Kas, on taas perjantai, eli viikonloppu! Ja se tarkoittaa monille erilaisten sosiaalisten rientojen aikaa. Tuolloin olemme usein seuratilanteessa ja seurassa oleminen on tunnetusti omanlaisensa taitolaji. Kahlailin kuluvalla viikolla keskustelupalstaa, jossa pohdittiin hiljaisuutta ja ujoutta ja menin itseeni. Minussa on nimittäin yksi vika ja se on se, että puhun paljon. Ja se tarkoittaa väistämättä sitä, että seurassani joku muu puhuu vähemmän.
Jos on ujo tai hiljainen muuten vain, odottaa usein, että tulisi se sopia kohta, jolloin voisi sanoa asiansa. Mutta tuollaista kohtaa ei välttämättä ikinä tule. Sillä ihmiset, kuten minä, tuppaavat täyttämään nuo hiljaiset kolot omalla avauksellaan. Tiedätte tilanteen, jossa ryhmä vaikenee esimerkiksi esitetyn kysymyksen edessä. Odotetaan sekunti, kaksi ja sitten joku päättää, että no jos kerta kukaan muu ei puhu, niin minä sitten puhun. Ja sitten se hiljainen miettii, että ”hitsi vie, kun en taaskaan saanut sanotuksi”.
Se ei ole kiinni siitä, etteikö kaikilla olisi sanottavaa. Se on useimmiten kiinni
siitä, että toisille kynnys suunsa avaamiseen on suurempi. Halutaan pohtia pidempään, miettiä hivenen kauemmin, harkita sanojaan. Mutta siinä vaiheessa joku muu on jo avannut pelin, eikä hiljainen saa asiaansa sanotuksi. Mutta ryhmän pitäisi suoda hiljaisemmallekin mahdollisuus vaikenemalla aina silloin tällöin.
Vaikka voidaan raadollisesti ajatella, että se puhuu, joka ehtii ja sillä siisti, olisi kuitenkin ehkä rakentavampaa ajatella toisin. Ehkä, jos joskus puheliaammat antaisivat hiljaisuuden venyä pari ylimääräistä sekuntia, saattaisi se hiljaisempikin rohkaistua. Miettikää millainen määrä sanomattomia oivalluksia jää sen yhden sekunnin taakse. Monesti ne, jotka hiljaa miettivät kauan, ovat hioneet päässään vaikka minkälaisia mullistavia ajatuksia, jotka pääsisivät esiin, kun vaan ihmiset hetken malttaisivat olla hiljaa ja jättää tilaa hiljaisemmalle.
Joten tehdäänkö tänä viikonloppuna sopimus, jossa jokainen meistä kerran keskustelun aikana antaa hiljaisuuden venyä jonkun verran normaalia pidemmäksi antaen hiljaisemmalle tilaisuuden sanoa ajatuksiaan? Ehkei se riitä, mutta siinä on alku. Siinä on mahdollisuus. Siinä on askel siihen suuntaan, että ujompi rohkaistuisi sanomaan ajatuksiaan muillekin kuin itselleen.
Minulle juuri käy usein noin, siis en saa suunvuoroa. Ei niinkään siitä syystä, että olisin hiljainen, mutta koska olen hidas. Kun on keskustelu meneillään ja olen mielessäni muodostanut mielipiteen, jonka haluaisin sanoa, jään odottelemaan sopivaa rakoa, jolloin pääsisin ääneen. Kuinka käykään, nopeammat vievät aina tilaisuudet ja usein keskustelu liukuu jo toiseen aiheeseen eikä sitä alkuperäistä mielipidettä ole enää soveliasta sanoa. rh
VastaaPoistaEn koe olevani hiljainen, kuuntelevainen kylläkin, mutta yhdessä porukassa en monestikaan ehdi "ottamaan" puheenvuoroa gilmorentyttömäisessä hengästyttävässä dialogissa. Porukka on oppinut nopeisiin impulseihin, koska se kokoontuu tekemään improvisaatioon perustuvaa draamaa.
VastaaPoistaMonesti käy sillä tavalla, että aloitan lauseeni, kun luulen edellisen lopettaneen puheenvuoronsa, mutta lopetan samantien, koska puhe vielä jatkuu. En halua keskeyttää. Puheenvuoron loppuessa joku toinen kiilaakin sitten jo väliin ja mahdollisesti ohjaa keskustelun ihan eri suuntaan. Heheh.
Hyvä, että blogissa on välillä neuvoja ylisosiaalisillekin. Tuo on totta, että pälpättäjät täyttävät helposti hiljaisuuden puheellaan. Monesti se on yhtä lailla jännityksen seurausta, kuten ujonkin vaikeneminen.
"Porukka on oppinut nopeisiin impulseihin, koska se kokoontuu tekemään improvisaatioon perustuvaa draamaa."
VastaaPoistaAnteeksi vain, mutta tässä lauseessa oli nyt sitä jotain kun sen ottaa irti kaikesta muusta. :-D
http://www.ihminen.org/lainattuja_lauseita/?lause=225
Oikeasti tosi harva on ylisosiaalinen, mutta puheliaiden ihmisten on taukojen sijasta helppompi harjotella muiden huomioonottamista kiinnostumalla. Niinku kyselemällä, siis.
Niinku eilen.
Jutskaan yhden naisen kanssa baarissa pitkän tovin, molemmat on tosi puheliaita. Sitten mä huomaan että siinä lähellä on yks nuorempi poika joka ei juttele kenellekkään, mutta joka selkeesti kuuluu samaan porukkaan jolla mekin ollaan baariin tultu. Se näytti vähän kuuntelevan. Perus moi-kuka-oot-mitä-teet-ai-oot-Ranskasta-ja-vaihto-opiskelija -esittäytymisrimpsun jälkeen käy sit ilmi et tää kaveri ei ole kovin puhelias.
Me yritetään molemmat saada sitä puhumaan vähän enemmän kyselemällä kaikkee sellasta mihin yleensä joutuis antamaan pitkiä vastauksia, mutta ei se tyyppi sittenkään intoutunu. Ehkä se tykkäs sit oikeasti kuunnella enemmän? Lopulta se jäi taas enemmän kuuntelevaks osapuoleks, kun ei se oikein omatoimisesti mitään sanonu. Vastas kyllä kun kysyttiin ja nauro oikeissa kohdissa. :-)
Mutta kyllä mä silti uskon, että sillein kyselemällä ja olemalla kiinnostunut nimenomaan niistä hiljaisista tyypeistä, saa muut puheliaat kaikki mukaan jutskailuun. Ne puheliaat tyypit kyllä antaa kuulua itsestään jokatapauksessa, niiltä ei niin paljon tartte mitään suoraan kysellä.
Täähän on tämä suomalainen keskustelukulttuuri, jossa keskeyttäminen päälle puhuen on epäkohteliasta ja hyvän keskustelijan merkki on se, että se hiljaa kuuntelee toista, kunnes kuvitteellinen kappale päättyy virtuaaliseen pisteeseen.
VastaaPoistaJotkut hiljaiset ovat hiljaisia ja nauttivat siitä, että saavat vain kuunnella. Sitten on totta kai näitä, jotka haluaisivat saada suunvuoron, mutta eivät ehdi tai uskalla.
Mun mielestä paras tapa saada hiljaiset mukaan juttelemaan on heittää jotenkin mahdollisimman luontevasti pallo toiselle esimerkiksi kysymyksen mudosossa, "mitä mieltä sä oot tästä?"-tyyppisesti. Tämän kautta lopulta ymmärtää toista, että minkätyyppinen hiljainen on, että onko toisella edes tarvetta sanoa asiaan mitään.
Olette viksuja kaikki. Niin, on totta, että hiljaisia voi myös aktivoida kysyen. Mutta joskus ihan yleisesti hiljaisuuden venyttäminen hivenen saattaisi antaa hiljaiselle mahdollisuuden ITSE rohkaistua. Se saattaisi monta kertaa olla palkitsevampaa kuin joskus ehkä jopa holhoavia sävyjä saava väkisin mukaan vetäminen. Siinä nimittäin huomioidaan sekin, ettei hiljainen välttämättä ollenkaan halua sanoa mitään. Silloin joku puhelias voi sitten vallata tilan, kun kukaan sitä ei tee. Ero on vain siinä, että odottaa vähän kauemmin.
VastaaPoistatuoja, inhoan sanaa ylisosiaalinen. Mielestäni se on hirmuisen loukkaava ja kuten Mikael totesi, hyvin harva on oikeasti ylisosiaalinen. Yleensä ne yksilöt ovat sitten ADHD-tyyppisiä maantiekiitäjiä, joilla se ei ole pelkkää ylisosiaalisuutta vaan ylipäänsä kyvyttömyyttä lukea sosiaalista tilannetta ja siksi pölöttää omiaan, eli oikeastaan edes ole sosiaalinen. Voiko sellaista siis ollakaan kuin ylisosiaalinen?
Mutta niin, olipa puheliaisuus seurausta jännittämisestä tai vaan puhumisen tarpeesta, pitäisi rohkeamman ja nopeamman yrittää muistaa ottaa hitaat ja hiljaiset huomioon. Vaikka sitten kysellen ja mukaan vetäen. Aiheesta lisää myöhemmin laajemminkin.