Minä olen mielissäni. Tällä kertaa olen mielissäni Helsingin Sanomien verkkosivuilta löytyvästä artikkelista, joka käsittelee rauhoittumista ja sen vaatimaa rohkeutta. Artikkelissa Johanna Korhonen pohdiskelee, että vaikka nyky-yhteiskuntamme pyörittää kiivasta markkinataloutta ja kaikki tuntuu pyörivän tuloksen, talouden ja tehon ympärillä, saattavat ihmiset kuitenkin tarvita jotain muuta. Ehkä sittenkin tarvitsemme aikaa ja rauhaa.
Degrowth-ilmiö, jota Aamulehden sunnuntailiitteissä tutkailtiin 29. elokuuta, on kaikua samasta ajatuksesta. Se on havainnointia siitä, että jatkuva kasvu onkin ehkä mahdotonta, kiireen ja stressin uhalla koneiston pyörittäminen ei ehkä olekaan välttämätöntä ja että systeemi ei ehkä palvelekaan muita kuin ihan ylimmän portaan ihmisiä. Korhonen kirjoittaa: ”Hallitusti rauhoittuneessa yhteiskunnassa jokainen ehtisi huomata olevansa olemassa. Kaikkea aineellista olisi vähemmän, mutta aikaa, ajatuksia, unta ja hengitystilaa enemmän.” Vähemmän rahaa ja lisää aikaa on tietysti ajatusleikki, mutta se on mielestäni leikkimisen arvoinen ajatus.
Olen aiemmin kysynyt, että mitä ja ketä varten elämme elämäämme. Mitä siis tapahtuisi, jos yhteiskunnassamme alkaisi tapahtua hallittua rauhoittumista? Minä luulen, että etsiytyisimme toistemme seuraan enemmän. Ellemme olisi aina kiireisiä, väsyneitä ja stressaantuneita, me tekisimme enemmän asioita toistemme kanssa. Elän ihastuttavassa haavemaailmassa, jossa ihmiset, joilla olisi enemmän aikaa, katsoisivat vähemmän telkkaria. Televisio on pitkän ja uuvuttavan työpäivän jälkeen helppo ratkaisu. Elän myös sellaisessa utopiassa, jossa rauhallisempi yhteiskunta vähentäisi mielenterveysongelmia ja toisi enemmän kirpputoreja. Ihmisillä olisi aikaa käydä poimimassa ystäviensä omenapuista ylimääräisiä omenoita. Ja mennä spontaanisti iltateelle useammin.
Luonnollisesti vähempään tyytymisen ajatus herättää runsaasti keskustelua. Jaakko Koivula> kirjoittaa blogissaan, että degrowth-ajattelu ajaa ”pysähtyneisyyden tilaan, jossa kilpailu olisi kielletty, yksilö alistettu ja ihmisrotu rauhoitettu tajuttomaksi” ja tätä hän pitää dystopiana. Hän korostaa myös, että ihmiselle on luonteenomaista itsensä ylittäminen, kilvoittelu ja yrittäminen ja näin ollen degrowth kääntää kehityksen kelloa taaksepäin vieden meidät takaisin heimoyhteiskuntaan.
Mutta täytyykö itsensä ylittäminen, kilvoittelu ja rohkeus kanavoida nimenomaan markkinatalouden kasvuun? Emmekö voi kasvattaa kilpaa vaikka tomaatteja? Toisekseen, kuka sanoo, että olisimme onnellisempia nyt kuin heimoaikana? Okei, olemme selvästi olleet tyytymättömiä johonkin, sehän kehityksen suurin motivoija on. Emme jaksaneet kävellä, keksimme pyörän. Mutta menneissä ajoissa on paljon sellaista hyvää, minkä ei olisi soinut tuhoutuvat teollistumisen myötä. Eikä kohtuutaloudella haeta takaa ihmiskunnan totaalista lamaannusta. Sillä haetaan takaa yhteiskuntaa, jossa niiden, jotka eivät halua kokoajan pyrkiä isompaan, nopeampaan ja parempaan, ei sitä tarvitsisi tehdä. Se olisi ilmapiiri, jossa olisi ihan okei ottaa vähän hitaammin, tehdä vähän vähemmän töitä, kuluttaa hieman vähemmän ja istua aloillaan enemmän. Ilman, että siihen kaatuisi koko markkinatalous ja syöksyisi lamaan koko yhteiskunta.
