Tämä viikko on omistettu lukijalleni AJ:lle, joka lähetti minulle useita pulmia ratkottavaksi. Niiden parissa vietämme koko tämän viikon. Tänään siis tutkimme kariutumista, keskiviikkona pohdimme kaveruutta ja perjantaina mietimme, mistä uusia kavereita voi löytää. Pidemmittä alustuksitta karikkojen kimppuun.
Kirjoitin jo viime kesän korvella tilanteesta, jossa ystävän parisuhde syö ystävän kaiken ajan ja ystävä jää sivuun. Kehotin silloin kaikkia parisuhteellisia pitämään huolta siitä, että tulee soittaneeksi ja nähneeksi myös ystäviään. Mutta mitä, jos on itse siinä toisessa roolissa? Mitä jos Veijareiden ja AJ:n tavoin omaa ystävää ei enää ikinä näe, kun hän vain parikoteloituu ja vastaa nihkeästi kaikkiin kyselyihin yhteisestä ajasta?
Humoristisesta kuvasta huolimatta tilanne on vaikea. AJ kysyi, että milloin saavutetaan piste, jolloin ei voi muuta kuin luovuttaa. Tähän minun mielestäni ei voi antaa mitään selkeää aikarajaa mallia "ota yhteyttä kymmenen kertaa ja sitten voit hyvällä omatunnolla luovuttaa". Minun nähdäkseni silloin pitää luovuttaa, kun toisen välinpitämättömyys satuttaa niin paljon, ettei enää halua edes yrittää. Kyllä sydän sanoo sitten, kun on saanut toisen e ja i –kirjainten yhdistelmästä tarpeekseen. Tietysti ystävälle voi silti jättää oven auki sitä hetkeä varten, kun hän viimein nostaa päänsä kainalosta ja tajuaa, että ystäviäkin olisi kiva nähdä. Mutta odottamaan ei kannata jäädä.
On aina ihan yhtä ikävää, kun pitkä ystävyyssuhde päättyy. Se on vähintään yhtä kivuliasta, ellei pahempaakin, kuin parisuhteen loppuminen, sillä ystävyyttä on vaikeampi aloittaa kuin parisuhdetta. Näin uskallan väittää siksi, että rakastuminen voi viedä nopeimmillaan sekunnin ja rakastuneena on helpompi päästää toinen lähelleen. Sen sijaan tuttavuudesta ystävyydeksi kehittyminen ja luottamuksen kasvattaminen eivät ole samalla tavalla sidoksissa epätavalliseen hormonaaliseen ja aivokemialliseen tilaan vaan lähtevät puhtaasti tyhjältä pinnalta liikkeelle.
Mitä siis tehdä, kun pitkä ystävyyssuhde on ajautunut karille, eikä toiseen enää saa yhteyttä? Sanoisin, että ensin saa vähän murehtia ja olla pahoilla mielin. Sitten pitää Tuntemattoman Sotilaan tavoin todeta, ettei pidä jäädä tuleen makaamaan ja toivottavasti paremmalla lopputuloksella nousta ylös. Sitten täytyy alkaa tutkailla, mitä muita kavereita sitä omassa lähipiirissä onkaan. Tästä lisää keskiviikkona.
Mikä sinulle olisi viimeinen pisara? Kuinka kauan ystävyyttä voi yksipuolisesti yrittää pitää yllä? Mikä ihme ihmisiin oikein menee, kun he unohtavat ystävänsä uuden parisuhteen vuoksi?
PS. En lahopäänä aikoinani muistanut mainita, mutta käykää ihmeessä tsekkaamassa allekirjoittaneen vieraspostaus Jokapäiväistä leipää -blogissa! ;)
"Lisääntykää ja täyttäkää maa" on tatskattu takaraivoihimme? Ei vaan, ei ainakaan kaikille, mutta silti väittäisin tuon parisuhteen ajavan ystävyyssuhteiden yli ihan primitiivisistä syistä.
