Kiire tekee kiukkuiseksi

Hiljattain Mankinen kommentoi yksin selviämisestä virinneessä keskustelussa seuraavasti: "harva meistä jaksaa oikeasti ärsyyntyä kaupan kassasta, vaikka täti tiskin takana jaarittelisi niitä näitä jonon seisoessa - eiköhän se todellinen syy ärsyyntymiseen ole useimmiten jossain ihan muualla". Olen samaa mieltä ja yksi tuollainen syy on kiire.

Kuten olen kertonut, olen usein liikkeellä niin, että minulla on kiire. Silloin saan raivokohtauksia edessä tupeksivista mummoista, keskelle käytäviä jumittuneista teinilaumoista, myöhästelevistä junista ja muista hidasteista, joita väkisin matkan varrelle aina osuu. Ei syy ole mummojen, teinilaumojen eikä junienkaan, syy raivostumiseen on minussa itsessäni.

Kuva: Tuan Minh Pham

Kun on kiire, kaikki ottaa helpommin hermosta. Jaarittelevat lehtimyyjät tuntuvat aivan sietämättömiltä, kun vievät kallisarvoista aikaa. Ellei ole kauhea kiire, jaksaa hieman ystävällisemmin sanoa, että "ei, en vieläkään halua MeNaisia". Itse huomaan sen, että edessä saa tupeksia vaikka kolmetoista mummoa ilman, että haittaa, kun mieli on kiireetön ja levollinen.

Tämä noidankehä vielä ikävästi ruokkii itseään: Kun on kiire, hermostuttaa. Kun hermostuttaa, tulee äkäännyttyä kaikesta harmillisesta, mitä tielle osuu. Kun äkääntyy, hermostuttaa entisestään.

Siis tee itsellesi palvelus, etenkin näin erään j:llä alkavan jutun lähestyessä, ja varaa itsellesi tarpeeksi aikaa. Karsi turhat ja ylimääräiset asiat, keskity olennaiseen, lähde liikkeelle ajoissa ja hengitä. Silloin asiat eivät ota ihan niin paljoa hermoon, eikä tule purettua omaa kiirettä ja stressiä suotta ympäristöön.

Tämä on etenkin muistutuksena minulle itselleni.  
Entä sinulle? Tuleeko kiire? Äkäännytkö?

Ystävyysbloggaajakin erehtyy

Lauantaina oli Kansainvälinen epäonnistumisen päivä. Juu, muuttuivat globaaliksi sitten viime vuoden. Maanantaina, siis eilen, paras ystäväni linkitti sitten minulle Blogi realitya käsittelevän bloggauksen Liemessä-blogista. Siinä kirjoittaja haastoi jokaisen bloggaajan kertomaan päivästään rehellisesti: ei kaunistellen, vaan myös epäonnistumiset näyttäen.

En aio kertoa teille eilisestä päivästäni, kun ei se ollut kovin jännä eikä esimerkillisesti epäonnistunutkaan. Tai, no jos joku nyt ihan välttämättä haluaa päivästäni lukea, niin lisätään se päivä tuonne loppuun. Sitä ennen kuitenkin epäonnistun silmissänne toisin tavoin.

Voin kuvitella, että ruokabloggaajien ruokavaliot ja sisustusbloggaajien kodit näyttävät ihanteellisen hyveellisiltä ja tulee sellainen olo, että enhän minä ikinä tuohon pysty. Ehkä minun blogistani saa sen kuvan, että tiedän aina, miten ihmisten kanssa ollaan, enkä ikinä möläyttele tai tee mitään typerää, en ikinä tuomitse tai syrji enkä ikinä ole epäoikeudenmukainen tai kelju.

Mutta eihän se ole totta lainkaan. Minäkin erehdyn. Minullakin on päiviä, kun en vaan jaksa olla kohtelias ja ystävällinen ja saatan pitää kaupan kassalla kuulokkeet korvissa tai - mikä vielä pahempaa - puhua puhelimeen. Sellaisina päivinä kuuntelen huonosti, enkä ole tilanteessa läsnä.

Minulla on päiviä, jolloin kiukuttelen läheisilleni. On päiviä, viikkoja, jopa kuukausia, kun laiminlyön ystävyyssuhteitani. En ole nähnyt mummoani kesäkuun jälkeen, enkä ole soittanut kertaakaan. (Olkoonkin, ettei mummo juuri mitään kuule, mutta silti!)

Olen välillä tuomitseva. Välillä ajattelen muista ihmisistä rumasti, toisinaan puhun ilkeämielisesti, usein juoruan. En ota aina kaikkia huomioon. Joskus valitsen helpon tien ja suljen silmäni ihmisiltä. Joskus torjun ihmisiä kylmästi, vaikka tiedän paremmin.

En anna aina mahdollisuutta, vaikka ihminen sen ansaitsisi. Minäkin olen välillä ennakkoluuloinen ja sorrun stereotypioihin. Toisinaan närkästän ihmisiä vahingossa, joskus tahallani. Joskus ahdistun ja lähden karkuun selittämättä.

Minäkin epäonnistun ihmisasioissa. Ellen epäonnistuisi, ei tämä olisi kovin hyvä blogi. Ellen epäonnistuisi, en oppisi. Ellen epäonnistuisi, en olisi yrittänytkään.

Mökömökö.
Kuva: Arttu Toivonen

Ja sitten se päivä.

Eilen heräsin torkuttamatta, mutta vain ja ainoastaan siksi, että puhelimeni torkkuominaisuus on siinä määrin hajalla, että myöhästyin viime viikolla kaksi kertaa töistä sen takia. Kävinkin ostamassa tänään uuden herätyskellon. Se on ruma, mutta onneksi se oli halpa.

Menin sitten kahdeksaksi töihin, myöhästyin kolme minuuttia. Töissä pidimme esityksen yritysasiakkaan johtoryhmälle. Se meni muuten ihan hyvin, mitä nyt piuhojen kanssa oli kaikennäköistä ja esitys katosi välillä televisioruudulta.

Esityksen jälkeen palasimme keskustaan ja siirryin lounaan jälkeen yliopistolle. Kirjoittelin gradua neljä tuntia ja sain suunnilleen neljä sivua tekstiä aikaiseksi. Facebookiin livahdin suurin piirtein puolen tunnin välein, mutta en tunnusta sitä kenellekään.

Lipastolta menin kaverin kanssa oluelle - olihan maanantai ja ihan sovelias päivä juoda olutta. Puolustuksekseni sanottakoon, että join vain yhden! Sitten tulin kotiin ja näin ystävää, jonka kanssa oli selvitettäviä asioita. Ne vaikuttivat selviintyvän, joten siinä ei mittavia epäonnistumisia.

Sitten kello oli monta, joten söin jääkaapista lauantain lounaalta jääneen, hieman kuivahtaneen pizzan lopun ja kirjoittelin blogia ja maksoin laskuja. Lopuksi muistin, että unohdin aloittaa kahden artikkelin kirjoittamista, jotka täten jäävät keskiviikon harteille.

Noin, sellainen oli kaunistelematta allekirjoittaneen päivä eilen.

En siis ole erehtymätön, eikä sellaiseksi minua pidä missään nimessä luulla. Ehkä meidän ei tarvitsekaan olla! Toivottavasti tämä rohkaisee ja kannustaa. 

Pidätkö sinä sisustusblogien koteja masentavat täydellisinä? Vaikutanko minä raivostuttavalta besserwisseriltä? Pitäisikö minun epäonnistua enemmän vai vähemmän? Entä sinun?

Yksin selviäminen on itsekkyyttä

Ei tartte auttaa! Se on se suomalainen sisunperkele, kun meitä ajaa karjumaan naama punaisena, ettei tarvitse auttaa. Tai sitten se sisun kalpeampi velipuoli ylpeys, joka saa aikaan sen, että hammasta purren ja tilanteen mahdottomuuteen hukkuen ihmispolo ennemmin riistää henkensä kuin hakee apua.

