Yksi kulttuuriero ihmisten välisessä kanssakäymisessä on se paljon puhuttu Small Talk, eli tyhjänpäiväinen rupattelu. Suomessa sitä tehdään vähän, muualla sitä tehdään enemmän, Englannissa sitä tehdään paljon. Kaupan kassalla saattaa myyjä kysyä, että ”how are you doing, dear?” tai (oma suosikkini) ”how has your day been so far?”. Tätä darling ja dear –kulttuuria täällä viljellään muutenkin paljon ja tuntemattomatkin rupattelevat niitä näitä, useimmiten säästä.
Olen vähän kahtalaisella mielellä asian suhteen. Toisaalta tällainen muruttelu ja rupattelu tuntuu kivalta. Se on jotenkin ystävällistä, lämminhenkistä ja jättää hyvän mielen. Satunnainen juttelu myös vähentää ihmisten välisiä raja-aitoja, ainakin pintapuolisesti. Mutta välillä tulee ikävä suomalaista suoraviivaista hiljaisuutta. Junassa istutaan hiljaa. Odotushuoneessa ollaan hiljaa. Ja hyvänen aika, kun pelataan kilpaa, silloin ei väännetä mitään small talkia. Silloin mäiskitään palloa rystyset valkeina. Hiljaa.
Toki Suomessakin osataan puhua niitä näitä tarpeen vaatiessa. Luonnollisesti ainakin asiakaspalvelutilanteissa, mutta myös sellaisten vähän niin kuin tuttujen kanssa, joita ei oikeastaan tunne, mutta joille on pakko kuitenkin jotain sanoa, kun ei voi oikein hiljaakaan olla. Silloin vakioaiheisiin kuuluu sää, koska siitä on aina helppo lähteä liikkeelle. Erityisesti Suomessa, koska säässä löytyy runsaasti valinnan varaa. On liian kylmä tai uskomattoman kuuma tai vähintäänkin tulva tai myrsky tai vuosisadan raekuuro iski eilen ja näitkö mitä lommoja tuli siihen naapurin uuteen autoon?
Vaaransa piilee small talkissakin. Kun asiakaspalvelijana työskentelin, tulin puhuneeksi paljon säästä. Sattui sitten päivänä muutamana, että kassallani oli hellepäivänä jono. Asiakas valitteli, että kun on niin kauhean kuuma kokoajan. Minä myötäilin, että on vähän liian kuuma joo ja että vettä pitäisi juoda paljon ettei ihan näänny. Seuraava asiakas sitten sanoi, että onpa hirmuisen kiva, kun on pitkästä aikaa kunnolla lämmin. Ja minä nyökyttelen, että juu näinhän se on, eikä se lämmin ainakaan luita katko. Kolmas asiakas sitten katsoi minua tuimasti ja kysyi, että ”Mitä mieltä sinä OIKEASTI tästä säästä olet?” Niin, tässä nähdään kevyen rupattelun painoarvo. Se on enemmän symbolinen, ei niinkään merkityksellinen.
Hallitsetko sinä pienet puheet? Pitäisikö Suomessakin yleistyä eurooppalainen rupattelukulttuuri?
Saatika sitten jenkeissä, jossa kaupankin kassa aloittaa " hi, how r u? " ja siihenhän ei sitten saatana vastata että mitä kuuluu vaan sanotaan good, thanks. Se on vähän rasittavaa, mutta nostaa mielialaa jos kysymys ja ilme eivät kysyjällä ole vastakohtaisia
VastaaPoistaOn muuten taivahan tosi, ettei ulkomailla "mitä kuuluu" -kysymykseen todellakaan odoteta kenenkään vastaavan mitä oikeasti kuuluu. Vaan nimenomaan, että kiitos hyvää (tai täällä: "not too bad, thanks"). Mutta toisaalta kaipa me Suomessakin vastataan vain, että "hyvää, kiitos kysymästä", jos joku puolituttu kuulumisia kyselee?