VastaaPoistaYyh musta on jotenkin surullisen hassua, että nää kaikki sun tätä aihetta käsittelevät postaukset osuu just muhun. Kun ne kaikki kaverit on tän ööh seitsemän vuoden pituisen suhteen aikana vaan jääneet jonnekin. Syytän eniten omaa saamattomuuttani. Paras ystävä asuu Espoossa ja näen sitä ehkä pari kertaa vuodessa (!). Muita en sitten juuri näekään. Eli möllötän täällä ja ihmettelen, miksei kukaan soita mulle. Enkä itse koe, että kukaan kavereistani olisi sellainen, jolle voisin noin vain soittaa ja pyytää jonnekin - ne on kaikki jotenkin liian etäisiä sellaiseen.
VastaaPoistaOdotan mielenkiinnolla vinkkejä siitä, mistä niitä uusia ystäviä saisi. Ja miten niitä ystäviä tehdään. Mä en kai enää osaa.
Hanna, kai meidän pitäisi osata niitä primitiivisiä vaistoja edes vähän koulia? Ottaa niin sanotusti silmä käteen ja ajatella järjellä. Jos hylkää kaikki kaverit, niin jos sille parisuhteelle jotakin käy, ei olekaan enää ketään, kenen puoleen kääntyä. Mutta totta kyllä, olemme viettien vietävissä ja sellaisten hormonaalisten ja aivokemiallisten myllerrysten armoilla, että se yksin jäävä ystävä voi lohduttaa itseään sillä, että ei se ystävä todennäköisesti tahallaan ole lyhytnäköinen pölvästi.
VastaaPoistaJutta, koskaan ei ole liian myöhäistä ainakaan yrittää lämmittää uudelleen vanhoja kaveruussuheita. Laittaa nöyrä "oon ollut etäinen ja olen siitä pahoillani, mutta vieläkö haluaisit joskus viettää aikaa kanssani" -viesti. Kyllä ihmiset ovat ihmeen ymmärtäväisiä ja anteeksiantavaisia, kun vaan tajuaa pyytää anteeksi tai tehdä itseään taas tykö. Aloitteellisuus on tärkeintä.
Ja mitä tulee kaverustumiseen, ei se taito mihinkään onneksi häviä. Vähän niinku pyörällä ajo, kun keväällä kaivaa pyörän komerosta, niin kyllä sitä vaan ajaa osaa. Täytyy vaan uskaltaa ottaa se pyörä esiin.
Jos taas yksikään kavereista ei ole sellainen, jolle voisi tuosta noin vain soittaa, voi harkita etsivänsä uusia kavereita. Siitä lisää perjantaina. Ja myös vanhoissa teksteissä. :)
Ei ystävän "katoamisen" rakastumiseen tarvitse merkitä ystävyyden loppua. Kyllä oikea ystävyys kestää hiljaisempiakin jaksoja ja osaa antaa anteeksi.
VastaaPoistaHyvähän se tietenkin olisi, jos hminen rakastuessaankin pystyisi näkemään myös ne muut tärkeät ihmiset ja antamaan heille aikaa. Rakkauden huumassa se vain on joskus vaikeaa, ja hyvä ystävä ymmärtää tämän.
Huuma laantuu kuitenkin aina, ja suhteilla on usein taipumus päättyä eroonkin. Etenkin iän (ja niiden erojen) myötä ystävien arvon on oppinut ymmärtämään entistäkin paremmin.
Paljon kipeämpiä syitä ystävyden päättymiselle ovat esim, se, että tajuaa miten ilkeä tämä on tai miten tämä ajaa omia etujaan toisen kustannuksella.
Tiina, tottakai hiljaisempiakin jaksoja on. Vaikea on vain sanoa, kuinka kauan toinen jaksaa odottaa. Varsinkin jos toinen on yksin, eikä muita kavereita paljoa ole. Silloin tuntee helposti tulleensa jätetyksi ja hylätyksi.
VastaaPoistaKuten kirjoitin, oven voi jättää ystävälle auki palaamista varten, mutta yksin ei kannata odottaa. Voihan olla, että ystävä siirtyy yhdestä rakkaushuumasta toiseen taukoamatta vaikka viisi vuotta.
