Artikkelissa Schwyzer, eli kavereiden kesken Hugo, pohtii henkistä alastomuutta erityisesti miesten kohdalla. Henkinen alastomuus on sitä, että uskaltaa näyttä tunteensa, olla heikko ja keskeneräinen ja itkeä. Hugo väittää, että vielä nykyäänkin tyttöystävä tai vaimo on monille miehille ensimmäinen tai ainoa henkilö, jonka edessä he voivat olla henkisesti alasti.
 |
| Kuva: Aldo Cauchi Savona |
Vaikka haluaisin ajatella aikojen muuttuvan, tuntuu se, mitä Hugo kutsuu nimellä ”the guy code”, pitävän sitkeästi pintansa. Mieskoodi elää ajatusmalleissa, kuten ”pojat eivät itke” tai ”vain naiset juoruavat” tai ”suomalainen mies ei puhu eikä pussaa”. Eikö tällainen ajatusmalli olisi jo aikansa elänyt?
Jos oletetaan, että miehen olisi mahdotonta itkeä toisen miehen läsnä ollessa, korostuu naispuoleisten ystävien merkitys entisestään. Samalla, jos puoliso mustasukkaisuuksissaan estää miestään ystävystymästä toisten naisten kanssa, hän ampuu itseään jalkaan. Ennemmin tai myöhemmin tulee riita tai muu tilanne, jossa mies ei voi puhua kenellekään, ellei hänellä ole muita ystäviä kuin tyttöystävä itse.
Väitän, että miehilläkin on tarve puhua ja prosessoida asioitaan. On ihan ihmeellistä hapatusta väittää, että mies voi selvitä sisimpänsä runtelemista haavoista pelkällä viinalla tai nyrkkeilysäkillä. Ehkä ne auttavat, auttavat ne toisinaan naistakin. En kuitenkaan jaksa mitenkään uskoa, etteivätkö mies ja nainen tarvitse ihan yhtälailla kuuntelevaa korvaa ja lohduttavaa keskustelua.
Vai olenko väärässä?
Mikä tämä tämmöinen mieskoodi oikein on vai onko sitä? Eivätkö miehet oikeasti voi puhua keskenään vaikeista ja kipeistä asioista? Mies, oletko sinä itkenyt toisen miehen edessä (urheilua ei lasketa)? Auttakaa minua näiden ajatusten kanssa!
Oli se sitten koodi tai konventio, sen keskellä monet kasvavat ja siihen tottuvat. Monet mies-ideaalit, armeijat ynnä muut eivät hirveästi auta asiaan.
VastaaPoistaEhkä miehet voivat ja jotkut puhuvat, mutta vanhempana on vaikea tottua ajatukseen, että jos alkaa nyyhkimään tuntojaan kenties oikeassakin paikassa, jotta siinä ei välttämättä vedäkään koko elämäänsä vessasta alas. Ja auta armias jos väärässä paikassa alkaisi nyyhkimään, tuntuu jotta riski siihen on suuri, ja mitä kaikkea hävetystä siitäkin seuraisi.
Ja en helvetissä ole itkenyt toisen miehen edessä, edes urheiluasioissa tai vastaavissa. Se vaan jotenkin elää se ajatus että korkeintaan se tyttöystävä tai vaimo, niin kuin sanoit tuossa, voi olla se ainoa henkilö jolle kehtaa/tahtoo avautua. Ja ehkä jotkut harvat ehkä muut, mikä olisi kuitenkin odottamaton käänne. Mutta ison kiven takana se on, vaikka tarve turvalliseen sylissä itkemiseen (jo pelkkä nuiden kahden sanan ääneen kirjoittaminen heristää epämukavasti useita sensoreita ja punaiset valot vilkkuvat, eihän moisesta pehmoilusta voi seurata muuta kuin vaikeuksia) voisi ollakin joskus hyvin suuri.
No, ehkä miehillä on sitten naisiin nähden jotain muita helpotuksia elämässä, niin ei se haittaa jos on vaikeitakin puolia tässä. Kiltisti eteenpäin vaan.
Kuuntelevaa korvaa toki tarvitaan, mutta onko sitä pakko itkeä? Entä jos vain käsittelee ne tunteensa kaikessa rauhassa, vaikkapa hyvien ystävien kanssa keskustellen? Kuinka henkisesti alasti sitä ylipäänsä pitää itsensä riisua?
VastaaPoistaEi sillä, ettenkö olisi itse koskaan itkenyt (harvojen ja tarkkaan valikoitujen) miesten seurassa, mutta en minä muista ainakaan viimeisen parin vuoden aikana kokeneeni yhtään sellaista hetkeä, että minun olisi tarvinnut / tehnyt mieli itkeä. Enkä todellakaan koe olevani mikään über-äijä.
Aiheeseen liittyen kannattaa katsoa se "Miesten vuoro" -elokuva, jos et ole jo nähnyt - valottaa mielestäni aika hyvin sitä, miten suomalaiset miehet keskustelevat kipeistäkin asioista. Traileri: http://www.youtube.com/watch?v=HaJV4n3AMr4
-Mankinen
Hviä kommentteja molemmat.
