Sonija pyysi kommenteissa minua lukemaan kirjoituksensa, joka käsittelee auttamista ja sen pyyteettömyyttä ja minä olen tehnyt työtä pyydettyä. Kirjoituksessaan hän pohtii, kuinka epäitsekästä auttaminen lopulta on. Sonija kysyy, miettiikö ihminen auttaessaan auttamatta jättämisen tuomaa huonoa omatuntoa, auttamisen tuomaa mahdollista kiitollisuuden velkaa, mainetta ja kunniaa tai muita itsekkäämpiä motiiveja?
Kysymys on kiinnostava. Altruismi, eli toisten edun ajatteleminen ja ajaminen vailla itsekkäitä motiiveja (eli äärimmillään itsensä uhraaminen muiden puolesta) on ajatuksena toki kaunis, mutta onko se ylipäätään mahdollinen?
Otetaan Sonijan esimerkki lapsensa puolesta uhrautuvasta vanhemmasta. Olen kuullut kerrottavan, että äidinrakkaus (Yleensä esimerkki on ollut äidistä, liekö isistäkin vastaavia juttuja? Tietääkö kukaan?) olisi välillä niin vahvaa, että äiti on valmis uhraamaan itsensä lapsensa hengen säilymisen edessä. Entäs jos on useampia lapsia? Uhraako äiti itsensä silloinkin, jotta yksi lapsi elää, mutta kaikki jäävät äidittömäksi?
Toisaalta, kuten Sonija huomautti, onko äidillä vaihtoehtojakaan? Pystyykö hypoteettinen äiti elämään itsensä kanssa, jos antaa lapsensa kuolla, vaikka olisi voinut estää lapsen kuoleman oman henkensä hinnalla?
Minusta tuntuu, että tämä aihe herättää päässäni vain lisää kysymyksiä vastauksien sijaan. Uskon kuitenkin, että auttamisen ei varsinaisesti tarvitsekaan olla pyyteetöntä.
 |
| Tartteeko auttaa siiliä? Kuva: Tomi Tapio |
Autettava tuskin välittää, auttaako ihminen häntä siksi, ettei halua huonoa omatuntoa vai siksi, että toivoo osakseen kiitosta ja kunniaa. Kun on todella pulassa, apu kelpaa kyllä auttajan tarkoitusperistä huolimatta. Eikä avun vastaanottaminen sido (muutoin kuin ehkä autettavana olleen omatunnon nimissä) täyttämään avunantajan salaisia toiveita.
Jos taas auttajalla on riittävästi pokkaa sanoa, että "autan sua, jos...", kyse ei enää ole mielestäni auttamisesta vaan kaupankäynnistä.
Uskon, että ihminen auttaa alitajuisesti, koska olemme empaattisia emmekä halua nähdä toisten kärsivän. Lisäksi uskon, että auttamisen tuoma hyvä mieli on tavallaan osoitus siitä, että ihminen on luonnostaan auttavainen eläin. Jos uskoisin suurempiin voimiin, sanoisin, että ihminen on luotu auttamaan, koska auttamisesta tulee hyvä mieli.
Toisaalta taas meille rakkaiden ihmisten auttaminen tuottaa suurempaa mielihyvää ja heidän kärsimyksesä katsominen satuttaa meitä enemmän. Tästä syystä autamme rakkaitamme enemmän ja mieluummin kuin vieraita ihmisiä. Onko se itsekästä? Ehkä. Mutta se on myös luonnollista.
Auttamisesta tuli mieleeni, että Tampereella lanseerataan "Saa auttaa" -hihanauhoja vanhuksille. Juutalaisassosiaatiot sivuuttaen totean, että tässä on hyvä idea. Joskus tuntuu vaikealta tarjota apua, kun ei ole varma, onko avuntarpeessa olevan näköinen tyyppi niitä, joita "ei tartte auttaa!". Hihanauha antaa luvan lähestyä ja auttaa, eikä lähestyvän tarvitse pelätä, että toinen loukkaantuisi tai torjuisi avun.
On toki mietittävä, kuten paras ystäväni Hanna minua muistutti, estääkö hihanauhan puuttuminen entisestään auttamasta niitä, joiden avuntarpeesta ei ole aivan varma. Eihän sen pitäisi, mutta niinkin saattaa käydä: ajatellaan, että kun hihanauhaa ei kerran ole, toinen ei halua apua. Kynnys lähestyä vierasta on nimittäin yllättävän korkea.
No, yritetään me kuitenkin parhaamme mukaan edes kysyä, tarvitseeko toinen apua, oli hihanauha eli ei. Ja toisaalta opetellaan myös ottamaan vastaan apua, silloin kun sitä tarjotaan.
Tartteeko sua auttaa?