Luonnollisesti hyvä ystävä ymmärtää, että uusi parisuhde vie aikaa. Se vie aikaa paljon. Mutta on eri asia karsia näkemistä radikaalisti kuin hävitä kartalta kokonaan. Ilmaan minkäänlaista kontaktia, olipa ystävyys miten vankka aluksi tahansa, se vain himmenee ja hiipuu. Sen voi toki siitäkin vielä pelastaa, mutta työta se vaatii. Mutta jos osaisi rakastuneenakin aina välillä antaa edes vähän aikaa ystävilleen, olisi lopputulos taatusti kaikkien kannalta parempi. Näin väitän. :)
Hirmu hyvä pointti tuo viimeinen. Taidan kirjata sen pieneen mustaan kirjaan ja kirjoittaa siitä joskus. :)
Eikös/onkos parisuhdekin ystävyyssuhde myös?
VastaaPoistaKun välillä tuntuu että niistä puhutaan kuin kahdesta eri asiasta. Tai siis kai ne menevät osittain samaan kategoriaan, vai onko parisuhde ystävyyden alakategoria, tai osittaisyhteis...
Tai siis häiritsee välillä kun jää semmoinen tunne että parisuhdetta ajateltaisiin niin erilaisena kuin ystäväsuhdetta, kun eikös se ole aika semmoinen poikkeuksellisen läheinen ystävä vaan se parisuhdekumppani, tai jotain siihen suuntaan. Tai ainakin olisi hyvä olla.
Vaikka onhan se eri juttu, tajuun kyllä, mut eihän siitä unohdu se ystäväpuoli siitä suhteesta.
Ja ei mulle olis viimeistä pisaraa, voi soittaa sit vaikka kymmenenkin vuoden päästä, elämä muuttuu eikä joka paikkaan ehdi.
Ja oottakaahan kun lapsia alkaa pullahdella, siinä sitten läheisten ystävien joukko alkaa tiivistyä monella, minkäs sille tekee.
Pertti, totta kai parisuhde on ystävyyssuhde. Tai ainakin tulee sellaiseksi sen jälkeen kun rakastuminen tasoittuu rakkaudeksi ja kumppanuudeksi ja ystävyydeksi. Mutta se tapa, jolla parisuhde alkaa eroaa ystävyyssuhteesta juuri siksi, että ihminen hullaantuu ja saattaa unohtaa muun maailman ympärillään. Uusien ystävien kanssa hullaantuminen on ainakin melko paljon lievempää.
VastaaPoistaEronteko ei tekstissäni perustu siihen, ettenkö pitäisi parisuhdetta erikoisen läheisenä ja tärkeänä ystävyyssuhteena. Vaan siihen, että ihminen tarvitsee myös niitä muita ystäviään, kavereitaa ja tuttujaan. Ihminen ei nähdäkseni voi rakentaa koko elämäänsä yhden ainoan ystävyyssuhteen (eli sen parisuhteen) varaan. Siinä on paitsi riskejä myös se yksinkertainen tilanne, että aina se ystävä ei ole saatavilla. Tai ystävän ja itsensä mielenkiinnot eivät mitenkään kaikilta osin kohtaa. Siksi tarvitsemme hyvin erilaisia ihmisiä ympärillemme. Tästä muuten lisää huomenna!
Minulla kävi juuri toisinpäin ex-tyttöystäväni kanssa. Hän nimenomaan patisti minua olemaan enemmän kavereideni kanssa, mikä oli erittäin järkevästi tehty. Luultavasti hengasin silloin enemmän kavereiden kanssa kuin nyt sinkkuaikana :) Olen edelleenkin vahvasti sitä mieltä, että oma elämä, oma aika ja omat kaverit ovat tärkeitä myös parisuhteessa. Ei koko ajan voi kyhnyttää kotisohvalla kahdestaan. Tai voi, mutta ei se ihan tervettä ole.
VastaaPoistaMutta itse kysymyksistä sen verran, että itseäni ei ainakaan häiritse todella pitkät tauot kontakteissa. Jotenkin se kaveruus vaan jatkuu samallalailla, kunhan jompikumpi jaksaa sen aloitteen tehdä. Jos joku parisuhteen takia unohtaa kaverit, kyllä se joskus tajuaa taas ottaa yhteyttä.
Niin sitä siis tarkoitin, ettei se järki oikein välttämättä mahdu primitiiviseen reaktioon.
