Muistan nuoruudestani sanonnan, että itsekehu haisee. Niin se kyllä tekee. Vaikka kuinka käsken olla oman elämänsä tähti ja pitämään yllä tervettä itsetuntoa, jopa lievää itserakkautta, on tässäkin rajansa. Erityisesti tämä raja koskee seurassa olemista. Hyvä seuramies tai –nainen muistaa, että maailmassa on muitakin napoja.
Onneksi sitä pahinta ihmistyyppiä on aika vähän. Siis niitä, jotka toden totta tuntuvat olevan erinomaisen hyviä ihan kaikessa, tietävän kaikista eniten, olevan maailman viehättävimpiä ja omistavan hienoimmat vanteet. Mutta jokaisella meistä on vaara sortua minä-minä-minä-maniaan.
Mistä tunnistaa minä-minä-minä-manian? Siitä, että joka kerta, kun osallistuu ryhmän keskusteluun, aloittaa sanalla ”minä”. Ja toisinaan nostaa myös etusormen pystyyn tehostuksen vuoksi. Mitä silloin täytyy tehdä? Kääntyä lähimmän kaverin puoleen ja kysyä, että ”no mutta, entäs sinä, mitä sinä tuumit?”.
Nyt joku ehkä miettii, että eikö kaikki keskustelu mene niin, että jokainen kertoo oman näkökulmansa. Usein se oma näkökulma alkaakin sanalla minä. Nyt vetäisin karkean rajaviivan siihen, että jos aloitus on mallia ”minun mielestäni”, ”minä luin”, ”minä huomasin saman ilmiön, kun”, ”minusta tuntuu, että”, ollaan turvallisilla vesillä. Sen sijaan jos minä-aloitus kiinnittää huomion käsillä olevan asian sijaan pelkästään henkilöön itseensä, silloin on minä-manian vaara olemassa.
Minässä ei ole yleensä ole mitään vikaa, päinvastoin. Minässä on vikaa vasta sitten, kun se ajaa sinän ohi ja lällättää mennessään.
Näin minä ajattelen. ;) Mitä sinä ajattelet?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti