Deadline-ystävyys

Vaihto-opiskelijuus on ystävyyttä ajatellen jännää aikaa. Sitä tulee repäisseeksi itsensä normaaleista kuvioista, ystäviensä ja perheensä luota ja siirrettyä itsensä ihan vieraaseen kulttuuriin, täysin vieraiden ihmisten keskelle. Ensinnäkin on tutustuttava nopeasti suureen joukkoon uusia ihmisiä ja toisekseen kaiken aikaa tietää, että tällä yhteiselolla on vääjäämätön deadline, joka nakuttaa itseään kokoajan lähemmäksi.

Tieto siitä, että aikaa on rajoitetusti, saa Erasmukset tutustumaan toisiinsa varsin nopeasti. Aikaa arastelulle ei ole, on tartuttava toimeen heti. Muistan ensimmäisen päivän, kun kohtasin kaikki nämä uudet ihmiset, vaihdettiin nimiä ja puhelinnumeroita ja kaikki olivat uusia ja vieraita. Jännittävää kyllä, heti seuraavana päivänä istuimme jo pubissa oluella, kuin olisimme tunteneet iät ja ajat, vaikken pystynyt muistamaan puolienkaan nimiä.

Mutta koska tiedämme, että viiden kuukauden kuluttua hajaannumme jälleen tahoillemme ympäri ja ämpäri, ei valtaosaan jaksa luoda kovin syvää ystävyyttä. Erasmukset ovat läsnä tässä hetkessä ja se on hyvä, mutta kaveruus näiden ihmisten kesken on enemmän pinnallista sorttia. Pidämme yhdessä hauskaa sen minkä kerkeämme, varsinaisesti tuntematta toisiamme lainkaan, tietämättä toisistamme paljon nimeä ja kansalaisuutta enempää, joskus ei sitäkään.

On toki niitä muutamia, joiden kanssa tuntee yhteenkuuluvuutta ja viettää enemmän aikaa ja hiljalleen sitä vähän kuin varkain oppii tuntemaan tuon pienen kourallisen. He ovat niitä, joille soitetaan silloin, kun kaipaa hiljaista lounasseuraa; kun haluaa tutkia Lontoota tai Oxfordia; kun kaipaa italian pikakurssia, leffaseuraa tai muuten vaan juttukaveria. Ja se on juuri se ryhmä, jolle hyvästien sanominen tulee olemaan kaikista kivuliainta, vaikka tietääkin, että kaikki nämä uudet kommunikaatiokanavat tekevät yhteyksissä pysymisen varsin helpoksi. Hyvästit ovatkin juuri se Erasmus-ajan vaihe, jota pelkään kaikista eniten.