Tulin törmänneeksi hämmentävään blogiin Nimet ovat odiöösejä. Merkinnässä nimeltä Ystävyys kirjoittaja totesi ystävyydestä seuraavaa: ”Ihmiset, joiden mielestä ystävyys on jotenkin kauhean tärkeätä (ja jotka ilmoittavat puolustavansa ystäviään) ovat poikkeuksetta hysteerisiä sekopäitä, jotka ovat jatkuvasti riidoissa toisten kanssa.” Lisäksi kirjoittajan mukaan ystävyys rajoittaa ajattelua, koska pitkäaikainen emotionaalinen kontakti asettaa ihmisen muiden ajattelun vajaavaisuudelle alttiiksi.
Kirjoittajan mukaan olisi ideaalista, etteivät ihmiset kohtaisi toisiaan ikinä uudestaan. Hän kuitenkin huomauttaa, että ”käytännössä se on tietenkin hankalaa ja johtaa suurempiin haittoihin kuin hyötyihin” erittelemättä mitä nuo haitat ovat. (Oletan, että ne liittyvät jotenkin ihmisen tarpeeseen hankkia toimeentulonsa, saada ravintonsa ja asua kuivassa ja lämpimässä tilassa.) Muu teksti ajelehtii ja heittelehtii, mutta kaikkiaan tiivistettynä kirjoittaja tuntuu olevan sitä mieltä, että jos ihmiset kohtaisivat vain uusia ihmisiä koko ajan, se kehittäisi heitä parhaiten.
Saatan olla hysteerinen sekopää, koska ystävyys on mielestäni kauhean tärkeää, mutta riitely ei siltikään kuulu päivittäiseen repertuaariini. Ystävyysbloggaajana on sanomattakin selvää, että olen muutenkin kyseisen blogistin kanssa aiheesta täysin eri mieltä. Luonnollisesti ihminen, joka kohtaa runsaasti uusia ihmisiä kokoajan, stimuloituu vieraista näkemyksistä ja kehittää ajatteluaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ihmisen elämä olisi laadukkainta viettäessä aikaa pelkästään tuntemattomien kanssa. Saati, että ystävyys rajoittaisi ja sumentaisi ihmisen ajattelua.
Se, että on valmis hyväksymään muiden ”vääristymät ja sokeat kohdat”, ei johda niiden sokeaan omaksumisen. Päinvastoin. Havaitsemalla toisten ihmisten heikot argumentit ja pinttyneet näkemykset, pystyy itse arvioimaan omaa ajatteluaan paremmin. Ja keskustelemalla saman ihmisen kanssa paljon, tulee paitsi kehittäneeksi itseään, myös toista. Vuorovaikutteinen tuntemaan oppiminen kasvattaa. Nimenomaan olemalla aina yksin ja vieraiden seurassa voi ikuisesti jäädä sokeaksi omille vääristymilleen, sillä kukaan ei ehdi oppia tuntemaan toistuvia ajatusvirheitä ja tuoda niitä esiin. Ystävystymisen myötä joutuu peilaamaan omaa persoonaansa ja ajatteluaan ja myös arvioimaan sitä kriittisesti suhteessa toiseen, joka tuntee omat ajatuspolut yhtä hyvin kuin omansa.
Kommenteissa Markku toteaa, että jos kirjoittajan mainitseman viisauden mukaan ihminen pystyisi henkisesti sairastumatta elämään niin, että ainoa inhimillinen vuorovaikutus olisi irtoseksiä ja kirjojen lukemista, ihminen eläisi taatusti helpointa ja onnellisinta elämää. Jo pelkästään se, että ihmiset nimenomaan sairastuvat, elleivät ole emotionaalisessa kanssakäymisessä keskenään, on mielestäni osoitus siitä, ettei ihmisiä ole tarkoitettu tällaiseen käytökseen. Lisäksi todella kyseenalaistan, olisiko elämä helppoa ja onnellista, jos ihminen viettäisi sen ikuisesti vain tuntemattomien kanssa tuntematta koskaan ystävyyden tuomaa välittämistä, hyväksymistä, huolenpitoa ja rakastamista.
Ehkä pelkkien vieraiden kanssa kontaktissa oleminen todella kehittää ihmistä parhaiten ja eniten, en ole psykologi enkä antropologi enkä mikään muukaan –logi, joten en tiedä. Mutta kysyn kuitenkin, onko meidän kuitenkaan tarkoitus pelkästään kehittyä yksilöinä ja kuolla tietoinemme yksin? Onko elämä niin paljon parempaa, jos sen ainoa ja ylin tarkoitus on pelkästään kehittää ajattelua? Ja ellei tuota kehitystä kukaan todista, miten yksilö voi koskaan olla varma, että kehitystä on ylipäätään tapahtunut? Olen mieluummin hysteerinen sekopää, ajattelultani kehittymätön ja vajaavaisuuksien rajaama, mutta ystävieni keskellä onnellinen.
Mitä mieltä sinä olet?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti