Minulla vaihtuu taas kämppis. Kämppis järjestysnumerolla neljä saapunee elämääni joulukuussa. Yritin miettiä, miten uuden ihmisen kanssa asumaan opettelusta voisi tehdä tällä kertaa helpompaa, ettei edessä olisi samanlainen ahdistuspuuska, kuin viime heinäkuussa. Vaikka kaikki lopulta meni hyvin (niin kuin äiti ennusti), tuntuu uusi alku siitä huolimatta jälleen kankealta.
The Big Bang Theory -sarjassa (Rillit huurussa) esiintyy monia fantastisen hienoja ideoita (kuten pumpata heliumia huoneeseen, jossa Sheldon tekee radiohaastattelua), mutta niistä parhaimpia on roommate agreement eli kämppissopimus. Sheldon on tehnyt monisivuisen sopimuksen, jonka hänen ystävänsä ja kämppäkaverinsa Leonard on joutunut allekirjoittamaan. Siinä esimerkiksi sovitaan, ettei Sheldon saa harjoitella tuvalaista kurkkulaulanta ja että jommankumman muuttuessa zombiksi, ei toinen silti saa tappaa tätä. (Video täällä, koska tekijänoikeussyistä en saanut laitetuksi sitä tähän suoraan.)
Pikainen googletus toi hillittömän määrän osumia. Joku muukin on asiaa miettinyt selvästi. Yhteisasuminen on kaveruuden lajina kinkkinen, koska väkisinkin tulee erimielisyyksiä ja tapojen yhteensopimattomuuden hetkiä. Ei olisi minusta ollenkaan pöhkömpi idea sopia tietyistä pelisäännöistä heti aluksi, ettei sitten pidemmän päälle tarvitse kiukutella.
Niin pitkälle ei varmaankaan ole tarvetta mennä, että pitäisi sopia miten toimitaan, jos toisesta tulee zombi. Mutta esimerkiksi siivouksen järjestelyistä, yhteisten tilojen kalustuksesta, yövierailuista, lemmikeistä ja tiskaamisesta olisi hyvä olla olemassa jonkinlainen yhteisymmärrys. Alakohtiin voisi sitten liittää lisäsopimuksia, kuten sopimus kenkien tai kravatin ripustamisesta ovenkahvaan viestimään yövieraan läsnäolosta, ettei aamukahvipöydässä tarvitse paahtoleipää väärään kurkkuun rykäistä, kun oven takaa kömpiikin vähän erinäköinen kaveri kuin mitä odotti.
Olisiko sopimuksen olemassaolon jälkeen helpompi alkaa elää uuden ihmisen kanssa? Kuka tietää. Ehkä kokeilen kämppiksen numero neljä kanssa ja raportoin. Sillä välin olen utelias kuulemaan muiden yhteisasumiskokemuksista. Mikä aiheuttaa kitkaa? Millä kitkan voi estää? Mitä kohtia sinä laittaisit kämppissopimukseen? Miksi?
Sen yhden ainoan kerran kun minulla oli kämppis, oli meillä 7 vuoden ikäero taakkanamme. Minä 16 ja hän 23, lienee selvää ettemme olleet ihan samalla aaltopituudella? Kotihommat sun muut siitä huolimatta toimivat, niihin ei erikseen mitään diilejä tarvittu. Jos nyt lähtisin kämppistouhuihin mukaan (mikä on ERITTÄIN epätodennäköistä), tekisin varmaan hyvin hyvin sheldonmaisen sopimuksen. Se sisältäisi vähintäänkin yhtä omituisia kohtia ja siihen palattaisiin korjaavasti aina, kun kämppis sotkeutuisi parisuhde-elämisen lahjakkaaseen katastrofiin.
VastaaPoistamä olen kaksi kertaa asunut soluasennossa, ja kummallakaan kerralla ei toiminut. kolmatta kertaa en enää uskalla kokeilla, sillä en halua enää samaa tilanteeseen. ekalla kerralla meni aluksi ihan hyvin, vähän ajan kuluttua hän vain lakkasi puhumasta minulle ollenkaa. kiva siinä sitten asua yhdessä. lisäksi hän itse menin nukkumaan hän alkoi tiskaamaan tai vastaavaa, lopluta muutin pois. toinen kämppiksenikin oli aluksi ihan ok, mutta meillä oli myös ikäeroa, minä 21 hän 27. itse olin hieman villimpi tuolloin ja tykkäsin käydä ulkona ja muuta, kun taas hän ei. meille tuli riitaa myös siivoamisesta, hän halusi siivota joka viides päivä, minä kolmen viikon välein.