VastaaPoistaVau, kiitos paljon sähköpostista ja postauksesta täällä, ei olis ehkä Demin kysymyspalstoilla näin nopeaa ja laajaa reagointia ;)
VastaaPoistaPostausta ja kommentteja lukiessa pyörii yhä päässä juuri se koska luovuttaa. Onko tosi ystävä se, joka pysyy siinä vaikka aikaa kuluu ja hiljaisia hetkiä on. Toisaalta ajattelen, että kyllä, mutta jos syynä on parisuhde, eli "toinen ihminen" tuntuu hylätyksi tuleminen kovin rajulta. Erityisesti jos siihen asti on aikaa viettänyt kuin paita ja peppu, ilman että kummankaan suhteet olisi menoa häirinnyt.
En toki haluaisi vain luovuttaa, mutta kun monia kuukausia jo näin mennyt ja tosiaan viimeinen vastaus kahvittelu kysymykseen on "en tiedä" eli ei edes pienintä toivoa tulevasta, on olo aika heikoilla kantimilla.
Suututtaa myös jollain tasolla ajatella, että minä tässä odotan ystävääni aina valppaana. Minulle voi sitten tulla itkemään, jos suhde vaikka kariutuukin. Toki, niinhän sen kuuluisi mennä, mutta tuntuu että siinä vaiheessa minulla ei ole mitään väliä. Sillä, mitä minä olen tehnyt nämä kuukaudet, miltä minusta tuntuu ja olisinko minä saattanut kaivata tukea, tai ihan vain ystävää jolle asiani kertoa ja jonka seurassa aikaa viettää.
Hanna, niin, ei varmaankaan mahdukaan. Mutta jos joku selvyyden hetki koittaa, niin kannattais sillon pistää neo-lappuja vaikka ulko-oveen, että muistaisi myös primitiivisinä hetkinä ottaa silmää käteen.
VastaaPoistaAP, fiksu likka se. Kannattaa niitä kavereita nähdä. Sohva muuttuu äkkiä tylsäksi, ellei siitä välillä nouse pois.
AJ, eipä kestä! Ja kuten sanottua, sinun aiheidesi parissa pyörimme koko viikon. :) Mutta asiaan: luulen, että se on jokaiselle yksilöllistä, kuinka pahalta yksin jääminen tuntuu ja kuinka kauan jaksaa odottaa. Ehkä sille ystävälle voi tehdä myös selväksi, kuinka paljon hänen hiljaisuutensa satuttaa. Ainakin se on reilu veto ennen kokonaan katoamista.
Onhan se niinkin, että ystävyyttä voi aina jatkaa siitä, mihin se jäi. Mutta toisaalta sen kadonneen ystävänkin on tiedostettava, että aikaa on kulunut, eikä maailma ole pidättänyt hengitystään sillä välin, kun hän on marinoitunut rakkaudessa.
Tiinalla oli niin hyviä pointteja, että pitääpä minunkin nyt hieman kommentoida. Olen samaa mieltä siitä, että hyvä ja kypsä ystävyyssuhde kestää hiljaisempiakin aikoja (näitähän voivat luoda myös esimerkiksi muutto toiseen kaupunkiin, vaihto, Pertin mainitsema lastensaanti jne.).
VastaaPoistaOlen havainnut omalla kohdallani, että jo syväksi muodostunut ystävysten välinen suhde/luottamus säilyy vuosien ja eri elämänvaiheiden läpi, jotenkin mystisesti, telepaattisestikin - sen säilyttämiseen voi riittää vaikka pelkkä lyhyt viikoittainen puhelu. Harvat näkemiset ovat sitten yhtä juhlaa.
Hyvä ystävä ymmärtää ja antaa toisen nauttia huumavaiheestaan syyllistämättä tätä siitä, onpa jopa iloinenkin ystävänsä puolesta (vaikka eihän totaalista kaveriporsastelua tietenkään pidä hyväksyä - aikuiset tuskin niin tekevätkään). Elämä opettaa, että huuma ikävä kyllä haihtuu. Ystävyyteen taas ei yleensä suhtauduta niin, vaan se rakentuu erilaiselle pohjalle, jonka uskoakseni (lähes) kaikki luovat kestämään.
Joskus on myös hyvä miettiä, kohtelisiko ystäväänsä usein yhtä kylmästi/välinpitämättömästi kuin seurustelukumppaniaan? Se läheisin ihminen saa usein eniten kuraa niskaansa, ja häneltä myös vaaditaan eniten. Ystävyydeltä ei (yleensä?) odoteta samanlaista omistautumista.