Kiitos Sonijalle juttuideasta ja paljon kysymyksiä herättäneestä tekstistä. :)
Olen jo useampia vuosia tehnyt henkilökohtaisen avustajan töitä, eli auttanut enemmän tai vähemmän vaikeavammaisia ihmisiä heidän jokapäiväisessä elämässään. Minä saan siitä palkkaa. Voidaan siis sanoa, että keskeinen motiivini ihmisten auttamiseen tulee siitä, että siitä maksetaan minulle. Ja myönnänkin, että on ollut hetkiä, useitakin, jolloin olen tuijottanut kelloa ja laskenut sekunteja työvuoron loppumiseen.
VastaaPoistaMutta silti, jos kysyn itseltäni miksi työskentelen henkilökohtaisena avustajana enkä muissa koulutusta vaatimattomissa pienpalkkatöissä, kuten kaupan kassana, siivoojana tai puhelinmyyjänä, niin voin kyllä täysin rehellisesti sanoa, että pidän henkilökohtaisen avustajan työstä, koska koen sen työnä täysin eri tasolla hyödylliseksi kuin noita muita töitä. Sillä työllä on merkitystä. Niitä ihmisiä oikeasti auttaa tekemään asioita joita he eivät ilman avustajaa pystyisi tekemään.
Tekisinkö tätä työtä ilmaiseksi? En varmastikaan, etenkään nyky-yhteiskunnassa kun jostain rahaa on joka tapauksessa saatava. Mutta en ole silti varma, vähentääkö se mitenkään tarjoamani avun arvoa. Jos katkaisisin jalkani, olisi tyhmää väheksyä lääkärien tekemää apua siksi ettei heidän apunsa ole yksinomaan altruistista.
Miksi katsoa lahjahevosta suuhun? Etenkään silloin jos on itse se hevonen?
Ja yhtä kaikki, jo pian aloitettuani työni, minulle syntyi avustamisen rutiini. Jo vuosien ajan, aina kun olen nähnyt pyörätuolipotilaan tappelevan vaikeiden kaupanovien kanssa tai yrittävän käyttää eriskummallisia portaat kiertäviä hissiviritelmiä, heidän auttamisestaan on tullut luonnollista, jopa automaattista. En minä sitä sen enempää ajattele kun menen kysymään heiltä voisinko jotenkin auttaa. Mutta en minä silti kiistä ettenkö tuntisi lämmintä kutinaa palleassani jos he kauniisti hymyillen kiittävät minua avustani.
Minä olen aina keskittynyt enemmän miettimään ihmisten motiiveja ja syitä silloin jos he tekevät jotain selkeäsi epäkohteliasta, jopa väärää. Olen halunnut ymmärtää heitä, nähdä tuon rumankin kuoren alla piilevän kätketyn kauneuden. Enkä nyt puhu hyväksymisestä, puhun ymmärtämisestä. Mutta jos lähtee tarkastelemaan jotakuta hyvää ihmistä ja tämän hyviä tekoja etsien hänen teoilleen kätkettyjä, epäpuhtaita motiiveja -- se on vain turhaa. Se on tarkoitushakuista kyynisyyttä. Se on maailmanluokan über-pessimismiä. Silloin katsotaan täyttä lasia ja kaadetaan puolet siitä ystävän niskaan ihan vain että saadaan todistettua maailman olevan paska.
Kiitos, Kimmo. :) Ihana kommentti. On taas hivenen helpompi muistaa, miksi on mukavaa olla positiivinen ja hyväntahtoinen ja sopivasti hoopo.
VastaaPoista..mä sain apua tänään, kun kopiokortti ei toiminut. Tuntematon ihminen lainasi omaansa, useammankin kerran, kun yhden sivun kopiointi vaati pari harjoitusta ensi alkuun. Eikä "kelvannut" edes kahvitarjous kiitokseksi, vaan auttaminen oli pyyteetöntä -ja se sai muuten aikaan kaksi hymyä.
VastaaPoistaKaksi hymyä on mullekin usein se syy, miksi autan -olen myös keskustellut kaverini kanssa usein auttamisen perimmäisestä itsekkyydeestä verrattuna aitoon pyyteettömyyteen. Kaverini mielestä aitoa pyyteettömyyttä ei ole olemassakan, omasta mielestäni on. Niinistön hiljaisten historiassa on tästä myös tarina, taisi olla avauskappale. Siinä esitetään hieman vaatimattomuuteen tyytyvä punaisen ristin rahankeräyksellä -paikallaan seisomisella- aikaansa kuluttava vanhempi mies ja tämän sukulainen, joka on liikemies; nämä käyvät samaa ikuisuusväittelyä -Niinistön lopputulema taitaa olla, että kauneus on katsojan silmässä. Jos ajattelisin tilannetta, että auttaisin, enkä saisikaan kiitokseksi toisen hyvää mieltä, niin enpä silti varmaankaan olisi menettänyt juuri mitään, enkä varmaan jättäisi ensi kerralla auttamtta. Mutta entäpä, jos auttamista seuraisi toistuvasti vesiperä? Hmm, minulla on vahva oikeudenmukaisuudentaju, joten silti kokisin varmaan hyvin pitkään jonkinlaisena velvollisuudentuntona auttamisen. Toki se riippuisi tilanteesta -avun tarpeen akuuttiudesta ja sen vaatimasta ponnistelusta- ehkäpä auttamiskynnys nousisi, jollei siitä saisi ikinä edes sitä hyvää mieltä. Mutta, kuitenkin, eihän toisen ihmisen ratkaistu ongelma ja kaksi hyvää mieltä ole hirveän itsekästä?