VastaaPoistaPertti, ei kai sen niin pidä mennä, että koska naisillakin on ehkä vaikeaa, niin miehilläkin pitää olla vaikeaa? Tai siis sinänsä sympaattinen ajatusmalli. Kuitenkin olettaisin, että yhtä laila yritettäisiin parantaa kaikkia vaikeuden paikkoja, niin miesten kuin naistenkin.
Mankinen, no itkeminen on tässä nyt vain yksi henkisen alastomuuden ilmenemisen muoto. Korostin sitä siksi, että itkeminen tuntuu olevan selkeimmin mieheltä "kiellettyä". Olet kuitenkin oikeassa, eivät kaikki vain itke, eivät kaikki naisetkaan. :)
Ei henkisesti alasti "pidä" riisua, kun sitä kysyt. Ongelma on siinä, että jotkut, kuten esimerkiksi Pertin kommentti vähän viittaisi, eivät saa, vaikka olisi tarvettakin. Onneksi tämä sukupolvien myötä hiljalleen muuttuu. Väliin mahtuu silti useampi ihmispolo, joilla on tarvetta vakuuttaa ympäristölleen, ettei tosimies itke.
Nyt vasta huomasin blogisi ja täytyy myöntää, että se on todella mielenkiintoinen ja ajankohtainen! Koskapa suhteet eivät olisi ajankohtaisia. Se, että kirjoitat niin montaa lukijaa koskettavista aiheista tuottaa välillä suurta iloa kommentoida lähes kaikkea. Olet siis onnistunut melko hyvin koukuttamaan lukijasi :)
VastaaPoistaOlen itsekin monta kertaa paininut tuon iänikuisen kysymyksen äärellä vastakkaisen sukupuolen kaveruudesta. Vaikka huonoja esimerkkejä kertyy aina vain lisää en silti luovu samasta ajatuksesta kanssasi: eri sukupuolta olevat ystävät ovat rikkaus! Itse muistankin niin monen monta hetkeä kun naisena tuntui lähes mahdottomalta ymmärtää edellisessä suhteessani poikaystäväni logiikkaa ja kuinka helposti miespuolinen ystäväni asian minulle selvensi - ja ehkä esti yhden riidan.
Vastakkaiselle sukupuolelle uskoutumisen varjopuoli kuitenkin selvisi minulle kun uskouduin väärälle ihmiselle: miehelle, joka oli päässään kaavaillut salaisen toiveen yhteisestä tulevaisuudesta kanssani. Voiko tuolloin luottaa ystävän arvostelukykyyn? Nyt jälkeen päin ymmärrän, että vaikka oli hienoa saada joskus tukea omalle raivolleen, olen saattanut myös itse käyttäytyä väärin ja olisin toivonut asiasta rehellisen mielipiteen.
Tämä kokemus mielessäni mietin myös sitä mistä asioista on hyvä puhua vastakkaisen sukupuolen kanssa ja mikä on liian henkilökohtaista? Onko vastakkaisen sukupuolen edustajalle uskoutuminen aina paras vaihtoehto vai olisiko parempi vetää itse hieman henkeä ja selvittääkin asia oman seurustelukumppanin kanssa? Koskaan kun ei tiedä näkeekö ystävä tässä tilaisuuden astua parin väliin. Olisiko siis paras vaihtoehto uskoutua pariskunnan yhteiselle ystävälle vai onko tämä pahan puhumista?
Miljoonia kysymyksiä pyörii päässä erityisesti kun itse yrittää asettua tuohon asemaan. Erityisesti kumppanin jatkuva uskoutuminen samalle vastakkaisen sukupuolen edustajalle aiheuttaa varmasti myös mustasukkaisuutta.
Kiitos, parahin anonyymi. :)
VastaaPoistaHyviä kysymyksiä! Ehkä muutaman hengenvedon vetäminen voi olla aina paikallaan, ennen kuin päästää pahimmat ryöpyt ulos, olipa kuulija oma puoliso tai vastakkaisen sukupuolen ystävä. Mutta sitähän se ystävälle puhuminen parhaimmillaan on, höyryjen ulos päästämistä. Ystävä, jolla ei ole omien tunteiden räätälöimiä taka-ajatuksia, osaa kyllä kuunnella ja nyökytellä niin kauan, kun toinen vain päästelee höyryjä. Rauhallinen ja rakentava keskustelu alkaa vasta sen jälkeen. :)
Kai se liian henkilökohtaisen raja määritellään ystäväkohtaisesti. Toisten kanssa voi puhua melkein mistä vain. Olet kuitenkin oikeassa siinä(kin), että jos vain jatkuvasti avautuu ystävälleen, voi puoliso kokea mustasukkaisuutta. Ja ehkä ihan aiheellisestikin. Sillä kyllähän sitten lopulta ja pääasiassa parisuhteessa olevat selvittävät keskenään kahnauksensa.
Eri sukupuolen ystävät ovat kullanarvoisia nimenomaan siinä, että he antavat tervettä perspektiiviä ja muistuttavat niistä tavoista ajatella, jotka tuntuvat olevan itselle välillä ihan mahdottomia.
Tervetuloa vaan remmiin ja jaa ihmeessä enemmänkin päässäsi pyöriviä kysymyksiä! Et ole niiden kanssa taatusti ainoa ja keskustelemalla asioista voimme tulla ehkä hullua hurskaammaksi. :)