Kuten Flight of the Conchordsin laulu kertoo, ystävät kertovat, jos toisella on ruokaa suunpielessä tai vetoketju auki. Ystävät kertovat myös, jos on rähmät silmissä, vessapaperi roikkuu kengästä tai paita on nurin päin päällä. Mutta jos tukassa mönkii hämähäkki, tosiystävä ottaa sen pois ja kertoo vasta sitten, kun se on jo poissa.
Ystävyyteen kuuluu luottamuksen lisäksi rehellisyys. Jos ottaa ystävän mukaan valitsemaan uutta kämppää, autoa tai silmälaseja, ystävän tehtävä on olla se inhottava järjen ääni. Ystävän on muistutettava vuotavista putkista, käteen jäävistä ovenkahvoista ja päätä pullistavista visuaalisista vaikutuksista silloin, kun toveri meinaa sokeutua ihastuksesta. Näissä tilanteissa on vielä suhteellisen helppoa olla rehellinen.
Entäs sitten, kun ystävä on säveltänyt biisin, kirjoittanut runon, maalannut taulun ja on siitä ihan tohkeissaan. Ja kysyy, että mitä tykkäät. Ja omasta mielestä ystävän hengentuotos sattuu silmiin ja aiheuttaa painajaisia. Mitäs sitten? Periikö rehellisyys maan? Jos ystävä tekee sitä vain omaksi ilokseen, ehkei valkoinen valhe ja hyväksyvä selkään taputus ole synneistä suurin. Mutta entäs jos toveri kaavailee uraa laulajana, eikä saa yhtäkään nuottia kohdalleen? Onko ystävän teko pudottaa maanpinnalle ja ohjata muiden uravalintojen suuntaan?
Hankalaan asemaan joutuu myös silloin, kun kaveri tuo näytille uuden puoliskon, josta tämä on suu vaahdossa ja silmät kimmeltäen vauhkonnut useita viikkoja. ”No, mitä tykkäät, eikö ole ihana?” Väitän, että rehellisyys ei tässäkään tilanteessa peri maata, tuskin mertakaan. Ellei ystävän uusi puolisko kohtele tätä todella väärin tai ole jotenkin muuten vahingollinen, on tässä kohtaa syytä pitää oma näkemys omana tietonaan ja nyökytellä, että ”juu, ihana on”.
Luonnollisesti ulkopuolinen ei voi ikinä täysin tietää, mitä kahden ihmisen parisuhteessa tapahtuu ja siksi tuomitseminen on parempi pitää omana tietonaan. Mutta joskus näkee tuskaisen läheltä, ettei parisuhde tee ystävälle hyvää. Näin kävi tässä taannoin, kun erään tuttavani parisuhde tuntui aiheuttavan hänelle pelkkää itkua, murhetta ja pahaa mieltä. Vaikka kumppani olisi välillä miten ihana, ei sirpale onnea ainakaan ystävän silmissä riitä korvaamaan viikon mittaista itkua. Enkä tiennyt, mitä olisin sanonut.
Onko ystävän velvollisuus silloin kertoa, että olisi aika lähteä?
Onko valheella lyhyet jäljet?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti