Perjantain kunniaksi tarina elävästä elämästä: Jokunen kesä sitten löysin naapurini parvekkeelta pojan. Karpo (nimi muutettu) kiinnitti huomioni pitkän vartensa vuoksi ja pellavapään kiharat saivat huomioni kiinnittymään häneen pidemmäksi aikaa. Muistan, että olin tullut juuri töistä ja mukissani oli mustikkasoppaa, kun hengähdin kesäillan lämmössä. Hetken huutelimme vieraille parvekkeille, kunnes kohtasimme kasvotusten ja siitä se sitten lähti.
Karpo oli pidempi kuin minä, hivenen vanhempi kuin minä ja komea kuin mikä. Hän osoittautui puheliaaksi, kohteliaaksi ja huomaavaiseksi. Hän suhtautui kouluun riittävällä vakavuudella, teki töitä, oli velaton, urheili pitääkseen itsensä kunnossa, luki vapaa-ajallaan kirjoja, oli kiinnostunut ajankohtaisista asioista, äänesti, piti lapsista, kiitti ja pyysi anteeksi. Mutta hän oli myös ilkikurinen, sopivasti kuriton ja riittävästi kekseliäs. Eli siis täydellinen paperilla.
Olisin todella halunnut pitää hänestä kovasti ja pehmeästi. Muistan viimeiset ja ratkaisevat treffit, istuimme kahvikupit nenän edessä pöydän vastakkaisilla puolilla, hän kertoi jotain juttua ja minä vain tuijotin häntä miettien: ”Tuntuukohan tämä jossain? Tunnenko minä mitään? Joko nyt? Nyt tuntuu joltain… ei kun… äh, vessahätä.” Silloin minä luovutin. Sanoin Karpolle, että ei tästä nyt tule mitään.
Tiedätte ehkä tilanteen? Toinen olisi kaikin puolin aivan täydellinen, mutta kun ei tunnu missään. Yksikään sielun sointu ei soi. Mikään ei tunnu miltään ja se tekee tapailun yhdentekeväksi. Puhelimen äänet eivät saa aikaan jännittynyttä hätkähdystä. Tapaamista ei odota, saati jännitä. Minä päätin silloin lopettaa. Mutta olen tullut jälkikäteen miettineeksi, että saattaisiko jossain tilanteessa olla parempi ottaa se paperilla täydellinen, kuin olla sitten ihan yksin?
Ja mikä siinä onkin, että joku, jonka pitäisi kaiken järjen mukaan olla maailmankaikkeuden ihanin, ei saa sydämessä aikaan minkäänlaisia sivuääniä? Ja sitten taas joku, jonka pitäisi olla vihoviimeinen valinta, tekee ihan heikoksi. Kyllä on kummallinen tämä ihmissielunelämä! En kai ole ainoa, joka on hylännyt jonkun periaatteessa täydellisen, kun se ei ole tuntunut oikealta?
Nyt olet kyllä aivan asian ytimessä! Itselläni on ollut useakin tapaus, jossa poika on ollut "täydellinen" mutta ei vaan tunnu missään! Kaikki sanovat mua nirsoksi, "ei sille mikään kelpaa", mutta turha sitä on kituuttaa ja pitkittää tapailemista jos ei vaan nappaa. Eikä ole kiva antaa turhaa toivoa pojallekaan.
VastaaPoistaSitten kaiken lisäksi ihastun aina vääränlaisiin ihmisiin. Sellaisiin, joiden kanssa tiedän, että ei ole yhteistä tulevaisuutta tai tunteet eivät ole molemminpuolisia...Ehkäpä olen vaan niin sitoutumiskammoinen, että ihastun pelkkiin "turvallisiin" eli mahdottomiin kohteisiin.
Olen yrittänyt ajatella, että sitten kun se oikea tyyppi tulee vastaan niin sen vaan tietää. Mutta voisi jo pikku hiljaa ilmaantua mun puolesta! Ja tässä odotellessa, ehkä olisi tosiaan vaan parempi ottaa se kiva naapurinpoika, jos toinen vaihtoehto on tämä yksin oleminen..?
Nyt pistit pahan, mutta yritän omalla rajallisella elämänkokemuksellani silti vastata.
VastaaPoistaTuollainen "Täydellinen paperilla" voi joillain toimia hyvin ja johtaa jopa syväänkin rakkauteen, mutta siitä jää uupumaan se monille tärkeä ihastumis- ja rakastumisvaihe. Siinä on se riski, että jää kohtalokkaan paljon haikailemaan niitä uupumaan jääneitä jännittyneitä hätkähdyksiä, paitsi jos on pragmaatikko, joka ajattelee yksinomaan järjellä ja tahtoo nimenomaan hyvän ja turvallisen, eikä halua kuunnella sydämensä ääntä vaan antaa sen vaimentuu, laimentuu... Itseäänhän ei voi pakottaa ihastumaan, se on nääs sähkökemiaa.
Luin joku aika sitten, että monet ns. järkiavioliitot (joita itämäisissä kulttuureissa harrastetaan vieläkin) ovat ajan saatossa muuttuneet juurikin rakkausliitoiksi, vaikka aluksi toinen onkin ollut välttämätön, myötäjäisten takia elämään väkisin ängetty paha. Sitten jossain järkiliittokulttuureissa on ollut tämä salarakaskulttuuri, esimerkiksi Japanissa (samurait) ja keskiajan Euroopassa (aateli) jossa on ollut se arkisuhde ja sitten se sähäkkä intohimosuhde.
Mutta: ottaako riski siitä, että se ei koskaan muutukaan rakkaudeksi? Vai ottaako se toinen riski, että se vastustamaton kaikki paikat sähköšokin lailla turruttava tapaus onkin arkitodellisuudessa kamala retku sietämättömine tapoineen (joita ei voi edes muuttaa), kun ruusunpunaiset lasit ovat haalistuneet?
Intohimoinen löylyveden ja kuuman kiukaan pirskahtelevaa suhdettakin muistuttava liitto voi olla antoisampi kuin normatiivisesti täydellisen (esim. täydellisesti soljuva arki, mr./ms. can_do_will_do, ja muutenkin satumainen ja vieläpä hyvännäköinen menestyjä), mutta sen kummempia intohimoja koskaan herättämättömän kumppanin kanssa eläminen. Se vaan vaatii sitä intohimon ylläpitämistä vielä sen ihastusvaiheen jälkeenkin, mikä on täyttä työtä – varsinkin jos se yhteinen arki on tavanomaista hankalampaa.
Summa summarum: ainakin minusta sielunkumppanuus on tärkeämpää kuin kiiltokuvatäydellisyys.
Komppaan ultrixia!
VastaaPoistaJa itse olen mielummin sinkkuna kuin lähden mihinkään "järki"juttuihin mukaan, jotka ei tunnu miltään. En ole oppinut uskomaan siihen, että kyllä se tunne sieltä sitten tulee. Mitä jos ei tulekaan?
Tahdon ihastua ja rakastua, joten itselleni olen yrittänyt "järkeillä" tämän niin päin, että ihastumisen jälkeen katsotaan mitä tulee vai tuleeko mitään.
Olen lauran kanssa samaa mieltä, että ei ole kivaa antaa turhaa toivoa toisellekaan. Kuitenkin uskon, että vaikkei se ole kivaa, niin ei se saa olla syy minkään lopettamiselle. Ongelmahan on juuri se, että miten pitkään voi ihmetellä miltä tuntuu. Kuitenkin uskon, että enemmän kaikki ovat näissä asioissa vastuussa itsestään kuin muista.
Luulen, että itse sen aina parhaiten tietää koska on parempi ottaa vaikka sitten "järkevä" vaihtoehto, kuin olla sinkkuna. Voihan sitä katsoa, että tuleeko jutusta yhtään mitään. Jollei tule, niin saa ainakin vastauksen kysymykseen onko sitä mielummin yksin kuin jonkun toisen kanssa.
Ehkä..