Usein kuulee kerrottavan juttua, että pidemmän päälle pari- ja missä tahansa suhteissa romantiikka ja uutuudenviehätys katoavat. Tulee arki, suuret eleet häviät. Silloin ei enää hurmata toista, ei enää tehdä asioita vain siksi, että halutaan toisen viehättyvät. Tätä pidetään monesti pahana. Mutta onko välttämättä?
Väitän, että vaikka uutuudenviehätys ja hurmaamiseleet loppuvatkin, tulee tilalle jotain muuta. Ja se jokin muu on toisen tuntemiseen perustuva pienieleinen huomiointi. Siihen ei pysty kuin ajan kanssa, tuntemalla, osaamalla toisen piirteet ulkoa. Mielestäni se on hurmaamista parhaimmillaan.
Olin lauantaina kylillä. Viereisessä pöydässä istui tyttö ja poika tiiviisti jutellen. Jossain vaiheessa poika nousi ylös ja veti takin niskaan, liekö suunnannut hengittämään nikotiinia. Sivusilmällä seurasin pojan menoa ulko-ovea kohden: hän käveli, pysähtyi äkisti, peruutti askeleen tai pari. Sitten hän nappasi lehtihyllystä Aamulehden ja palasi pöydän luo. Selän takaa hän ojensi lehden tytön eteen pöydälle ja rapsutti kevyesti tytön olkapäätä, ennen kuin aloitti uudelleen matkansa ulos.
Siinä tytön hymyssä, minkä tuo pienen pieni ele sai aikaan, oli jotain sanoinkuvaamattoman kaunista. Se ei vaadi suuria eleitä, ei mahtitemppua, ei tusinaa ruusuja, ei kilometrin pituista kirjettä. Toisen huomiointi on sitä, että tuo tälle lehden, kun tietää toisen istuvan yksin odottamassa. Niin pienestä se on kiinni.
Miten sinä huomioit toisen viimeksi?
Se onkin merkillisen vaikea konsepti honata, että nimenomaan pienillä asioilla on suunnaton merkitys. Ei tarvita ihan hillitöntä sirkusta toisen mielitiettynä toimisessa, kun noinkin pieni asia riittää.
VastaaPoistaHanna, ovatko ihmiset katsoneet liikaa telkkaria ja elokuvia, jos ajattelevat, että toisen hurmaaminen tai ihan vaan huomioiminen tarvitsevat suuren hulabaloon? Jos kämppis hakee aamulla lehden valmiiksi, tulen siitä onnelliseksi. Pieni ele, iso hymy.
VastaaPoista