä ainakin olen vastaanottavainen.

    Kaikista epäluontevimmat tilanteet meikäläiselle ovat ehkä sellaiset, jossa tuntee heti sisään astuessaan olevansa jotenkin ulkopuolinen. Kuten se taannoinen "dubsteppiä Kahvillassa"-insidentti, jossa koko lafka oli täynnä väkeä, mutta kaikki olivat omissa klikeissään. Sisäpiiriin änkeminen koetaan liian helposti tunkeilevana, täytyisi salakuunnella ja löytää joku sopiva kohta hihkaista "hei puhutaanks täällä X:stä?", kysyä sopiiko liittyä seuraan ja sanoa sanottavansa. Ihan liian vaikeeta mulle! :)

    Tai sitten ne tilanteet, jossa huomaa jonkun morjenspuolitutun. Siis tyyliin jonkun, joka on ollut samassa lukiossa, muttei kuitenkaan kaveri. "Moi, me käytiin kolme vuotta samaa lukioo, mut ei me sielläkään koskaan juteltu niin mitäs mä sulle nyttenkään sanoisin?" – piinallista, varsinkin jos istuu vastapäätä eikä keksi sanottavaa! Kaurismäkeläinen pitkä hiljaisuus on luontevaa vain sellaisen ihmisen kanssa, jonka todella tuntee.

    VastaaPoista
  2. Ai niin, piti mainita että näin viime yönä varsin vinhaa unta, jossa olin tyyliin Münchenin päärautatieasemalla selostamalla lipunmyyjälle, jonka takana oli fotorealistinen Keskustori-juliste, että "oh wow, this view is from my hometown". Sitten se lipunmyyjä ei yhtään tajunnut mistä oikein höpisen ja lopulta alkoi puhua suomea. Sattui siis uni sopimaan aika hyvin tämän aiheen kanssa. :)

    VastaaPoista
  3. Kioskin poikana olin jo niin kätevä sutkautuksissani, etten aina muistanut, että kaikkien huumorintaju ei ole kanssani samalla tasolla. Asiakkaana oli eräs nainen, siinä kolmissakymmenissään, ja selkeästi ruoasta nauttiva yksilö. Kyseinen nainen osti kasan herkkuja, ja taisi huomata kyseisenä aikana voimassa olleen kampanjan neljästä tuplasta kahden hinnalla, ja sanoi, että täytyy sitä nyt vielä vähän suklaatakin ostaa. Mulla oli hyvä päivä ja sitten möläytin, että täytyyhän ne saavutetut linjat säilyttää! Hetkeä liian myöhään tajusin, että taisin juuri - täysin vahingossa - kommentoida asiakkaan ylipainoa vitsaillen, mutta onneksi kyseinen nainen vain repesi nauramaan. "Toi oli hyvä, tota pitääkin ruveta käyttämään."

    Kannatti siis luottaa tilannetajuun. Muistaakseni kyseinen nainen oli kaverinsa kanssa puhunut jotain rempseään sävyyn, ja sen vuoksi minäkin vähän rajoilla kulkevan kommentin uskalsin heittää. Se oli kyllä mukavaa, kun kioskilla rupesi saamaan lopulta ihan omia vakkariasiakkaita, joiden kanssa oli juteltavaa. Kuitenkin, vaikka minäkin aika puhelias ja helposti toisia lähestyvä tyyppi olen, kioskityössä työvaatteet loivat tarpeeksi etäisyyttä siihen oikeaan minään, että small talk oli helppoa ja luontevaa.

