Sisarusrakkautta

Sisarukset ovat pahimpia ja parhaimpia ja ihan kaikkea siltä väliltä. He ovat nähneet ihan kaiken: kun itkee, kun nauraa, kun huutaa pää punaisena, kun istuu hiljaa, kun maailma on runnonut pahimmin ja kun se on kohdellut parhaiten. Sisarukset tietävät kaiken ja liikaa. Heidän kanssaan on pitänyt opetella jakamista, vuorottelua, suvaitsemista, anteeksi antamista ja anteeksi pyytämistä. Sisarukset palauttavat aina maan pinnalle, kun pää meinaa paisua liian isoksi. Mutta samalla he pitävät oikealla korkeudella, kun maailma yrittää tehdä pienemmäksi.

Minulle siskoja on siunattu kaksi, molemmat pienempiä. (Isoveljeä en koskaan saanut, vaikka olisin sellaisen halunnut, kumma homma.) Vaikka välillä tiet ovat olleet kuoppaisia ja kivisiä (ja eittämättä niitä kiviä ja kuoppia tulee vastaan jatkossakin), on noista murikoista aina yli päästy kuitenkin. Olisi monesti ollut tylsempää, ellei olisi saanut vanhempien hermoja kiristää siskojen kanssa nahistelemalla ja temuamalla. Kaikesta huolimatta ja kaikesta johtuen on ylpeänä isosiskona helppo huokaista, että loistoyksilöitä molemmat.

Pienempi pikkusiskoni täyttää tänään 18 vuotta. Tämä sai äitini ja minut pohtimaan, voisiko jonnekin maistraattiin soittaa ja anoa lisäaikaa huoltajuuteen. Että kun ei se meidän Mape voi mitenkään olla vielä valmis ja kypsä ja täysi-ikäinen. Mutta kyllä se vaan on. Puihin kiipeilevästä, pellavahiuksisesta likasta, joka lauloi itikasta, joka lentää taivaalla, on tullut iso. Ja ihan liian pian. Onneksi mikään valtakunnan numero ei koskaan tee Mapesta liian vanhaa minun pikkusiskokseni.

HYVÄÄ SYNTYMÄPÄIVÄÄ, SISKO! <3