Tietenkään kaikki eivät kasvun hiljentämistä kannata; osa haluaa viettää valtaosan elämäänsä pyrkien oman tonttinsa suurentamiseen, osa haluaa vain tehdä töitä. Mutta tämä ei päde kaikkiin. Siitä kertoo ehkä se, että hurjan moni ystävistäni suositteli Facebookissa Korhosen artikkelia luettavaksi. Ja kuten Korhonen kirjoittaa, rauhoittumisen tahdosta kertoo sekin, ettei kansa halua pidentää työuriaan yhtään enempää. Osa meistä haluaa enemmän aikaa ja enemmän mahdollisuuksia kanavoida aikansa toisin.
Minä tuhlaisin aikaa ihmisiin. Mihin sinä aikasi laittaisit?
Mun mielestä oivallinen yhdistelmä on slow-liikkeen ja modernisaation liitto.
VastaaPoistaModernisaation alkuperäisenä tavoitteena ainakin työväenluokan piirissä oli raskaan työn keventäminen ja työhön käytetyn ajan lyhentyminen, eikä välttämättä niinkään vahvasti maallisen mammonan haalimisen helpottaminen sen enempää, mitä oikeasti tarvitsee. Eli haluttiin antaa tavalliselle taapertajallekin mahdollisuus elää helppoa elämää, jossa kodinkoneet toimittavat "palvelusväen" virkaa.
Eli jos ajatellaan uudestaan ja ehkä vähän postmodernistikin yhdistellen modernismin ihanteita ja tätä leppoistamis-trendiä, saadaan lopputulokseksi, että elämän tarkoitushan ei edes slow-elämäntavassa ole viettää tuntikausia päivästä esim. pyykkilaudan tai pölynimurin ääressä, jos siitä ei tykkää. Robottipölynimuri on yksi parhaista kodinkoneinnovaatioista aikoihin, ja vielä jos keksittäisiin robottijärjestelijä niin voisi elää vapaaherroiksi.
Siis vaikka eläisi slow-elämäntapaa, voi jotkut asiat hoitaa helpoimman kautta ja hitailla sitten vaikkapa ruuanlaiton kanssa tai siirtolapuutarhapalstan perunamaalla, tai mistä nyt ikinä tykkääkään. Leppoistajat voivat vaikka käydä kavereiden kanssa koko päivän piknikillä intiaanikesän viimeisenä hellepäivänä chillaillen, mikäs sen parempaa?
Tämä påhdiskelu meni jo ehkä vähän Ulos laatikosta!-kategoriaan. :)
Jos saisin päättää oman työaikani määrän, työskentelisin mieluiten jotain 30 h viikossa ilman säännöllisiä työaikoja. Jos siltä tuntuisi, voisin paiskia kolme hyperaktiivista, kymmentuntista päivää ja lomailla loppuviikon.
Nyt täytyy varmaan käydä Aamulehti-pinon tai tiskien kimppuun, koska nyt juuri on aikaa.
PS: Jokos olet tutustunut Aalto-yliopiston opiskelijoiden tekemään Talouselämä-numeroon, jossa tulevaisuuden trendinä pidetään juurikin slow-hengen mukaista vapaa-ajan ja leppoisan työnteon arvostuksen nousemista ison palkan ja siihen liittyvän loppuunpolttavan työtahdin ohi?
rakkauteen minä tuhlaisin.