19, jes, huippua! :) Just tommoset pienet eleet muistuttavat siitä, ettei tämä ihmiskunta ole läpeensä kylmä, laskelmoiva ja paatunut.
VastaaPoistaRatkaistu ongelma ja kaksi hyvää mieltä ei todellakaan ole kovin itsekäs tavoite. Ja niin kuin kirjoitin, me olemme kuitenkin inhimillisiä ja empaattisia. Ainakin valtaosa on. Siksi me autamme ja siksi me tulemme auttamisesta ja toisen avusta onnelliseksi. Mitään sen suurempaa ongelmaa en pyyteettömän avun mahdollisuudesta haluaisi tehdä, sillä kuten Kimmo yllä kirjoittaa, sitten on jo todella kyynistä ja synkkää, jos auttamisestakin saa väännettyä itsekkäin motiivein kuorrutetun teon.
Itse joskus hoksasin että "arkiauttamisessa" avun tarjoamisessakin on nyanssieroja. Helposti tulee kysäisseeksi "Tarviitko apua?" vaikka pykälää kohteliaampi tapa olisi "Voinko mä auttaa?" Ensinmainittu kun tavallaan pitää sisällä pienen oletuksen että toinen on niin höhlä tai kömpelö ettei suoriudu itse. Toinen on astetta lievempi pyyntö päästä assariksi.
VastaaPoistaPari päivää sitten autoin lumeen juuttuneen auton liikkeelle. Tosin en edes kysynyt mitään, aloin vain työntämään ja apu kyllä kelpasi. Asia oli aika vaistonvarainen mutta varmaankin olisin auttamatta jättämistä vähän harmitellut jos olisin kävellyt vain ohi niin läheltä. Tilanteen itsekäs motiivi oli kenties pieni salainen toive että apu pistetään kiertoon ja se saattaa joskus osua omaankin tarpeeseen. Mikäli oikein näin niin autossa istui perheen jälkikasvua, joka toivon mukaan oppi tilanteesta jotain. Kiitosten jälkeen ihan päihdyttävän hyvä fiilishän siitä loppupäiväksi jäi, eikä edes haitannut että tapauksen vuoksi en ehtinyt postiin ennen sulkemisaikaa, mitä varten siis olin alun perinkin lähtenyt ulos.
Eräällä kerralla metron ovien väliin juuttui puristuksiin joku mummo. Avaamispainikkeet eivät toimineet niin väänsin omin voimin ovea auki kunnes automatiikka tai jokin tajusi että välissä on jotain ja ovet vapautuivat. Mielessä vain kävi että nyt näyttää pikkaisen vaaratilanteelta, mutta oli auttamiselle itsekäskin motiivi: halusin päästä sillä metrolla liikkeelle ja perille. :P
jyrik, asiakaspalvelijana olen havainnut samaa. Jos kysyy, että "tarviitko apua" vastaus on aina ensin ei, vaikka ihminen oikeasti tarvitsisikin apua. Monesti vastaus meni jotakuinkin näin: "Eeeen, kunhan tässä nyt vaan etsin sopivaa viiniä, kun on tulossa vieraita ja tarjoan lammasta, enkä tiedä viineistä yhtään mitään." Jännästi sitä apua tarvitsee, vaikkei aluksi oikein tiedäkään tarvitsevansa tai ei vaan kehtaa myöntää näin asian olevan.
VastaaPoistaMummojen pelastaminen on kyllä hyvä homma. Tuonsorttiset itsekkäät motiivit eivät kumoa mummon auttamisesta koitunutta hyvää. :)
Auttamisesta myös tulee semmoiset täpinät että sitä tekee mieli vähän liioitellen ja ehkä itseironisesti hehkuttaa somessa. Mutta jos se nyt millään tapaa lisää auttamishaluja niin voiko se kovin väärinkään olla? Onko olemassa auttamisen foursquare jossa kisailtaisiin pisteistä tekemällä hyviä tekoja? Mitä tapahtuisikaan jos sellaisesta tulisi hitti? World peace? :-o
VastaaPoistajyrik, World peace applikaatio! Nyt tiedän mitä haluan joululahjaksi. :)
VastaaPoista