    VastaaPoista
  4. Hei Elisa,

    Tarkoitukseni on pitkään ollut kommentoida tänne, oikeastaan siitä lähtien kun löysin tämän blogin. Miksikö? Täältä löytyy ehkä parasta pohdintaa ja puntarointia ihmisistä, tunteista, sosiaalisesta dynamiikasta ja siitä sunkin mainitsemasta laumaelämisestä + paljon paljon muusta :) Mielenkiintoista ja hienoa luettavaa, hyvä muistutus ihmisten kiinnostuksesta ja halusta ymmärtää toisiaan ja itseään :) Me tunnumme helposti unohtavan nykypäivän jatkuvassa oravanpyörässä prioriteetittimme tahi pahemmassa tapauksessa emme sitten kyseenalaista tai edes mieti omia arvojaan ollenkaan, mutta tästä blogista löytyy positiivista elämänasennetta ja esimerkillistä rohkeutta muillekin jaettavaksi. Harva pystyy antamaan noin vahvan esimerkin omalla kirjoituksellaan ja ajatuksillaan :) Kiitos piristävistä ja ajatuksia herättävistä blogauksista!

    Sitten itse aiheeseen:
    Keskustelun avaaminen ei ole itsestäänselvyys. Ujous vaivaa meitä Suomalaisia ehkä enemmän kuin osaa länsimaalaisista, mutta onko ihme? Kulttuuri, jossa hiljeneminen, "ei tehdä tästä ny mitään numeroo" -mentaliteetti ja muista aiheista kuin säästä puhuminen vieraiden kanssa, on otollinen kasvualusta suurelle hiljaiselle massalle, joka ei ota kantaa ellei ole pakko. Kulttuuri, jossa kukaan ei auta kun kaadut talvella liukkaalla kadulla, olit sitten 15 tai 75. Okei, vähän kärjistettyä, mutta silti! Keskustelun avaus on vaikeaa, kun tietää ettei iso osa kansasta osaa suhtautua tuntemattomien lähestymiseen oikein mitenkään (poislukien meidän nuorten valomerkin aikaiset illan viimeiset tutustumiset :D). Itseä harmittaa välillä suuresti kun tekisi mieli puhua vaikkapa sosiaalidynamiikasta tai politiikasta ja oikein pohtia ja haastaa toistakin miettimään kaikkea jännittävää uutta näkökantaa vaikka mihin, mutta kun tietää että suurin osa vastauksista on "jaa" ja "emmätiiä" -akselilla ja ihmisiä ei aidosti tunnu kiinnostavan sellainen, niin makuhan siinä menee...

    Kaupan kassana, palvelutiskin setänä ja muutenkin ehkä jopa turhan asiakaspalveluhenkisenä on tottunut puhumaan kaikkea mitä sylki suuhun tuo, tosin syljen koostumus on vuosien varrella muuttunut hieman tasaisemmaksi ja aikaisemman kommentoijan mainitsevat äärirajoilla lipuvat heitot (onneksi huumori pelastaa niistäkin usein :D) ovat aikalailla jo historiaa. Nykyään tuntuu että voisi oikeastaan puhua jo työkseen lämpimiä muille, kun ihmiset tuntuvat enenevissä määrin alkavan arvostaa palvelussa sitä, että heidän kanssaan jaetaan muutama hetki, muutama sana, annetaan sitä omaa aikaa ja huomioidaan toista muutenkin kuin monotonisella tervehdyksellä ja kellon vilkuilulla :D Sitäpaitsi eihän se oo itseltä pois jos antaa hetken omaa työaikaa asiakkaan piristämiseksi, kyse on siitä miten mukava haluaa muille olla ja miten mukavaa työstä haluaa itselleenkin tehdä :)

    Apropoo, itselleni on helppo lähteä juttuun mukaan lähes aina, mutta helpoimmat ja kivuttomimmat jäänrikkojat on oman kokemuksen pohjalta joko noita rehellisen yksinkertaisia "mikä meno?/mitä tapahtuu?/mistä puhutte?/ketä olette?" TAI sitten jotain tilannetajun osalta absurdin rajoilla kulkevia, helposti jatkettavia ja helposti ymmärrettäviä heittoja asioista, joista haluat/osaat/olet valmis keskustelemaan. Ehkä parhaiten toimii näiden yhdistelmät, jossa aloitetaan ensin ottamalla joku täysin irrallinen kysymys tai toteamus (mieluiten tietysti joku hauska, ei mitään mikä aiheuttaisi välittömän kiusallisuuden kuulijoille), jota seuraa välitön ja vilpitön "anteeks, meinas ihan unohtua..." ja esittäytyminen sekä kahden sanan tutustuminen, jonka jälkeen voi helposti alkaa (varsinkin oudossa seurassa ja 1v1 -tilanteessa) kysellä meiningistä, ihmisistä ja yleisesti aikalailla kaikesta :D Ja muistakaa se huumorintajut lapset, sillä selviää tilanteesta kuin tilanteesta!

    Ps. Mistä tunnistaa asiakaspalvelijan?
    "jos viivakoodin lukija ei lue jotakin tuotetta, älkää sanoko: ”se on sitten varmaan ilmainen, ehe he”."

    So true... Peace out!!

    VastaaPoista
  5. Tänään avasin keskustelun asiakkaana myyjän kanssa "no enhän mää tullessani tiennyt, että mää haluan kaalikääryleksiä mutta kun sää tässä nyt myyt kaalikääryleksiä niin määhän haluan kaalikääryleksiä!"

    Päädyttiin sitten puhutaan tähtien asennosta, pyyhkeen paikasta ja kaikesta erittäin olennaisesta muutenkin.

    VastaaPoista
  6. Apua. Mistä mä aloitan.

    ultrix, sehän on vain hyvä, että joku seikka tässä maassa edes tekee satunnaisen kanssakäymisen helpoksi. Oli se sitten vaikka se väliin sijoitettu kassakone.

    Qaikussa jo puhuttiinkin siitä, että ne epävastaanottavaisen näköiset ihmiset ovat todennäköisesti niitä, jotka mielellään ovat hetken hiljaa matkalla töihin. Esimerkiksi messuilla työskennelleenä aamun hiljainen ratikkamatka, oli päivän paras hetki. Mutta aina sinne sekaan mahtuu niitäkin, joista on vaan kivaa, ettei kaikki tuijota hiljaisina eteenpäin hartiat korvissa ja kädet puuskassa.

    Kieltämättä sellaiseen tilaan meno, jossa tuntee olevansa välittömästi ulkopuolinen, on aikamoista pään suden kitaan survomista. Mutta. Siellä joukossa on taatusti yksi, kaksi tai muutama sellainen, jotka on ydinporukan laitamilla ja joiden kanssa voi päästä paremmin juttuun. Tehtävä on vain löytää ne. Ehkä mä pohdin tätä joku päivä.

    Kaurismäkeläisyydestä tuli mieleen Filpan sarjakuvat: http://filppa.com/kaurismakelaiset/

    Tuomas, onneksi sä olet niin ihanan vilpittömän ja pahaa tahtomattoman oloinen, että saat jotkut sutkaukset anteeksi ihan vain sillä. :) Mutta joo, kieltämättä sitä asiakaspalvelussa aina välillä lipsahti jokunen hyppijäinen, kun vauhtia riitti. Huumorilla selviää. Ja nopeilla korjausliikkeillä. Eikä kaikkia voi miellyttää, vaikka miten ois supliikki. :)

    Matti, sydämen pohjasta kumpuava kiitos. Palautteesi ei pelastanut päivääni, se pelasti koko viikon.

    Joo, meidän kulttuuri on vähän hankala toisinaan. Se ei jätä liiaksi sijaa satunnaiselle rupattelulle. Numeron tekeminen, rohkea itsensä esiin tuonti ja muiden ihmisten kohtaaminen hetkessä ja hetkellisesti ovat jääneet minimiin. Meidän oletetaan olevan hiljaista korpikansaa ja sellaiseksihan me sitten tulemme.

    Mutta uskon, että mitä enemmän nuoret ja nuoret aikuiset matkustavat, mitä enemmän olemme kosketuksissa muihin kulttuureihin, sitä mukaa muuttuu kulttuurimme avoimemmaksi. Opimme muilta tapoja kohdata toinen ihminen ilman turvaa tuovia aitoja ja kohteliaita välimatkoja. Ehkä aikanamme alamme nostaa pystyyn sen kaatuneen; ehkä emme enää hätkähdä, jos joku meitä äkkikummassa puhuttelee.

    Keskustelemisen aloitus ei loppujen lopuksi vaadi kuin yhden ainoan sana, johon se vastapuoli tarttuu. Se ei ole pelkästään aloittajan tehtävä, vaan yksin voi yrittää aloittaa vaikka sata keskustelua, ellei se toinenkin tule vastaan. Niin, että kun se ujo sitten rohkeutensa kerää ja sanoo jotain, niin sen sivuuttaminen on enemmän väärin kuin alun alkujaan hiljaa oleminen.

    Hanna, sä olet sitä mallia ihana, että sä saatat sanoa jotain tommosta. :) Se kaalikääryleksiä myynyt myyjä on selvästi ilahtunut poikkeavasta keskustelunalusta, kun siitä on noin monipolvinen puhelu poikinut. Ja sitä se parhaimmillaan on, kuten Mattikin sanoi. Panostamista siihen, että sekä asiakas, että palvelija tulevat hyvälle tuulelle sanaillessaan keskenään. Ei kaiken pitäisi olla niin minuutin päälle, niin tuuleen huudettu, niin jäykkää ja pakollista.

    Oli mulla varmaan joku muukin ajatus, mutta se tässä hötäkässä hävisi. Tuleeko teille mieleen vielä muuta?

    Teidän ja onnellinen Liis.

    VastaaPoista
  7. Huijjui tulipas kirotusvirheitä :D Ja mukava kuulla että noin pienellä pystyy pelastaan jonkun viikon, my pleasure :)

    Koko ujouden käsite tuntuu kummalliselta, kun jokainen ihminen tavoittelee syntymästään lähtien onnellisuutta, joka voidaan johtaa (ainakin tilastojen pohjalta) muiden seuraan/vertaisryhmään hakeutumiseen, tietoisesti tai ei. On tärkeää kokea kuuluvansa joukkoon ja ehkä tässä vois olla se avain. Kuka tietää miten lapsuuden/nuoruuden negatiiviset kokemukset, esim. hylätyksi tulemisesta tai ulkopuolelle jäämisestä vaikuttavat myöhemmin sosiaalisuuteen ja muun maailman näkemiseen. Jos nuori kokee yrityksistä huolimatta ettei sopeudu joukkoon mukaan, voisi kuvitella että seurauksena defenssit ja suojamuurit nostetaan korkeammalle ja sen seurauksena sitten taas aletaan arastella kontaktin ottamista muihin kuin niihin, jotka tunnetaan jo entuudestaan tai joiden tietää olevan "samalla kannalla". Ei ehkä näin dramaattisista, mutta hieman samanlaisista tilanteista ja "omiensa" löytämisen halusta voisi johtaa usean alakulttuurin synnyn. Tai mistä sen tietää, ehkä kaikki onkin vain sattumaa :D

    Pohdiskeluperjantaiterveisin,
    Matti

    VastaaPoista
  8. Oho, Matti – ai sinäkin seuraat tätä blogia! :D Sulta kyllä läppää riittää, kymmenen vuoden ystävyyden kokemuksella. Ja Tuomas, aka. Gilde, I presume? Världen är liten!

    Aamun hiljainen joukkoliikennematka on suomalaisen kaupunkilaistyöläisen/-opiskelijan joka-aamuinen retriittiriitti. Se tunnelma, mikä talvipäivän seisauksen tienoilla (± 2 kk) aamuruuhkabussissa, -junassa tai -raitsikassa on aistittavissa, on jotain todella syvää. Kun siinä vaunun korin keinuessa ainoat äänet ovat joko dieselmoottorin tai sähkömoottorin rauhallinen ulina, voi laittaa vielä silmät kiinni ja nukahtaa (kuten kuulemma Jokiksen Hanna junassa), ja herätä päätepysäkillä virkeänä ja eksyneenä myöhästyen töistä/koulusta.