VastaaPoistaTarkoittaako tämä hidastaminen nyt vaan vapaa-aikaa ? Minä työelämässä olevana ainakin toivoisin, että voisin hidastaa töissä. Ettei joka vuosi tavoitteita nosteta korkeammalle. Sanottaisiin jonain vuonna, että puotetaanpa tämän vuoden tavoitteesi puoleen, niin saat kerrankin tehdä työtä ilman paineita, kaikessa rauhassa ja saat tehdä sitä niin hyvin kuin haluat. Nythän on niin, että jos haluan päästä asettettuihin tavoitteisiin, joudun tinkimään laadusta. Kannaisiko meidän lakkoilla välillä sen puolesta, että haluamme lisää henkilökuntaa työpaikoille eikä aina vaan lisää palkkaa. Sillä onhan niin, että työantajan täytyy repiä maksimaalinen teho kalliista työvoimasta. Ehkä viihtyisimme töissä paremmin, jos ei olisi ainainen kiire ja ehkä jaksaisimme tehdä sitä sitten pitempäänkin. Pysyisimme terveenä, olisimme onnellisempia. rh
VastaaPoistaAnonyymi, :)
VastaaPoistaultrix, niin en minäkään sitä sano, etteikö kehitys ole kivaa ja pölynimuri mainio keksintö. Mutta se, että niitä pölynimureita on myytävä joka vuosi enemmän kuin edellisenä vuonna mitä ihmeellisimmillä keinoilla, se kostautuu. Tai se, että meidän pitää tienata vuosi vuodelta enemmän, että meillä olisi vara ostaa se uusin pölynimuri, koska kulttuurissamme on sellainen kummallinen käsitys, että niin pitää tehdä. No okei, ei ehkä pölynimuri, mutta sanotaan vaikka puhelin.
Hitailussa olisi hyvänä puolena juuri se, että voisi tyytyä siihen 30 tuntiin viikossa. Ja sitten sanoa, että nyt riittää. Käyttää lopun ajan muuhun. Mielestäni myös rh on nimittäin aivan oikeassa siinä, että olisimme terveellisempiä ja onnellisempia, jos saisimme tehdä ne 30 tuntia töitä ilman jatkuvaa stressin tunnetta. Eli siis vaikka täysiä paiskien, mutta omien voimavarojen, vauhdin ja kykyjen mukaan.
Kassaneitinä tulin huomanneeksi, että alimiehityspäivät kuormittivat muita työntekijöitä tuplasti. Jatkuva kiire, juokseminen ja väenpuutteessa kasaantuvat hoitamattomat asiat aiheuttavat epämiellyttävän ilmapiirin. Ja tämä alkaa olla arkipäivää kaikissa työpaikoissa. Meillä on liian vähän hoitohenkilökuntaa ja siksi hoitajat eivät ehdi esimerkiksi panostaa potilaisiinsa, kun kaikki aika menee perusasioiden kiireelliseen hoitoon. Poliiseista on huutava pula, mutta koska määrärahoja pienennetään vuosi vuodelta, ne vähät ajavat määräänsä pidempiä matkoja pitääkseen huolta koko alueesta. Työpaikka toisensa jälkeen karsii työntekijäkulut minimiin ja sitten kun flunssakausi iskee, loput saavat burn outin joululahjaksi.
Ja toden totta, miksi joka vuosi nostetaan tavoitteita? Että edellisenä vuonna tehtiin tulosta tämän verran, tänä vuonna täytyy samassa ajassa samalla miehityksellä tehdä enemmän! Mikä tässä laskuyhtälössä mättää?
Vielä en ollut tutustunut tuohon Talouselämän numeroon, mutta tätä juuri tarkoitan sillä, että ajatus saa jalansijaa. Selvästi aihe puhututtaa ja mietityttää ja onneksi keskustelua syntyy. Sillä on väärin olettaa, että kaikki ihmiset haluavat elää, kuten markkinatalous haluaisi meidän elävän.
Huh, mitäs vielä?
Totta, eihän sitä kodinkoneita ole järkevää uusia ellei vanha menee rikki, eikä sitä ole taloudellista enää korjata. Itse asiassa minulle tekee joka kerta pahaa heittää pois joku rikkinäinen vehje, joka on liian kallista korjata. Siksi en ostakaan enää muuta kuin varmasti laadukkaita, esimerkiksi Saksassa tai Sveitsissä valmistettuja sähkölaitteita – köyhällä kun ei ole varaa ostaa halpaa. Sen on saanut viime aikoina huomata vuoden sisään hajonneesta Rosenlew-uunista ja suihkukaapista.
