Pojalla oli käsissään viisi lasinalusta viuhkaksi aseteltuna ja hän sanoi: ”Hei. Sinusta tuli onnetar ja nyt sinun pitäisi valita näistä yksi.” Samalla hän ojensi lasinalus-viuhkaa hivenen lähemmäksi. Totesin siihen, että minulla on yleensä huono tuuri ja saan aina Mustan Pekan, johon hän vakuutti, että neljä korttia viidestä on hyviä kortteja. Otin toisen oikealta ja kiitin. Poika kiitti takaisin, sanoi hei ja poistui lasinalusia selaten. Käänsin kädessäni olevan pahviläpyskän ja löysin puhelinnumeron.Voitte kuvitella hämmennyksen määrän. Se oli valtava. Päässäni risteili kysymyksiä kuten ”Mitä juuri tapahtui?”, ”Oliko joka alusessa sama numero vai oliko todella kyse arvonnasta?” ja "Kuka arpoi ja mitä?". Ja näin omaperäisen ja vekkulin lähestymistavan riemastuttamana tietenkin lähetin viestiä tuohon numeroon. Numeron takaa paljastui Markku (nimi muutettu), joka tunnusti kirjoittaneensa joka korttiin oman numeronsa, varmistaakseen arpaonnensa. Ei voi poikaa tyhmyydestä syyttää.
Vaikka tarina ei kerro, mitä sitten tapahtui, mielestäni tässä on kuitenkin oivallinen esimerkki. Pienellä mielikuvituksen kipinällä saa ihmeitä aikaiseksi ja vaikka joidenkin mielestä tällaiset tempaukset ovat ehkä turhanpäiväistä hapatusta, toiset (allekirjoittanut mukaan lukien) tarttuvat näihin paljon helpommin kuin niihin iänikuisiin kahvikutsuihin. Markku oli erilaisen lähestymistapansa kanssa selvästi jo voiton puolella, koska kyseinen tempaus hymyilytti minua vielä seuraavanakin päivänä.
Näitä lisää! Siis ei vaan minulle, vaan ylipäätään. Kuten Markun tapauksesta huomaamme, hätä keinot keksii. Ja ei niiden kummoisia keinoja tarvitse olla. Viisi lasinalusta ja kynä on jo aika hyvä alku.
Mitä mieltä sinä olet tempauksista?
Siisti kaveri kyseessä.
VastaaPoistaRiippuu tekijästä. Ne voi olla joko silmänlumetta ja kylmää laskelmointia, tai sitten hyvä juttu. Onhan se kiva tietenkin jos niillä itsessään on jotain hyvämieliarvoa.
VastaaPoistaNiihin voi myös päätyä jos pelottaa, ei uskalla suoraan sanoa.
Arvioisin että tempauksen tekijä voi olla bastardo, todennäköisemmin varmaan peruseino-einiinuskaltaja, harvemmin jotain muuta.
"Markulla" oli joko hyvä mielikuvitus tai pelimiehen kikkakirja hyvin opeteltuna. Joka tapauksessa tommonen on aina sangen romskua, oli se tyyppi oikeasti millainen tahansa. Tuokin kuitenkin vaatii jo pokkaa ja itsensä likoon laittamista, mihin ei joka jänishousu pysty.
VastaaPoistaÄääh joku tekee jotain tommosta ja heti dissataan et mikä lie pelimies ei se oo hyvä tyyppi kuitenkaa. :-D
VastaaPoistaJos se onkin joku runopoika joka vaan ylitti itsensä kerran elämässä? :-)
Pertti ja ultrix heittäytyivät nyt vallan kyynisiksi. Voihan olla, että se oli laskelmoitu liike, mutta ei pelkällä laskelmoidulla avaukselle sisällöttä alkua pidemmälle pääse. Ja toisaalta, onko sen niin väliä, mitkä ne motiivit oli, jos lopputulema oli kuitenkin hyvä? Eli tässä tapauksessa se, että mulle tuli hyvä mieli kahdeksi päiväksi?
VastaaPoistaMikael, mä kallistuisin itsekin tuon runopoikateorian puoleen, koska maailmanuskoni on vielä melko horjuttamaton.
Lauri, indeed!
Mikael ja Elisa, en tarkoittanut tuota pelimiehisyyttä mitenkään huonolla tavalla. Päin vastoin: voi kunpa itse osaisin keksiä jotain noin ihania tempauksia! Mun pitäis olla taitava ajatteleen laatikon ulkopuolelle (pakko puffata, sori :P), mutta jotenkin tässä asiassa iskee joku lukko päälle. Missä on avain? Ai niin, tässä blogissa!
