Olin tuossa ennen virallista joulua yksissä jos toisissakin pikkujouluissa. Eräissä niistä sisään marssi kaunis ihmisolento, jonka nähtyäni keräilin leukaani lattialta hyvänlaisen hetken. Katselin kyseistä poikaa kaihoten koko illan, mutta kun hän oli NIIN kaunis, niin en minä tohtinut mennä juttelemaan. Lähellä oli kyllä monta kertaa, mutta rehellisesti sanottuna minulta meni sisu kaulaan. (Mistä näitä sanontoja oikein tulee?)
 |
| Kuva: Matt Benton |
Eli siis koko illan kahdella puolen huonetta kaksi ihmistä oli vuorotellen toisiaan toisen huomaamatta katsellut, mutta kumpikin oli sitä mieltä, että ”eihän sitä nyt voi MITENKÄÄN kiinnostaa”, niin ei viitsinyt edes yrittää. Kuinka monta kertaa ihmiset kävelevät typeryyksissään onnensa ohi, kysyn vaan? Kuinka monta kertaa aliarvioimme viehätysvoimamme ja kiinnostavuutemme, emmekä viitsi rukkasten pelossa yrittää, vaikka tosiasiassa sitä toista pelottaa ihan yhtä paljon? Niin, mietitäänpä sitä.
Voidaanko sopia, että lopetetaan tämä hapatus ja mennään vaan juttelemaan sille toiselle? Mikä siinä nyt sitten on pahinta mitä voisi tapahtua?
Minullekin on juurikin vastaavanlaisesti käynyt. On se jännä miten sitä päätyy luulemaan, että ei se toinen varmasti ole kiinnostunut. Nopeastihan se juttelemalla selviää asian todellinen laita suuntaan tai toiseen. Sittenpähän tietää.
VastaaPoista-Julius
Julius, nimenomaan sittenpähän tietää! Eikä tarvitse sitten kiikustuolissa katua, kun ei mennyt kysymään. Ni!
VastaaPoistaHämyintä on kun ihan avoimesti flirttailee ja yrittää vaikuttaa kiinnostuneelta, mutta toinen ei oo moksiskaan. Sit jälkeenpäin kuitenkin selviää että olis kiinnostanutkin; kaikki ei vaan osaa.
VastaaPoistaSattuipa tämä sopivaan saumaan! Juurikin pohdin että uskallanko vaiko en. Sain vähän buustausta itelleni, kiitos Lellu!
VastaaPoista-Kisu
Kommentoidaanpa nyt kerrankin tänne. Tuo lopun kysymys lienee tarkoitettu retoriseksi, mutta vastaanpa siihen silti: pahinta mitä voi tapahtua, on torjutuksi tuleminen. Se voi - varsinkin toistuvina annoksina - aiheuttaa häpeän tai riittämättömyyden tunteita ja äärimmillään itsetunnon täydellisen romahtamisen. Se taas voi johtaa henkiseen pahoinvointiin, mikä puolestaan voi purkautua esim. päihteisiin turvautumisena tai itsetuhoisuutena. Oikeasti.
VastaaPoistaEi toki meillä kaikilla, tai onneksi edes useimmilla, mutta jos puhutaan nyt hetki siitä (henkisesti) "heikoimmasta lenkistä", ei tuo esittämäsi ja sinällään mainio ajatus ("mennään vaan juttelemaan") välttämättä kuulosta enää kovin hienolta. Siellä vaakakupissa on silloin toisella puolella oikeasti jotain painavaa, ja tällöin niitä saumoja on ehkä syytä pohtia.
Kuvitellaanpa, että nuori, ruma ja sosiaalisesti heikkolahjainen nörttipoika kysyy sinulta, kannattaisiko hänen mennä juttelemaan itseään huomattavasti viehättävämmälle tytölle. Tiedät kyseisen tytön olevan kiinnostunut aivan toisenlaisista pojista. Kyseinen miehenalkumme on saanut aiemmin muutamat pakit ja alkaa osoittaa jo epätoivoisuuden merkkejä. Mitä vastaat?
Yllä oleva esimerkki on kuvitteellinen, mutta olen seurannut vierestä pariakin samankaltaista tapausta - ja jälkiviisaana voin sanoa, että parempi ystävä olisin kai ollut, jos olisin kehottanut tunnustamaan tosiasiat ja jättämään tuhoon tuomitut yritykset vähemmälle.
-Mankinen
Mikael, tulkintavaikeuksia selvästi. Tai ujoutta. Ihmiset on hassuja.
VastaaPoistaKisu, tsemppaan! Täysiä!
Mankinen, ei se ollut retorinen. Toivoin, että siihen joku tarttuisi. Minun on nimittäin itse hyvin vaikea nähdä sellaista skenariota, joka olisi oikeasti paha. Siksi aina toivon, että jengi väittäis mulle vastaan ja toisi niitä muitakin näkökulmia esiin, ettei mene pelkäksi vaaleanpunaiseksi puuhasteluksi tämä homma.
Mutta asiaan. Olet oikeassa siinä, että jos riittävän monta kertaa henkisesti turpaansa ottaa, niin kyllä se vaikuttaa. Eikä siinä lohduta tieto, ettei sellaista kai olekaan, joka ei koskaan olisi pakkeja saanut. Kaikki kun vaan ei ole kaikkia varten ja sillä siisti.
