”Joo, ja sitten mä tanssin valssia Valtterin kanssa.”
”Muistaako Valtteri?”
”Ei, mutta onneksi Pasi otti kuvia.”
Keskiviikon lööppi: Kultajuhla helpotti halipulaa, ystävyys vyöryi yli kansan.
Kyllä, Suomi voitti kultaa ja siitäkös riemu ratkesi. Olin Tampereen Keskustorilla katsomassa meininkiä heti voiton jälkeen ja täytyy sanoa, että kyllä siinä oli sitten katsomista kerrakseen! Ei siitä ole kauaakaan, kun kirjoitin, kuinka vaikea on miehen halata miestä. Kulttuurimme synnyttää kasapäin jäyhiä jököttäjiä.
Kommenteissa jo tuolloin Mankinen mainitsi, että urheilun tiimellyksessä saavat miehetkin halata miehiä. Painissa vallankin pääsee rutistamaan toista oikein kunnolla. Mutta pankin räjäyttää kuitenkin se, kun Suomi voittaa jääkiekon maailmanmestaruuden. Sitten ei enää olekaan raja-aitoja missään.
Kuva: Outi NokkonenHarmillista on, että näin käy kuudentoista vuoden välein. Olisi se hyvä, että suomalaisilla olisi useammin hyviä syitä rutistaa toisiaan oikein kunnolla. Valssata pitkin Keskustoria. Laulaa kaulatusten kurkku suorana. Liimautua toisiinsa suihkulähteessä. Ylipäätään yhdistää koko tarmo yhteiseen juhlintaan, niin, ettei kukaan muista edes päätyä putkaan.
Miettikääpä hetki: kadut olivat ihan syrjällään jengiä ja ainoa asia, joka ainakin Tampereella kärsi vahinkoa, oli suihkulähde. Ei joukkotappeluita, ei puukotuksia, ei kolareita, ei tahallista ilkivaltaa - unohdetaan hetkeksi se suihkulähde. On ihan uskomatonta, miten urheilu yhdistää: siellä sitä juhlitaan sulassa sovussa ja halataan roimasti aina aika ajoin.
Kysymys herääkin, voitaisiinko alkaa voittaa muissakin lajeissa? Tai voisiko samanlaisen riemullisen ystävyysaallon aiheuttaa myös se, että Suomi voitti kirjeshakin maailmanmestaruuden? Miten Suomen kultajuhla vaikutti sinun halipulaasi?
Kyllähän siinä tuli muutaman viikon manhug- ja highfive-kiintiöt täyteen, varsinkin kun olin vielä seuraavana iltana Kultajuhlissa Kauppatorilla :D
VastaaPoistaMä olen luvannut itselleni, että lähden torille juhlimaan muun kansan joukkoon vasta sitten, kun suomalainen saa kirjallisuuden nobelin. Tosin en tiedä, olisiko toreilla silloin lainkaan tungosta ;)
VastaaPoistaEsa, mä tuun sun kanssa juhlimaan silloin. :)
VastaaPoistaultrix, hyvä homma. :)
Elisa, olen luonnollisesti samaa mieltä siitä, että ns. "kulttuurimme" kasvattaa "jäyhiä jököttäjiä" ja että tämä on myös suuri ongelma. En kuitenkaan pysty näkemään kaduilla sekoilevia ääliöitä yksiselitteisesti positiivisena ilmiönä. Varsinkin tämä kappaleesi hieman särähti korvaan:
VastaaPoista"Miettikääpä hetki: kadut olivat ihan syrjällään jengiä ja ainoa asia, joka ainakin Tampereella kärsi vahinkoa, oli suihkulähde. Ei joukkotappeluita, ei puukotuksia, ei kolareita, ei tahallista ilkivaltaa - unohdetaan hetkeksi se suihkulähde. On ihan uskomatonta, miten urheilu yhdistää: siellä sitä juhlitaan sulassa sovussa ja halataan roimasti aina aika ajoin."
Urheilu kiistatta yhdistää ja henkilökohtaisesti arvostan paitsi jääkiekkoa lajina, myös niitä Suomen maajoukkueen yksilöitä, jotka ovat lajille elämänsä omistaneet. Urheilu yhdistettynä hassuihin kansallisidentiteetteihin johtaa kuitenkin usein vähemmän hauskoihin lopputuloksiin:
http://www.iltalehti.fi/mmlatka2011/2011051613724170_jm.shtml
Tästä lienemme samaa mieltä. Mielestäni on myös huolestuttavaa, että yksi niistä todella harvoista asioista, mikä saa suomalaisen miehen halaamaan toista, on Suomen jääkiekkomaajoukkueen menestys. Totuus on kuitenkin kai se, että meillä on loppujen lopuksi yhtä paljon sidoksia Ruotsin maajoukkueseen kuin omaamme. Ei ole olemassa mitään yhteistä suomalaisuutta, jonka vuoksi olisi syytä seota niin totaalisesti, kuin oma rakas isänmaamme teki. Se, että tällainen ajatus saa omat jäyhät jököttäjämme halaamaan ja pussaamaan toisiaan, on mielestäni enemmän huvittavaa kuin mitään muuta.