    Tuosta numeron tekemisestä on aika jännä kulttuuriero. En tiedä miten siellä kotikoti-Kainuussasi ollaan, mutta ainakin täällä Tampereen seudulla mutta myös Satakunnassa ja Varsinais-Suomessa on kyllä sellainen "ei tehrä täst(ä) ny numeroo"-mentaliteetti – toisin kuin heti Etelä-Pohjanmaalla, jossa ollaan niin kauhian komioota ja leviöötä sekä ylpiästi ylpijöötä, toki itseironisesti.

    Kuulemma Turussa vieläpä – vaikka sen pitäisi vanhastaan olla Suomen kosmopoliittisin kaupunki – jos joku tulee puhumaan satunnaiselle åboriginaalille jotain, tämä vastaa "jaa mää vai? Et maar sää sunkas mul puhu?". Sisäänpäinlämpiävät lounaissuomalaiset tosin ovat hersyvän hauskoja, kun niihin tutustuu. Vetää vertoja savolaisten kieroudelle ja karjalaisten vilkkaudelle se hassu lounaissuomalainen tapa töksäyttää sillä murrenuotilla, ei niiden piruiluja voi edes ottaa vakavasti.

    Mut toi kansainvälisempi tapa kommunikoida tulee varmasti lisääntymään, minkä näkee luennoitsijoistakin. Vanhat virkamies-proffat ja dosentit höpöttää monotonisesti jotain puutaheinää, kun nuorilla, dynaamisilla luennoitsijoilla viuhuu kädet, heitetään retorisia läppiä ja ollaan muutenkin niin stevejobsia että sitä ei voi olla kuuntelematta innoissaan.

    Täytyy muuten sanoa, että noi Kaurismäkeläiset meni multa puoliksi ohi.

    VastaaPoista
  9. Hui. Maailman pienuus on kyllä taas niin käsinkosketeltavissa täällä. Nyt kun käy vielä ilmi, että tunnen Matin jostain, niin ympyrät sulkeutuvat kivasti.

    Matti, niin se on pienestä kiinni. Sitä mä yritän tällä blogillakin aina välillä muille muistuttaa, että kun sitä hyvää saisi aikaiseksi niin kovin vähällä. Pienellä vaivalla iso määrä hyvää. Ei huono diili.

    Ja joo, ujouden käsite tuntuu omituiselta, mutta erityisesti siksi, ettei meistä kumpikaan ilmeisesti ole ujo. Palaan tähän aiheeseen muuten lisää sitten, kun olen viimein päässyt käsiksi Petri Tammisen, Suomen ujoimman julkisuusmiehen kirjoihin. Ehkä niihin tutustuminen valottaa minulle ujouden saloja. Meanwhile, oisko jollain muulla näkemyksiä, kokemuksia tai painava sana sanottavana aiheeseen?

    ultrix, Kainuussa ollaan hiljaa ja kateellisia. :D No oikeasti kainuulaiset ovat ihan letkeitä, mutta numeroa ei tehdä ehkä sen kuuluisan kainuulaisen kateuden vuoksi. Kuka tietää? Niin ja ne Kaurismäkeläiset ehkä ilmentää hivenen kainuulaista synkähköä mentaliteettia, tai pyrkivät maalaamaan esiin sellaista. Minun lempparini (jota ei löydy sivuilta näköjään) menee: "Siivoa pihasi" "Korota sinä aitaasi."

    Olikohan tässä nyt suunnilleen kaikki pääni ajatukset..?

    VastaaPoista
  10. Elisa, määrittelisin ujouden ainakin niin, että tekisi mieli sanoa/tehdä jollekulle jotain, mutta ei vain saa sanotuksi/tehdyksi.

    Kehtaamisen käsitettä eri murrealueilla et ole käsitellytkään, tämä liittyy hyvin vahvasti siihen.

    VastaaPoista

Related Posts with Thumbnails