VastaaPoistakämppissopimus kuulostaa hyvältä, mikäli tuleva kämppiksesi on huumorintajuinen ihminen ja osaa ottaa sopimuksen rennosti eikä suutu siitä..
Voih näitä kämppisjuttuja aina ihmisillä. :-)
VastaaPoistaOn sellaisia hassuja ihmisiä kun laskee jokaisen lainatun suodatinpussin, valittaa jos toinen ei siivoa 5 päivän välein tai kun toinen siivoaa 5 päivän välein. Tai kun kurkusta onkin hävinnyt pätkä kämppiksen suihin tai toinen tulee myöhään lauantaina himaan tai ei käy koskaan missään. Mut ei se mitään! Niidenkin kanssa tullaan toimeen, eiksje?
Ihmisiä on ihan mahdottoman erilaisia ja jos meinaa kimpassa asua, on ihan välttämätöntä ottaa sellainen asenne että toinen saa olla sellainen kun on ja sillein sitten vain pärjätään. Jos on tottunut vähän siistimpään kämppään niin sitten joutuu joko tottumaan siivoamaan itse vähän enemmän tai elämään pienessä sekamelskassa. Jos asuu toisen kanssa kuin yksiössä, on konflikti ihan varppina edessä.
Ja ny disclaimerina että ääritapaukset on sitten erikseen ja kyl suuttua ja neuvotellakin pitää, sitähän se elo.
Mä olen itse nähnyt himosiivoajia, antisiivoajia, ystäviä, tuntemattomia, parisuhdetta, eri kieliä/kulttuureja ja kaikenmoista asumismuotoa eri kokoisissa kämpissä jo vaikka kuinka. Täydellistä kämppistä en ole vieläkään nähnyt enkä sitä varmasti itsekään ole ollut. Mutta kivaa on ollut silti aina!
Niin! Ja jos toinen sulkeutuu puhumattomuuteen, niin sit pitää mennä koputtaan ovelle, sanoa MOI! (ja toivoa ettei toinen säikähdä) ja tarjota kahvit. Toinen raukka voi olla vain tositosi ujo tai ehkä jopa piilovihainen suodatinpussien laskija?
Mä oon siinä mielessä ehkä erikoinen opiskelija, että mä en oo koskaan asunut solussa enkä yksiössä, vaan aluksi kotikotona, sitten avoliitossa ja nyt (ainakin toistaiseksi) yksikseni kaksiossa.
VastaaPoistaVäittäisin kaverieni ja ystävieni kokemusten kautta, että kämppisyyteen liittyy samoja dilemmoja kuin parisuhteen arkeen: siivous ja noi muut yllämainitut jutut on asioita, joista joko voidaan sopia tai sitten niistä riidellään.
Kämppissopimus voisi olla hyvä huoneentaulu, mutta sitä laatiessa pitää sitten olla huolellinen, ettei aikaisempi asukas määrää kaikesta, vaan kompromisseissa pitää kummankin tulla tasan yhtä paljon vastaan. Jos kauemmin asuneen mielestä vaikkapa aamiaista ei saa laittaa ennen kello yhdeksää aamulla, siihen pitää olla pätevä syy. Sellaiseksihan ei riitä pelkkä keittiön äänten aamu-uniin aiheuttama epämukavuus.
Mistä tuli mieleen entinen seinänaapurini, joka keksi alkaa takoa huoneustojemme välistä seinää soittaessani kajareistani eräänä kauniina lauantaiaamupäivänä noin klo 11 transsimusiikkia aavistuksen verran normaalia kovemmalla volyymillä sillä seurauksella, että hyllyiltäni putosi roinaa lähes hajottaen monitorini. Nyt on onneksi leppoisampi naapuri, joka itse pitää välillä outoja ääniä asunnossaan ja kasvattelee chiliä, häiriintymättä minun elämästäni.
Mä en tiedä, millainen kämppis oikeasti olisin jos sellaisessa elämäntilanteessa pitäisi olla, mutta pyrkisin varmaan olemaan niin hyvää pataa, että ehdottaisin jopa ainakin osittain yhteistä ruokataloutta: siis ettei kummallakin ole omaa, potentiaalisesti ennen ehtymistä homehtuvaa juustopakettia, jos molemmat tykkäävät emmentaalista. Enkä olisi niin kranttu sen suhteen, kuinka siistiä yleisissä tiloissa on – jos ei olisi tarpeeksi siistiä, niin sitten siivoisin kunnes sopiva siisteystaso on saavutettu.