VastaaPoistaMinusta on kohtalaisen rasittavaa kampaajan ja asiakkaan välinen "pakkokeskustelu". En millään jaksaisi jutella joutavia, kun edessä on viimeisimmät juorulehdet ja kerrankin aikaa lukea!
VastaaPoistaJos kampaaja kysyy minulta :"oletko jo lomat pitänyt" Oletan, ettei se oikeesti häntä kauheesti kiinnosta. Toisekseen joskus mietin, pitäisikö minunkin kysyä hänen lomastaan. :)
Minua taas rupeaa kampaajalla nukuttamaan ihan mahdottomasti. Yritä siinä sitten jotain ynähdellä ja olla vaikuttamatta tympeältä ja välinpitämättömältä, kun meinaa silmät vetää väkisin kiinni.
VastaaPoistaHölöpön pölöpötys toimii Suomessa vaan niin eri tavalla kuin siellä etelämmässä... Kyllähän kotoisassa Kainuussa esimerkiksi osataan jahkata ja pahkata ihan loputtomiin asti ilman että oikeastaan sanottaisi mitään.
VastaaPoistaJa ulkomaillakin on törmännyt jänniin tapoihin.. Kiinassa hyökätään heti asiaan ja kysytään kaikki mahdolliset perhetaustat ja matkahistoriat läpi.. Mongoliassa istuskellaan ja katellaan... ja arvauksien varaan jäi mitä tapahtuu jos ei tykätä. Kukaan tuskin tulisi etsimään. Olivat hyvinkin hiljaisuutta ymmärtävää kansaa.. yllätti kyllä semmoinen yhteneväisyys kommunikoinnin tyylissä suomalaisiin.. vaikka olihan niitä erojakin tosiaan.. Swazimaassa ja Etelä-Afrikassa kaikki kyllä kysyi "How are you?" mutta katosi tiehensä ennen kuin edes ehti toipua alkujärkytyksestä.
Mitä Suomeen tulee, kyllä näille Helsingin ihmisille voisi tehdä ihan hyvää pieni kuuri ulkomaita (tai muuta Suomea..). Tai jotain ihan normaalia sosiaalisuutta herranen aika..
Kuten salaperäisen hra W:n kanssa brieffasimme asiasta erästä sohvasurffailijaa, joka oli siinä käsityksessä, että helsinkiläiset ja kaupunkilaiset ylipäätään olisivat jotensakin kansainvälistyneempää ja avoimempaa populaa:
Voti: "People in Helsinki are actually pretty closed"
W nyökkäilee ja sanoo jotain samansuuntaista..
Surffaaja: "Oh? I though people here would meet foreigners more and the culture would be more open that way? But.. let's say.. What would you say, where in Finland are the most open people then?"
Salaperäinen hra W: "Hmm.. Well.. for example.. people in Savo are open. In a.. umm.. their own weird kind of way."
(Jotensakin näin, paitsi että totesimme jossain tuossa välissä, että Suomen isoista kaupungeista ainakin Tamperelaiset tuppaavat olemaan avoimia ja Turkulaisetkin tavallaan, ainakin Helsinkiin verrattuna...)
Hyvä Savo!
Voti, tokihan maan rajojen sisälläkin tavat vaihtelevat kovin. Ja löytyy niitä muitakin hiljaisempia kansoja, jotka puhuvat, kun on asiaa.
VastaaPoistaSavolaisten avoimuudesta en uskalla sanoa mitään, kun kokemukseni ovat rajalliset. :) Mutta karjalaiset on kovia puhumaan niitä näitä ja varsinkin maalla. Eräänkin kerran olen heinäpellon varressa suustaan kiini jääneitä sukulaisia odotellut.
Mutta sen olen minäkin huomannut, että Helsingillä on vähän sellaisen kiireisen ja ison kaupungin leima. Mutta sielläkin, kun hetken katselee pintaa syvemmälle, niin johan kielenkannat aukeaa.
Berufsbezogene Kommunikationstrainings-kurssin Moodle-aineistossa oli tähän liittyvä linkki, – bitte schön!
VastaaPoista