Junassa kuulee monesti hyviä juttuja. Ystäväni Hanna lähettää harva se junamatka mielenkiintoisia tekstiviestejä kertoen, mistä kanssamatkustajat pitävät meteliä. Viimeeksi, kun itse matkustin junassa (ravintolavaunussa, junan ollessa täpötäysi), saman pöydän mies julisti kovaan ääneen, että "suuret rakastajat saavat vain tyttölapsia!". Mene ja tiedä. Mutta kerran salakuuntelin mielenkiintoista tarinaa, jota vanha rouva selvitti ilmeisesti tyttärelleen. Se kertoi ystävyydestä, jonka pilasi lainaaminen.
Rouva oli aikoinaan lainannut hyvälle ystävälleen tavaraa jos toistakin, joskus saaden ne takaisin myöhässä, joskus ei lainkaan. Viimeinen niitti oli kuitenkin ollut kirja, jota ystävä oli pitänyt itsellään vuosikausia. Kun sitten kirjaa kerran tarvittiin ja rouva alkoi penätä sitä takaisin, oli ystävätär silmin nähden loukkaantuneena tuonut sen, pamauttanut pöytään ja sanonut: "No siinä se nyt on, kun siitä niin kauhea meteli piti nostaa." On varmaan sanomattakin selvää, että lainaajassa oli jotain vikana. Lainatavara palautetaan pyytäessä välittömästi ja pitkää lainaa pahoitellen, ei suinkaan riitaa haastaen ja mökäten. Mutta pettyneen rouvan opetus tyttärelleen oli: Älä lainaa ystävällesi mitään!
Pitäisikö ystävilleen lainata asioita? Minä lainaan usein kirjoja ja täytyy myöntää, että ne kirjat saattavat olla hallussani kauankin. Nytkin taitaa olla erään kotikulmien kaverin Papillon hyllyssä neljättä vuotta... Mutta luonnollisesti kun ystävät kirjojensa perään kyselevät, palautan ne viipymättä. Kysymys kuitenkin herää, jos kirja hyllyyni unohtuu, käykö ystävän mielessä ajatus, että yritän huomaamatta omia kirjan itselleni? Olisiko ylipäätään parempi, ettei lainaisi ystäviltään mitään, ettei närää tavaran palauttamisesta tule?
Ja entäs sitten, jos sille kirjalle tai muulle esineelle käy hullusti? Vahinkojahan sattuu ja se ystävän lapsuudenaikainen kirja saattaa tehdä vääränlaista tuttavuutta koiranpennun kasvavien hampaiden kanssa. Mitä sitten tehdään? Tietenkin hyvä olisi korvata menetetty tavara vastaavalla, mutta entä, jos kyseessä on ensipainos, rajoitettu erä ja vihoviimeinen keräilyharvinaisuus? Pitäisikö nyrkkisäännöksi päättää, että ei pidä lainata kenellekään mitään sellaista, minkä tuhoutuminen aiheuttaisi tarpeetonta säröä ystävyyteen? Sillä vaikka kuinka pyytäisi anteeksi ja toinen tietäisi, ettei se ystävä tahallaan kirjaa aamupuurossaan uittanut, niin suuttumus, pettymys ja paha mieli iskevät silti.
Toisaalta on kiva antaa lainaan jotain sellaista, mitä toinen tarvitsee ja itse ei käytä. Niin, että ei se lainaaminen pelkästään huono idea voi olla. Mutta milloin ja missä vaiheessa lainaaminen muuttuu hyvästä ideasta huonoksi ideaksi?
Kommenttini ei liity mitenkään itse lainaamisaiheeseen mitenkään, mutta minun enoni jakelee myös tuota "vain suuret rakastajat saavat tyttölapsia" lausetta paljon :D
VastaaPoistaAiniin, pitääkin muistaa palauttaa kaverille puoli vuotta lainassa ollut kirja jonka olemme molemmat jo unohtaneet!
Juu, korvaamattomuuksia ei lainata ja kirjoihin/levyihin kirjoitetaan oma nimi, että osaavat tulla kotiin. Niin ja on tietty olemassa ihmisiä, joille ei lainata, koska lainatuille tavaroille tapahtuu kummia... Mutta joskus on käynyt niinkin, että on huomannut pärjäävänsä hyvin ilman lainaan annettua tavaraa, jolloin parempaan kotiin päässeen lainan voi tarkoituksella unohtaa.
VastaaPoistatittako, ai se olikin yleisemmin tunnettu näkemys, eikä kaverin humalaisten aivojen oma tuotos. Kas.
VastaaPoistaMinnaryyni, ehkä se korvaamattomuuksian lainaamattomuus on ihan järkevä ajatus. Mutta tuo on kiva ajatus, että joskus oma tavara saa lainatessa huomaamatta paremman kodin. Näinhän näitä tavaroita olisikin hyvä kierrättää, kun meillä on roinaa muutenkin liiaksi asti.
Mun isällä oli nuorena poikana sarjakuva"kirjasto", josta se lainaili kavereilleen Tinttejä, Asterixeja ja Nonstoppeja. Muutaman irtolehtiönä takaisin tulleen jälkeen isäni otti kokemuksesta vaarin ja liitti kirjoihin sääntölapun, ehdot kirjojen lainaamiseen sisältäen korvausvaatimuksen, jos alppari palaa huonokuntoisena.
VastaaPoistaEhkä vähän tiukka ja tyly sanoma, mutta tulipahan ainakin kavereille selväksi, että toisen omaisuutta pitää kunnioittaa kuin omaansa.
Hauskana knoppitietona näin oikeustieteitä opiskelevana heitän tähän voimassaolevaa lainsäädäntöä lainaamisesta. Pykälä on ollut sellaisenaan voimassa Hänen Majesteettiinsa Ruotsein, Gööttein ja Vendein kuninkaan Fredrik I:n armosta jo vuodesta 1734:
Kauppakaari 11:1 §
Joka lainaa toiselta jotakin, hengetöntä tahi elävätä, antakoon sen takaisin yhtä hyvänä kuin sai. Lainakalua älköön laskettako pahenemaan.
On muuten Suomen vanhin yhä voimassa oleva laki.
Tää sanonta että lainattua omaisuutta pitää kohdella kuin omaansa, on ihan hassu. Sitä pitää kohdella kuin muiden omaisuutta, eli jos vain mahdollista niin vieläkin paremmin.
VastaaPoistaLainaaminsen käsite on hyvin laaja ja mikä oikeastaan käsitetään lainaksi.
VastaaPoistaOnko se lainaamista, kun toiselle lainaksi antaa tavaran ja jo siinä vaiheessa tietää ettei tarvitse itse kyseistä tavaraa itselleen takaisin. Mutta ei kuitenkaan kerro tätä ystävälle, koska tämä ei tätä lahjoituksena huolisi vastaan. Ja vakuuttelee, että lainassa se sinulla vain on.
Kipi, ovelaa! Kai se on pysyvää lainaamista, luulisin. Tai salalahjoittamista. Ainakin se on kivasti ajateltu, jos toinen ei huoli lahjoituksia, mutta se tavara silti olisi paremmassa kodissa ystävän luona. Kutsuttiinpa sitä millä nimellä hyvänsä.
VastaaPoistaMikael, olet taas ihan asian ytimessä. Monesti tulee pidettyä lainatavaroista niin paljon parempi huoli kuin omistaan. Ja esimerkiksi omat kirjat saa olla luetun näköisiä, mutta lainakirjoista en koskaan uskaltais/tohtis taitella kulmia tai katkoa selkää.