Niin se aika kulkee

Neljä vuotta sitten tänään Alaks olee? alkoi. Enhän minä tiennyt, mihin olin ryhtymässä. Ryhdyin vain. Parhaan ystäväni avustamana aloin kirjoittaa haparoivia tekstejä ihmisistä ja ihmisten välisestä kanssakäymisestä - puhtaasta uteliaisuudesta ja kirjoittamisen halusta.

Näiden neljän vuoden aikana olen jakanut kanssanne pohdintojeni lisäksi oikeaa elämääni. Olette olleet kanssani, kun palasin vaihdosta, kun etsin töitä, kun vaihdoin kotia, kun kävin treffeillä ja kun rakastuin. Olette seuranneet, kun tuohdun, kun liikutun, kun ilahdun ja kun kiivastun. Usein olette kommentoineet ja monesti olen joutunut miettimään omaa kantaani uudelleen. En osannut odottaa sitä. Olen siitä kiitollinen.

Eilen seisoin keskellä olohuonetta haikeana, kun olin penkonut opiskeluaikaisia muistoja kaappien uumenista esiin. Muistin sen raakileena maailmalle lähteneen tytön, joka Alaksin aikanaan Englannissa pystytti ja vertasin sitä peilistä näkyvään nuoreen naiseen, joka seisoi muuttolaatikoiden keskellä valmiina muuttamaan yhteiseen kotiin. Ymmärsin, että aika on mennyt eteenpäin. Minä olen mennyt eteenpäin.

Teistä.

Uutena vuotena en ollut vielä valmis luopumaan. Nytkin mieli vänkää, että entä jos kuitenkin vähän vielä. Jos ihan pikkuisen vain. Juuri siksi nyt on oikea aika lopettaa. Se pieni kipinä, joka sisällläni kaihertaa ja synnyttää suurta luopumisen tuskaa, saattaa vielä synnyttää jotain uutta. En halua päästä teistä kokonaan eroon.

Tämä ei ole Alaksin viimeinen teksti. Viimeinen teksti tulee olemaan blogini ensimmäinen. Ajastan sen ilmestymään 22.5.2010.

Kun lähdin vaihtoon irrotin soluasunnon huoneeni ovesta kaksitoista A4:sta, joihin olin kirjoitellut ensimmäisten opiskeluvuosieni aikana asioita, joista pidän. Listaan nuo asiat viimeiseen eli ensimmäiseen blogikirjoitukseeni, jotta voitte tutustua ihmiseen, joka olin silloin. Ja jos olette lukeneet kaikki viestit, kaikki 377, olette tutustuneet myös siihen ihmiseen, joka olen nyt.

Kiitos näistä vuosista, kiitos yhteisestä ajasta.

Liis