Kun lapset kasvavat aikuisiksi, he lakkaavat olemasta aina vain ja ainoastaan lapsia, vaan alkavat olla myös vanhempiensa ystäviä. Siihen (ja sympatian kalasteluun) perustunee esimerkiksi julkisuudenhenkilöiden käyttämä fraasi ”mun äiti on mun paras ystävä”. Mutta vaikka äiti tai isä olisikin ystävä, vanhemmuus ei lopu siihen.
On nimittäin eräs varjopuoli, kun vanhemmista tulee ystäviä. Kaikkia asioita vanhemmistaan ei yksinkertaisesti halua tietää. Minulla on kolmekymppinen ystävä, joka joutui ikävään tilanteeseen, kun hänen vanhempansa olivat ajautuneet karikkoon ja parisuhteen tila alkoi olla melko epävakaa. Kumpikin olisi vuorollaan halunnut kysyä lapsensa (vaikka kuinka kolmekymmenvuotiaan) mielipidettä ja kertoa uusista suhteenaluista.
Ystäväni ei halunnut tietää. Näin ollen hän tokaisi vanhemmilleen: ”Tässä asiassa teidän kuuluu suhtautua minuun niin kuin olisin ikuisesti viisi vuotta vanha. Jos ette kertoisi näistä asioista viisivuotiaalle minulle, älkää kertoko niistä aikuiselle minullekaan.” Mielestäni ystävälläni oli tähän täysi oikeus. Jos haluaa suhtautua vanhempiinsa kuin ystäviin tai jos on kykenevä ottamaan riittävää etäisyyttä tilanteeseen, niin se on hyvä. Mutta pakko ei ole. Mitä omiin vanhempiin tulee, heille meidän pitäisi aina ensisijaisesti saada olla heidän lapsiaan.
Tämä ei nyt tietenkään tarkoita, etteikö aikuisille lapsille voi kertoa asioiden tilasta tai etteikö heidän kanssaan voi asioista keskustella. Totta kai voi. Mutta lapsella on oikeus vetää raja siihen, missä hänen on mukava olla. Lapsilla on monesti erikoislaatuisen vahvoja tunnesiteitä ja –syitä, joiden takia ei halua tietää vanhemmistaan ihan kaikkea. Ja siksi ystävyys ei saa syrjäyttää vanhemmuutta.
Vai haluatko sinä tietää vanhemmistasi ihan kaiken?
Mä en ainakaan ennen kaikkea halua valita puolta, vaikka luontaisesti olisinkin enemmän jomman kumman vanhemman seuraan hakeutuva. Kumminkin kyseessä on minun vanhemmat, monikossa (onni jota kaikille ei ole suotu). Ja uskoisin, että väkisinkin ryhtyisi puoli muodostumaan jos jompikumpi tai molemmat alkaisivat avautua.
VastaaPoistaTuo on erittäin hyvä pointti. Lapsia myös harmillisen usein manipuloidaan riidan välikappaleiksi, mikä ainakin on vihoviimeinen virhe. Tekipä isä tai äiti millaisia typeryyksiä tahansa, he eivät lakkaa olemasta vanhempiamme. On epäreilua olettaa, että lapsi voisi objektiivisesti ottaa kantaa asioihin, kun kuitenkin on kyse hänen lähimmistä ihmisistään.
VastaaPoista