Kainuu tunnetaan murheellisten itsemurhalukujen maakuntana ja sitä se myös on. Kun aloitin lukion, ensimmäisenä vuonna koulustamme kolme otti itsensä hengiltä. Hiljalleen sai tottua siihen, että vähän väliä kuuli jonkun tutun tutun lähteneen oman käden kautta, useimmiten ajaneen rekkaa päin. Vaan en tottunut.

Enkä totu vieläkään. En totu, enkä hyväksy. Itsemurha ei ole ratkaisu. Se ei ole vaihtoehto. Se on vain hemmetin huono valinta. Valinta, jonka taakseen jättämät jäljet ovat pitkät, syvät ja tekoa paljon murheellisemmat. Peruuttamaton valinta.

Hiljattain kaverini päätyi tähän valintaan. Ja välittömästi päässäni alkoi nakertaa ikävästi kaikille saman läpikäyneille tuttu ajatus: enkö olisi voinut tehdä mitään? Sitä pähkäilee ja analysoi läpi kaikki hetket, kaikki keskustelut ja miettii ja miettii, että miksei nähnyt tämän tulevan.

Ystävättäreni lohdutti minua sanoen, etten olisi mitenkään voinut tätä tapahtumaa estää ja asian pähkäileminen ei auta yhtään. Hän on sekä väärässä että täysin oikeassa.

Vilnan sillankaiteessa ei ole rakkauslukkoja vaan kyltti,
joka puhuttelee hypäämistä suunnittelevia:
Älä hyppää, sinusta välitetään. Hae apua.

Väärässä hän on siksi, että mielestäni jokaisella meillä on valta vaikuttaa. Jokainen ystävällinen sana, huolehtiva kysymys tai lämmin ele saattaa riittää siirtämään tuota kammottavaa päätöstä kauemmaksi. Ja jos se päätös siirtyy vähän kauemmaksi riittävän monta kertaa, on mahdollista, että itsemurhaa hautova hakee ja saa apua. Jokaisella meillä on mahdollisuus nähdä toisen tuska ja ahdistus ja edes yrittää puuttua siihen.

Samalla ystävättäreni on täysin oikeassa siksi, että olemme mestareita kätkemään pahan olomme ja umpikujamme. Se on se "ei tartte auttaa" -virus, joka meihin vesirokon aikoihin iskee ja jää sisälle kytemään. Se saa meidät esittämään, että kaikki on hyvin, vaikka samalla pää hautoisi miten synkkiä suunnitelmia. Tämä on se, missä ihminen tekee väärin itseään ja ennen kaikkea lähimmäisiään kohtaan.

Yksin selviäminen on itsekästä. On täysin itsekästä yrittää pärjätä kaiken sen synkän, mustan ja pimeän kanssa yksin, kun apuakin voi saada. Itsekkyyden huippu on itsemurha. Meidän on opittava myöntämään heikkoutemme ja kertomaan, ettemme pärjää. Meidän on pakko olla valmiita hakemaan apua, tai muuten tämä maa pysyy murheellisten laulujen maana.

Hyväksyin, etten olisi voinut kaveriani auttaa. Yhtään vähemmän murheellista se ei tästä asiasta tee. Ja jotta kukaan muu ei päätyisi tähän samaan ratkaisuun, vetoan teihin: pitäkää huolta lähimmäisistänne. Ottakaa ahdistus tosissaan, kysykää toistenne vointia ja kuulumisia, halatkaa paljon ja pitäkää lähellä, älkää jättäkö yksin.

Mutta ennen kaikkea sinä, joka tunnet olevasi umpikujassa ja haudot päässäsi peruuttamattoman synkkiä suunnitelmia: hae apua! Älä jää ajatustesi kanssa yksin, vaan puhu. Älä yritä selvitä yksin.

"Death is so terribly final, while life is full of possibilities."

 - George R. R. Martin