Eilisen sentimentaalisen tilityksen jälkeen voidaan palata jälleen takaisin normaaliin päiväjärjestykseen ja kommentoida vaihteeksi erästä artikkelia. Perjantain (24.9.2010) Aamulehdessä oli kysytty lastenpsykiatrilta vastinetta kulutustutkimuksen väitteeseen, jonka mukaan ”lapsi, jolla ei ole samanlaisia harrastuksia, teknisiä laitteita tai muotivaatteita kuin muilla, on vaarassa syrjäytyä”.
Kulutustutkimuksessa oli käynyt ilmi, että ne lapset, joiden vanhemmilla ei ole varaa tarjota lapsilleen muodin mukaisia villityksiä, jäävät helpommin syrjään muista. Jutussa lastenpsykiatri Jari Sinkkonen lohdutti lukijoita sanoen, että hänen mielestään ”ystävyys ja kaveruus syntyvät enemmän sielujen sympatian kuin hienojen romppeiden varaan”. Sinkkonen myönsi kuitenkin, että lapset, joilla on vanhanaikaiset vaatteet, tulevat helpommin kiusatuksi.
Okei, kuten Sinkkonen mainitsee, kiusaaminen ei ole uusi ilmiö. Aiemminkin olen kirjoittanut kiusaamisesta ja keskustelussa jäätiin siihen näkemykseen, että kiusaamista tapahtuu ja siihen pitäisi puuttua, mutta keinoja ei oikein tunnu löytyvän. Jos pukeutuu eri tavalla kuin muut, tulee kiusatuksi helpommin, tämä on melkolailla selvää. Se on väärin, mutta jostain syystä lapset toimivat lapsuusiässä näin. Myöhemmin sitä erilaisuutta aletaan etsiä sitten oikein väkipakolla ja erottautumiseen pyritään hyvinkin radikaalisti. Mutta ellei lapsuudessa ole kuin muut, on maalitaulu.
Kulutustutkimus on ehkä oikeassa. Näin luulen siksi, että kun maailma muuttuu vähän kerrallaan yhä enemmän brändi-, imago- ja ulkomuotokeskeiseksi, alkavat useammat asiat vaikuttaa siihen, tuleeko lapsi hyväksytyksi. Jos ennen riitti se, että pukeutui suurin piirtein kuin muut, niin nyt kaikilla pitää olla kännykkä, mp3-soitin ja joku siisti harrastus. Se, että Sinkkonen ”on edelleen sitä mieltä”, että sielujen sympatia riittää ystävyyteen, ei oikein riitä vakuuttamaan minua.
Minäkin uskon kyllä siihen, että varsinainen ystävyys ei katso tavaroita tai harrastuksia. Mutta valitettava tosiasia on se, että lapsi, jota muut kiusaavat, jää helpommin ilman kavereita, vaikka sielussa olisi miten paljon sympatiaa. Ja muistellaanpa hetki omaa lapsuutta, ihan samalla lailla siellä oli ne jutut, mitkä kaikilla vaan piti olla. Minun ala-asteiässäni se oli Tamagotchi. Ehkä nykyajan meno on hurjaa siksi, että mittasuhde tuntuu paisuvan.
En kuitenkaan ole psykologi, enkä ekonomi enkä muukaan näiden alueiden asiantuntija, joten kaipaisin teidän näkemyksiänne. Kallistutteko kulutustutkimuksen vai lastenpsykiatrin näkemyksen puoleen? Entä onko tämä vain lasten maailman ilmiö vai voiko ihminen jäädä ilman kavereita myös vanhempana, ellei ole ajan hermolla?
Onhan siinä vinha perä, että lelut ja muut fädit yhdistää lapsia. Ja muistan itsekin kinunneeni sitä 70 markan tamagotchia, kunnes villitys meni ohi. Sitten tuli must-have pokémon-kortit, ja sitten siirryttiinkin jo yläasteelle, ja oli ihan pakko saada kännykkä "koska kaikilla muillakin on"-argumentaatiovirheellä. Ja kyllä joillain soittoäänien, korttien tai gogohahmojen vaihtelulla kaverien kesken oli oma sosiaalinen aspektinsa, niin kaupallista kun se olikin.
VastaaPoistaVähän myöhemmin "kaikilla muillakin" taisi vaihtua edelläkävijyyden tavoitteluun, mikä ei silpputyö-humanistiperheen tulotasolla ollut realistista. Samalla tajusin, että tämä ilmiöhän on pelkkää rahastusta ja siten kynytystä.
Nykyään yksi tällainen aikuisten maailman ilmiö on mielestäni Facebook. Jos et ole siellä, sinua ei monien näkökulmasta ole olemassa - paitsi satunnaisesti.
Aikuiset ihmisetkin valikoi ystäväpiiriään tietoisesti tai epätietoisesti ulkomuodon, yhteiskunnallisen statuksen sun muun perusteella, joten totta ihmeessä niin tekevät myös penskat asioilla joilla pystyvät. Mitä muuta vertailtavaa siinä vaiheessa muka on kuin omaisuus, koulumenestys ja harrastukset?
VastaaPoista