Huomaan stressaavani silloin, kun ajatus uuden ihmisen opettelusta tuntuu suorastaan mahdottomalta. Näin kävi viime talvena, kun mukavanoloinen ulkomaalaistyttö yritti kaverustua kanssani. Elämäni stressitaso aiheutti kuitenkin sen, että pelkkä ajatus sai minut näkemään vihreitä palloja.
 |
| Kuva: Dave-F |
Kun elämä on stressaavaa, menee ihminen helposti lukkoon, kun joku alkaa tehdä itseään tykö. Se, minkä pitäisi olla mukavaa ja kiinnostavaa, muuttuu lisärasitteeksi kaikkien muiden tekemättömien töiden seassa. Aina ei muutenkaan jaksa alkaa uutta ihmistä, mutta stressissä sitä ei ala senkään vertaa.
Jälkikäteen minua harmittaa, etten tutustunut mukavanoloiseen ulkomaalaistyttöön. Annoin epäilemättä itsestäni tarpeettoman tylyn vaikutelman. Torjuminen on kuitenkin oikea ratkaisu, jos stressaa muutenkin valmiiksi, sillä haluttoman asenteen aistii.
Onneksi vika on useimmiten tilanteessa ja tilanteen voi korjata vähentämällä stressitekijöitä.
Vai miten se nyt meni?
Vai olisiko se niin, että elämässä voi olla vain tietty määrä ystäviä? Ei kai kenelläkään voi olla aikaa kaikkia nähdä ja pitää jatkuvasti yhteyttä? Haluan olla hyvä ystävä, mitä se sitten ikinä tarkoittaa ja se ja muu elämä rajoittaa ystävien määrää hieman valitettavasti.
VastaaPoistaMeni vähän ohi pointistasi, että stressantuneena ei välttämättä edes saa sitä ystävää...
On se niinkin! Ei hyviä ystäviä voi olla kuin kourallinen. En ole vielä tavannut ketään, kenellä olisi enempää. Kavereita, tuttuja ja kaikenlaisia muita elämäntovereita on kyllä, mutta oikeita, hyviä, läheisiä ystäviä mahtuu elämään rajallisesti. Ja ehkä ihan hyväkin niin?
VastaaPoistaEi haittaa ohimenot yhtään. :) Pointtinihan olis siis ehkä se, että stressaantuneena ei jaksa ystävystyä, olipa ystäviä ennestään yksi, monta tai ei ainuttakaan.