VastaaPoistaNiin, ja iskutouhuhan on kuin hippaa: jos juoksee liian kauas, leikki ei oo hauskaa ja jos jättäytyy kiinni, haasteen puute lamauttaa mielenkiinnon.
Hyvä tarkoitus pyhittää keinot, eiks je? =)
Parasta! (:
VastaaPoistaeli lisää näitä, kiitos.
En koittanut olla kyyninen, ihan rehellisen todennäköiset vaihtoehdot vain yritin esittää (ja huomio, bastardo sanoisin noin vaihtoehtona olisi vain noin 18%, peruseino sen 80 ja sit on ne harvinaisemmat tapaukset).
VastaaPoistaItsekin koitan kyllä myös olettaa aina parasta ihmisestä melkein loputtomiin, vaikka tilastoarviot pidänkin mielessä.
Voiko sitten olla lähes aito realisti ("kyyninen" on termi joka ymmärrettävästi yhdistetään kyseiseen ilmiöön sen suhteellisen harvinaisuuden vuoksi), mutta samalla toivoansa menettämätön pilvilinnan ritari. Ilman muuta, kun voihan kvanttifysiikassakin olla hiukkanen kahdessa paikassa yhtä aikaa ja kyseisen ilmiön johdosta voidaan saavuttaa huikea suorituskyvyn... huu, eksyn aiheesta.
Mutta sen viel sanon että yksittäisen tempauksen tapauksessa motiivi on se AINUT juttu, millä on väliä, mielestäni. (tarkempi selitys joskus toiste, kertoo pertti sen)
Ja jos kyseisen runopojan (en usko että oli runopoika, ennen kuin toisin todistetaan. voi tietenkin olla hyvä tyyppi, en sitä sano, ilman muuta oletan näin myös itse) suoritus oli ainutkertainen itsensä ylitys, niin minä olen aasi.
En kyllä itse ole yhtään parempi, mutta vaadin enemmän ja suurempaa ja massiivisempaa itsensä ylitystä. Ja jos ei joka päivä niin yritystä. Paitsi että ei kyllä onnistu minultakaan taas, ..ja nyt taas eksyn aiheesta enkä ole yhtään hauska edes.
Parempi ravita itseänsä ennen kun näihin kommentoi, kenties.
te olla hyvä minä tykätä mutku silmä sumenee niin nyt syö banaani niin aivo pyörii
anteeksi
Anonyymi kommentoi toisaalle tähän aiheeseen näin: "Tuon kyllä kaikki naiset tietävät ja sitten miettivät kauhuissaan, että en kai ole liian innokas tai liian kylmäkiskoinen, miten ihmeessä voi tietää rajan. Ja tosi ärsyttävää näytellä vaikeasti tavoiteltavaa, jos ei sitä oikeasti ole. Ja sitten kun yrittää olla mielenkiintoisen etäinen, niin mies jättää ajojahdin kesken, mikä pettymys."
VastaaPoistaJa on kommentillaan asian ytimessä. Eihän sitä oikein koskaan voi tietää, että mikä määrä karkuun juoksemista on sopivasti tai liikaa. Mutta mä luulen, ja nyt mä tosiaan vain luulen, kun en tiedä, että jos kemiat on kohdallaan ja kaikki muukin toimii yksiin saumattomasti, niin jotenkin se hippa-leikkikin toimii. Että sitä jotenkin ollaan yhtä aikaa niin paljon kiinnostuneita, että kummatkin pysyttelee juuri sopivassa vauhdissa, että toinen saa kiinni halutessaan. Ehkä? Kokemuksia?
No itselläni hitaasti syttyvänä persoonana yleisin kokemus on, että mies on ensin kovin innokas ja itse en vielä oikein osaa sanoa juuta enkä jaata. Ja aikaa kuluu kunnes huomaan, että jes tuossapa oli perin mielenkiintoinen tapaus, niin mies on jo kyllästynyt odottelemaan ja on vaihtanut maisemaa. Lopputulemana siis, olisin toivonut miehen jatkavan ajojahtia pitempään. Yleensä näin, poikkeuksiakin on.
VastaaPoistaAnonyymi, ehkä siis se oikea on sitten se yksilö, joka syttyy yhtälailla hitaasti ja tutkailee kauemmin, kuten sinäkin? Tai sitten joku, joka vain innostuu siitä, ettet syty sekunnissa? Toivoa ainakin sopisi, että luontoäiti ois jotenkin järjestellyt nämä hommat niin, ettei oikeasti mitään kissa- ja hiirileikkejä tarvitse opetella vaan pariutuminen tapahtuu luonnostaan, jos on tapahtuakseen.
VastaaPoista