BeFriending Finland #10: Wanna Hang Out?

Dear all, welcome to the tenth episode of our exciting quest of understanding Finnish culture and people. Today’s topic in BeFriending Finland is hanging out. If you enjoy this, be sure to check out parts #1, #2, #3, #4, #5, #6, #7, #8 and #9 too!

I have a colleague who did her exchange year in South Korea. She has told me some awesome facts about Koreans, like when they are born, they're already one year old. No kidding! And how all Koreans age a year in New Year. Still not kidding.

But one thing in particular caught my ear. Let me tell you about it.

She said: "When a Korean invites you to hang out, it is normal that there are other Koreans around. That's how you get to know lots of people." I can see how this might be confusing to a Finn.

People hangin out in Bremen, Germany

See, when we invite somebody to hang out with us, it is - unless specifically said so - meant to be one on one quality time. If there are other people, it is a party. (There's not too many of us here so a group of five can easily form a party...) Maybe it's shyness, maybe it's devotion, maybe it's just a lack of people to invite, but that's just the way it is.

So when a Finn asks if you want to hang out, it means just the two of us. As friends. And when you ask a Finn to hang out with you they don't expect to find other people there. It's kind to mention if there's gonna be others so the overly shy Finn doesn't feel ambushed.

I actually find the Korean way better. It would be SO much easier for people to make new friends, find future spouses or simply change interesting ideas and learn, if we would hang out more with people we don't know. So next time, just bring along your friends and see what happens!

 If I was a South Korean, I'd be 26 now. How old would you be? And do you hang out in groups or not? 

Voisitko ampua ystäväsi?

Kun ihmettelimme internet-tuttujen tapaamista kasvotusten, heitti Renard ilmoille hyvin kiinnostavan kysymyksen: kun internet mahdollistaa ystävyyden maailman kaikkiin kolkkiin, mitä tapahtuisi, jos syttyisi maailmansota? Se onkin hyvä kysymys!

Esittelin jo teille videon, jossa pohdittiin ihmisen kykyä empatiaan. Video ehdotti, että ihminen olisikin pohjimmiltaan Homo Emphaticus ja ainakin teoriassa olisi mahdollista, että ihmisen empatiakyvyn rajat voisivat laajeta kansallista empatiaa suuremmaksi, globaaliksi empatiaksi.

On sanomattakin selvää, että tunnemme helpommin empatiaa niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat meitä lähellä tai joihin meillä on jonkinlainen side. Siksi ihmiset surevat kuollutta julkkista, mutteivät istu joka päivä itkemässä nälkään kuolevien lapsien vuoksi. Jos taas matkustaa vieraaseen maahan ja kohtaa lapsen tai pari, alkaa heidän nälänhätänsä tuntua koskettavammalta.

Kuva: Sean Rogers

Samanaikaisesti me muodostamme ystävyyssuhteita yli kansallisten rajojen. Minulla on ystäviä ainakin seitsemässä maassa. Mitä siis tapahtuisi, jos syttyisi maailmansota?

Jos olisi pakko, voisinko mennä maahan, jossa ystäväni asuu ja ampua hänet tai hänen perheensä? Jos minua vastassa olisi Marco, jonka kanssa olen nauranut ja itkenyt monta kertaa, miten ikinä voisin suorittaa vaaditun tehtävän?

Me matkustamme kaiken aikaa ja luomme tunnesiteitä ympäri maailman. Voisiko siis olla niin, että olemme luomassa empaattista maailmaa? Luommeko hiljalleen maailmaa, jossa sota ei voi syttyä, koska ihmiset eivät yksinkertaisesti suostu tappamaan ystäviään?

Haluaisin kuulla, mitä sinä ajattelet. Voisitko sinä ampua ystäväsi?

"Siinähän se menee ku jäitä polttelis"

Pitkäperjantaina isäni kertoi tuttavastaan, joka vastasi kysymykseen "mitäpä kuuluu" aina samalla tavalla: "Siinähän se menee ku jäitä polttelis." Joka kerta. Isäni mietti, että eikö hänelle joskus voisi kuulua jotakin. Luulisi jäidenkin olleen jo loppuun poltetut.

Kun ihmiseltä kysyy, että "mitä sulle kuuluu", vastaus on yhdeksällä kerralla kymmenestä seuraava: "No ei tässä mitään ihmeitä. Töitä ja töitä. Sitä samaa, niinku viimeeksikin." Toisen "töitä" sanan tilalla saattaa olla "koulua", muuten tilanne ei olennaisesti muutu.

Jos kuitenkin malttaa istua alas ja ottaa toisen kupin kahvia, tapahtuu ihmeitä. Vasta ensimmäisen kymmenen, kahdenkymmenen minuutin jälkeen lauseet alkavat sanoin "Ainiin! Muistinko, mä kertoa että..." ja sitten ne samaiset lauseet jatkuvat:

"...me muutetaan Kiinaan vuodeksi."
"...voitin lotossa ihan hulluna rahaa."
"...mä löysin meidän ullakolta mummin sota-ajan kirjeet ja siellä oli tämmönen kiinnostava juttu..."
"...mähän sain siis uuden työpaikkatarjouksen ja suunnittelen vaihtavani alaa ihan kokonaan."

Kuva: Lovelorn Poets

Siinä kohtaa sitä ajattelee, että miten maailmassa kukaan saattoi vastata kuulumiskyselyyn "ei mitään ihmeitä", kun oikeasti kuuluu vaikka mitä ihmeitä. Ihmiset vaan tuntuvat menevän ihan lukkoon, kun kuulumisia kyselee. Ei meille vaatimattomille suomalaisille lähtökotaisesti vaan kuulu mitään jännää, vaikka kuuluisikin.

Toisaalta vaikka ei kuuluisi ihmeitäkään, kun toisen kanssa istuu aloillaan ja juttelee pidempään kuin kolmetoista ja puoli minuuttia, alkaa toinen vasta varsinaisesti kertoa kuulumisiaan. Ehkä se on ujoutta, ehkä se on alkukankeutta tai ehkä ihminen ei vaan äkkiseltään muista, mitä hänelle oikein kuuluukaan.

Hetken mietittyään ja rupateltuaan asiat alkavat hiljalleen palata mieliin. Ainiin, minullehan kuuluu vaikka mitä! Minähän olen ostanut uuden auton. Saanut lapsen. Päättänyt ruveta nunnaksi. Aloittanut harrastuksen ja lukenut kolmetoista jännää kirjaa. Jaa, että mitäänkö ei kuulu?

Ehkä ihmiset pelkäävät, että kuulumisten pitäisi aina olla jotenkin mullistavia ollakseen kiinnostavia. Kolmetoista jännää kirjaa ei tunnu olevan tarpeeksi. Pitäisi olla niin hip ja cool, että olisi käynyt vähintään riippuliitämässä ja suunnitellut matkaa merien taakse. Kuitenkin meitä ihmisiä kiinnostaa enimmäkseen ihmisten arkiset asiat.

Sen sijaan, että kohauttaa olkiaan miettien, että "aina tuo yks vaan jäitä polttelee" ja alkaa kertoa omia kuulumisiaan, ei ole hullumpi idea kuunnella vähän tarkemmin ja vähän pidempään. Kun antaa toiselle aikaa, kuulee mitä ihmeellisimpiä juttuja.

Niin, että mitä sinulle kuuluu?