Marko, kiitos hyvästä kommentista. :) Olen kanssasi monista kohdista samaa mieltä, mutta kaikesta en:
VastaaPoistaEnsinnäkin olen toki sitä mieltä, että olisi parempi, että voisimme halata toisiamme ilman, että kontekstiksi tarvitaan tuhannen päissään pitkin katuja riehuminen. Mutta jos vaihtoehdot ovat ne, että jökötetään jäyhinä yksin kotona, tai halitaan (jostain syystä ihmeellisen) sulassa sovussa sunnuntain ja maanantain välisenä yönä keskustorilla, niin silloin kannatan jälkimmäistä.
Linkittämäsi juttu on luonnollisesti se kolikon kääntöpuoli. Urheilu yhdistää, mutta yhdistämiseen liittyy aina se me vastaan ne -asettelu. Ennen se oli meidän kylä vastaan naapurin kylä, sitten meidän uskonto vastaan teidän uskonto, sitten meidän kansa vastaan teidän kansa.
Ehkä jonain päivänä kehitymme edelleen tästä ja saavutame pisteen, jossa yhdistyisi koko ihmiskunta, kuka tietää. Kansallisuus kun on ihan yhtä rakennettu konstruktio kuin mikä tahansa muukin ryhmittymän ydin. Mutta olen vähän pessimistisempi asian suhteen ja siksi näkisin sen niin, että jos yhden maan sisällä yhden yön yksi kansa on yhtä, niin se on jo edistystä. Juhannuksena, kun kansaa ei yhdistä mikään muu kuin sosiaalinen ryyppäämisen paine, putkaan joutuu yö toisensa perään väkeä ja väkivaltaa ilmenee kaikkialla.
Totta kai on huolestuttavaa, että mies halaa miestä vain kännissä jääkiekkomestaruuden nojalla. Mutta sentään halaa edes silloin. Olkoonkin huvittavaa. Ja vaikka teorian tasolla yhdyn siihen, ettei olemassa yhteistä suomalaisuutta, tiedän kuitenkin, että käytännössä on. Me kulttuurimme osina kasvamme sellaiseen ajatuskoneistoon, jonka yhtenä kulmakivistä on suomalaisuus. Tarvitaan aika paljon hutkintaa tuulimyllyä vastaan, ennen kuin tämä rakennelma muuksi muuttuu. Aiheesta on kuitenkin hyvä video, jonka nojalla aion käsitellä asiaa blogissani piakkoin. :)
En ole varsinaisesti eri mieltä mistään mitä nyt kirjoitit. Pieni kommentti kuitenkin.
VastaaPoista"Ja vaikka teorian tasolla yhdyn siihen, ettei olemassa yhteistä suomalaisuutta, tiedän kuitenkin, että käytännössä on. Me kulttuurimme osina kasvamme sellaiseen ajatuskoneistoon, jonka yhtenä kulmakivistä on suomalaisuus. Tarvitaan aika paljon hutkintaa tuulimyllyä vastaan, ennen kuin tämä rakennelma muuksi muuttuu."
Käytännössä tämä on toki olemassa joillekin (huomattavalle enemmistölle, valitettavasti), toisille ei. Tuulimylly tai ei, mielestäni tällaisina hetkinä edellä mainittujen konstruktioiden purkamiselle olisi huutava tilaus. Me molemmat tiedämme, että Suomessa, kuten muuallakin, on meneillään monia, oikeasti isoja, oikeasti merkittäviä ja oikeasti tuhoisia poliittisia suuntauksia, puhuttiin sitten ympäristöstä tai ihmisten perusturvasta. Nämä asiat vain eivät saa huomiota eivätkä ne myöskään saa jengiä kadulle (tai sitten vaikkapa halaamaan toisiaan). Sen sijaan keskustelumme aiheena oleva freakshow on mobilisoinut käytännössä koko maan. Tämä ei juurikaan kerro hyvää omasta poliittisesta kulttuuristamme.
Marko, nimenomaan painottaisin tuota, että huomattavalle enemmistölle se on. Tottakai keskustelua täytyy käydä ja huomio pitäISI kiinnittää niihin merkittäviin tulevaisuuttamme muokkaaviin suuntauksiin, joita tällä hetkellä käydään läpi. Valitettavasti se vaan menee niin, että ihmisiä ei tahdo kiinnostaa.
VastaaPoistaSiksi edelleen painotan juttuni keskeisintä pointtia: jos edes urheilu saa ihmiset hetkeksi läheisiksi toisilleen, niin se on hyvä. Se ei ehkä ole parhain ja ideaalisin ja täydellisin tilanne, mitä maa päällään kantaa, mutta se on silti parempi kuin jäyhien jököttäjien yksinäinen torpassaan istuminen.