VastaaPoistaPuhelinten osalta mulla nyt vähän korvat helottaa, koska juuri ostin uuden iiluurin, vaikka vajaa pari vuotta vanha nokialainenkin toimii. Mutta perustelen sitä itselleni sillä, että siinä se puhelin on sivuseikka, kun sitä voi käyttää mm. navigaattorina, musiikki- ja videosoittimena, www-surffilautana, taskulamppuna ja niin edelleen. Vanhaakaan en heitä pois, se nimittäin jää varaluuriksi. Ja erityisen ylpeähän olen edelleen siitä Siemensin numerolevylankapuhelimestani! :D
Mutta tämä kulutushysteria saa kyllä aivan omituisia piirteitä. Kuulemma on ihan normaalia ostaa 3-5 vuoden välein uusi auto, vaikka vanha olisi vielä ihan hyvä. Minusta tosin autoa ei pitäisi tarvita ollenkaan, jos asuu kaupungissa. Mihinkään ei pitäisi olla niin kiire, etteikö omat jalat, polkupyörä, joukkoliikenne ja satunnainen takseilu/vuokra-autoilu piisaisi. Itse tienaan mieluummin yhden autolainan verran vähemmän (pari tuntia lyhempää päivää tehden) ja matkustan mukavasti "sinisellä limusiinilla" tai hyötyliikun fillarilla asioiden lähi- ja keskustakaupoissa kuin suhaan ympäri seutua ensin töihin, sitten salille (juoksumatolle/spinningiin :D), sitten johonkin hehtaarimarkettiin ja lopuksi rättiväsyneenä kotiin.
Sitten on tämä kummallinen, sisustuslehtien luoma käsitys, että sisustusta pitäisi muka vaihtaa suunnilleen yhtä usein kuin liturgista väriä kirkosa. Mulla ainakin liki jokaiseen huonekaluun liittyy joku tarina. Jos ne pitäisi heittää yhtäkkiä uusien kalusteiden tieltä roskalavalle, niin en tuntisi oloani enää kotoisaksi. Nelosen/livin ohjelma Inno oli Marko Paanasen tekemänä paras sisustusohjelma, mitä olen koskaan katsonut, mutta silti aina hirvitti kuinka hyvät ja toimivatkin kämpät piti vetää uusiksi – koskaan ei ollut mitään oikeasti kamalaa luukkua remontoitavana!
Työelämän osalta väitän, että tämä jyrkikataislinja, jossa aina vain pitäisi saada enemmän aikaan samoilla resursseilla ei tule olemaan kestävä ratkaisu. Meidän sukupolvemme ei enää suostu elämään alati kiihtyvässä oravanpyörässä, jossa kollegoille tiuskitaan ja esimieskin on kuin suoraan reserviupseerikoulusta, vaan yli-inhimillisille tulostavoitteille haistatetaan pitkät – toki vain jos pokkaa riittää. Ja miksei riittäisi, kun työvoimapula iskee nykyisten kuuskymppisten eläköityessä ihan kohta. Enemmän tekeminen vähemmällä tarkoittaa yhteiskunnallisesti sitä, että esimerkiksi lääkärit ja hoitajat on saatava tekemään oikeita töitä ja tietotyön tekee sihteeri. Ei 30 euron tuntipalkkaa ole varaa maksaa tietokoneohjelmien kanssa tappelusta. Ja voitaisiin lopultakin löytää se Lopullinen Organisaatio, eikä tuhlata aikaa ja rahaa jatkuviin muutospalavereihin ja hallinnollisiin tuolileikkeihin.
Kunpa ay-liikekin tajuaisi, ettei tarvita aina vain lisää palkkaa, vaan 8 tunnin työpäivästä pitäisi saada halutessaan lyhentää 6 tunnin työpäivään tai vaikka vallan osa-aikaisuuteen. Ainakin Rautatieläisten liitossa elää joku outo asennevamma, jonka mukaan vain kokopäivätyö on arvokasta, ja että osa-aikatyö olisi muka työläisen riistoa. Itse olisin voinut hakea opintojen ohessa johonkin osa-aikaisiin hommiin VR:llä, mutta sellaisia ei ole ollut tarjolla.
Vihreiden slogan on muuten "Enemmän aikaa, vähemmän roinaa".