Ehkä jos on jo ihan hajalla, sitä kannataakin kaksi kertaa miettiä, että onko kohde oman henkisen hyvinvoinnin järkkymisen arvoinen. Mutta jos ei ole mitään hätää, silloin en näe mitään syytä, etteikö kannattaisi yrittää. Haluan vain peräänkuuluttaa, että sen, jota lähestytään, täytyy osata kieltäytyä oikein ja siten, ettei se toinen vallan traumatisoidu.
Mitä tulee tuohon, pitäisikö toista estää yrittämästä, niin mielestäni puheessasi oli avain. Jos TIEDÄT, että se tyttö tykkää toisenlaisista, sitten on ystävän teko estää toista murskaamasta itseään. Mutta ellet tiedä, älä oleta. Ei koskaan tiedä toisen mieltymyksistä, joten voihan olla, että se ujo nörttipoika onkin just maailman ihanin.
Ikävä kyllä raaka tosiasia on se, että elämme kauneuden, ainakin tietynlaisen kauneuden, markkinoilla. Mutta ei se sitä tarkoita, etteikö tästä maailmasta voi omaa onneaan löytää. Onneksi ei.
Tiedän, että ihmiset ovat erilaisia. Toiset ovat herkempiä pettymyksille ja pakeille ja ottavat rankemmin itseensä. Silloin parasta lääkettä haavoihin on se, että kaverit pitävät tolpillaan ja kertovat, kuinka paljon itse ovat turpiinsa ottaneet. Pitäisiköhän minunkin kertoa joku kerta pari oikein kertakaikkiaan murskaavaa pakki-tilanneta, helpottaisikohan se?
Kulttuuriimme pitäisi ujuttaa kaiken tämän sisäisen sankaruuden rinnalle ymmärrys siitä, että ihmisen pitää voida, saada ja osata myös epäonnistua. Pitäisi aina vaan kauheasti taputtaa käsiä yhteen, kun joku mokaa oikein kunnolla ja siten osoittaa, että ei siinä loppujen lopuksi kuinkaan käy. Ylös pääsee, sirpaleet korjataan (fyysiset ja henkiset), mustelmat paranee, aika kultaa ja loppujen lopuksi aina katuu eniten sitä, ettei edes yrittänyt. No nyt meni kyllä vaaleanpunaiseksi touhuksi taas. No, minkäs tiikeri raidoilleen voi. :D
Toinen vaihtoehto on että usein torjutuksi tullut miehenalku sisuuntuu saamistaan pakeista. Seuraavaksi käydään vähän puntilla, pukeudutaan paremmin ja pistetään kampaus kuntoon. Tämän jälkeen yitetään vielä ahkerammin kaikkia jotka hippusenkin kiinnostaa. Ihan jo siitäkin syystä että entä jos se tuleva morsian ei olekkaan se maailman kaunein likka, vaan joku etupäässä mukava ja reipas pakkaus. Postimyynnissä on hiukan sama periaate mitä tässä tehdään, jos yrittää sataa naista, niin kyllä varmaan edes kerran tärppää, jos ei parisuhdetta, niin edes jotain.
VastaaPoistaSitten kun kokemusta on naisten kanssa kertynyt hieman, tajuaa vastakkaisen sukupuolen heikkoudet: alkoholi ja huomionkipeys, niin sovinisti on valmis.
PS. Asialliset pakit on todellinen harvinaisuus, johtuen varmaan siitä että tytöiltä usein itseltä puuttuu kokemusta pakkien saamisesta.
PPS. Jos piirit on pienet, niin helpoin tapa menettää potentiaalisia kavereita on pyytää niitä treffeille.
Anonyymi, no sisuuntuminen sinänsä on ihan hyvä juttu kyllä. Eikä itsestään huolen pitäminen sekään huono juttu ole. Se, että pitäisi ehdoin tahdoin ruveta muuksi, kuin itse on, siihen en kannusta. Mutta se, että korostaa omat hyvät puolensa ja tuo oman persoonansa ja ulkomuotonsa koko loiston framille, se ei voi olla huono juttu.
VastaaPoistaLuulisi, että jos on lähtöjään epäsovinisti, niin ei kai sitä sitten niin helposti sovinismiin lankeakaan. Näkisin, että sovinismi on samanlainen luonteenpiirre kuin mikä tahansa muukin. Toki luonnettaan voi kehittä, mutta toivoisin, että jos alkujaan ajattelee asioista toisin, olisi myös helpompi jatkossa nähdä asiat monelta kantilta.
Asialliset pakit ovat kyllä ihan yhtä harvinaisia sekä miehiltä että naisilta. Enkä kyllä tiedä, missä luuraavat ne naiset, jotka eivät ole ottaneet pakkeja. En tunne kovin montaa sellaista. Tuntuu, että nykyaikana aloitteellisuus naisten keskuudessa on paljon yleisempaa, kuin luullaan.
Toki kaverin treffeille pyytäminen saattaa aiheuttaa kitkaa, epämukavuuden tunteita ja vaivaantuneisuutta kaveruuteen ja sitä myöten ehkä jopa kaveruuden kariutumisen. Onneksi ei aina. Mutta joskus voi olla parempi kysyä sitä kaveria treffeille kuin vatvoa ajatusta päässään iät kaiket. Näin minä tämän näkisin. Kavereita tulee lisääkin.
Tietysti sitten, jos piirit todella on hirmuisen pienet, niin asioiden puntarointia on syytä lisätä.