Tiedän myös tapauksia, joissa seurusteleva kaveri ei ole enää seurustelun aloitettuaan voinut olla täysin oma itsensä kaverinsa seurassa, sillä kaveri ei ole ns. kestänyt kuulla toisen huumahehkutusta, ja on ärtyneisyyttään torpannut myös muut yritykset kommunikaatioon. Ystävä voi olla mustasukkainen toisen uudesta suhteesta, mutta ihmisiähän tässä vain ollaan, joten kummankin on tarpeen tullen osattava pyytää anteeksi, ja huomioida kummankin tarpeet.
MIetin, että voiko ystävyyssuhde olla pohjimmiltaan kovin hyvä, jos pitää miettiä liikaa, että "kuinka kauan jaksan odottaa"? Eiköhän rakasta ihmistä jaksa, ja ymmärtää hullaantumisvaiheen olevan vain väliaikainen - ja toista voi sitten ripittää, jos käytös on ollut todella tökeröä. AP totesikin, että kyllä se puhelin taas jossakin vaiheessa pirisee. Mielestäni silloin kannattaa niellä vanhat kaunat ja antaa ystävyyden taas kukkia.
Jaah, jos joku jaksoi lukea tänne asti, niin pahoittelen tekstin hajanaisuutta ja valitettavan lyhyiksi jääviä ajatuksenkulkuja. Jään innolla odottamaan juttuja muista ystävyyden särkevistä asioista (kuten Tiinan mainitsemat), sillä ne ovat usein paljon haavoittavampia ja vakavampia.
Anonyymi, kiitos hyvästä kommentista.
VastaaPoistaOlette kaikki oikeassa siinä, että vankka ystävyys jaksaa odottaa ja iloitsee toisen onnesta. Mutta AJ:n tapauksessa kyse on siitä, että toisesta ei kuulu mitään. Ei edes sitä pientä puhelinsoittoa. Koskaan. Ikinä. Sen ihan ymmärrettävistä syistä voi olettaa satuttavan kovasti. Lisäksi kuten AJ mainitsi, kun hän oli kysynyt ystävältää, koska he ehtisivät kahville, oli vastaus ollut "en tiedä". Ei, että "no hitsi, pitäis yrittää ehtiä jossain välissä, mutta on ollut nyt vähän kiireitä". Tai "en tai nyt ihan pian ehtiä, mutta hei katotaanko uudestaan vaikka ens viikolla". Vaan pelkkä ulos sulkeva "en tiedä".
Ihanaa olisi, jos pitkänkin ajan jälkeen osaisi antaa ystävälle anteeksi tämän katoamistempun ja ottaa hänet taas avosylin vastaan. Toivottavasti myös AJ:n ystävä havahtuu ymmärtämään, että tulee ikuisella hiljaisuudellaan ajaneeksi parhaan ystävänsä vain kauas.
Voih, älkää ihmiset vain odottako omassa metsän nurkassanne, vaan menkää välillä muille kylään! Tulee maailmasta kivempi paikka sillain.
VastaaPoistaKun ne muutkin voi vaan nökättää sohvalla odottamassa. Sit lopulta on yhtä sohvanököttäjää maa täynä. Kivempi nököttää yhessä siinä sohvalla.
Hei Aliisa!
VastaaPoistaMiulla oli kariutunu pitkä ystävyyssuhde joka alkoi ala-asteella ja päätty kun opiskelin ekaan ammattiin toista vuotta.
Mie koitin pitää yhteyttä ja yritin kaveerata mut ei tullu vstakaikua ja jätin asian sit koitin myöhemmin uudestaan pitääyhteyttä eikä onnistunu vieläkään ja sitten menikin melkeimpä muutama vuosi kun hän itsekysyi että tavattaisiinko ja juteltaisiin, suostun siihen ja hän tulikin tähä meille ja juteltiin asiat halki ja hän pyysi anteeksi käytöstään.
Meillä on nyt välit kunnossa ja tulevaisuudessa toivottavasti pidetään enemmän yhteyttä.
Näinkin voi käydä!
Hanski, onpa ihana kuulla! Onneksi voi antaa anteeksi ja unohtaa. Jee, tulipa hyvä mieli. :)
VastaaPoista