Iida lähestyi murheellisella aiheella. Hiljattain hän on joutunut useammankin kerran tilanteeseen, jossa ystävä kertoo hänelle läheisen ihmisen poismenosta. Iida kysyykin: mitä voi sanoa, jos tilanne vaatii sanoja?
Vaikea paikkahan se joka tapauksessa on ja monesti tärkeintä on se, että on vain läsnä ja kuuntelee. Yleensä toisen suruun otetaan osaa yksinkertaisesti sanomalla "otan osaa". Voi myös sanoa olevansa pahoillaan.
Itse vastaavassa tilanteessa kysyisin, haluaako toinen puhua. Jos toinen vastaa, että ei, silloin voi vaan olla hiljaa ja ehkä pitää toista kädestä kiinni. Samalla voi muistuttaa ystävää siitä, että on kyllä saatavilla, jos hän haluaa puhua myöhemmin.
 |
| Kuva: linda |
Ystävän halutessa puhua, voi kysyä, että miltä hänestä tuntuu tai millaisia ajatuksia hänen päässään pyörii. Tärkeintä tässäkin on kuunnella ja aistia, mitä toinen tarvitsee. Itse olen liiankin ongelmanratkaisukeskeinen ihminen ja yritän aina selvittää kaikki tilanteet jotenkin. Näissä hetkissä vaatii itsekuria ja -hillintää, että osaa olla vain kuuleva korva ja myötäelävä sydän, eikä aja toisen murheen yli liialla tarmokkuudella.
Sen verran voi ongelmanratkaisukeskeinen kuitenkin olla, että kysyy toiselta, tarvitseeko hän apua. On kohteliasta kysyä, voisiko toisen murheen taakkaa mitenkään helpottaa. Jos esimerkiksi puhuu ystävän kanssa puhelimessa, voi varmistaa, että onko hänellä riittävästi ruokaa. Surussa ei aina jaksa ajatella omia tarpeitaan, vaikka omasta jaksamista olisi pakko välillä huolehtia. Tällaisissa asioissa ystävä voi auttaa parhaiten.
Jos ystävä itkee vuolaasti, on osattava kohdata toisen kyyneleet. Siihen apua löytyy täältä.
Kuolema on aina muutoksen paikka. Ystävä pysyy rinnalla silloin, kun hätä on suurin: ei välttämättä liian lähellä, mutta silti aina saatavilla ja paikka paikoin tilanteen tarkistaen.
Yhdysvalloissa on ihana tapa viedä omaisten kotiin ruokaa. Minusta se olisi hyvä tapa Suomessakin. Mitä mieltä sinä olet?
Reilun puolen vuoden takaisia hetkiä muistelen... Nuo kliseiset ja sanojasta ehkä etäisen tuntuiset "otan osaa" -sanatkin auttavat. Tai jos sanoja ei löydy, halaus ja läsnäolo antavat voimaa. Itse olen varonut sellaista "ihan totta? mitä tapahtui?" -kyselyä, mutta syksyllä huomasin, että kun itsekin on ihmeissään kaikesta tapahtuneesta, yksityiskohtien ja vaiheiden kertailu kysyjälle auttaa jäsentämään vaikeaa asiaa omissakin ajatuksissa.
VastaaPoistat: Niina
Tämä on hyvä aihe nostaa esiin. Multa menehtyi pieni tovi sitten isä ja kaikki isovanhemmat reilun vuoden sisällä. Ihmiset tarjosivat apua ja osanottoja aina heti tapahtuneen jälkeen, jolloin en itse ehkä ollut vielä valmis käsittelemään aihetta ja halusin vain vetäytyä omaan surukotelooni. Erityisen raskasta oli juuri Niinan edellä mainitsema tapahtumien selostaminen (etenkin onnettomuuksien yhteydessä).
VastaaPoistaSen sijaan ihmiset unohtavat tai tahallaan unohtavat kuoleman aika pian, ja ainakin minulle tuli tunne, että siitä ei kerta kaikkiaan haluttu keskustella kanssani. Itsellehän asia säilyy ajankohtaisena ja arkana tapauskohtaisesti pari viikkoa tai pari vuotta. Voi tuntua pahalta kuulla kuolema-aiheisia vitsejä seuraavalla viikolla. Voi haluta, että joku kuuntelisi, kun puolen vuoden kuluttua pystyisikin puhumaan aiheesta. Minulta vei 1,5 vuotta alkaa puhua mummistani edes lähimpien kesken. Ja surutyö oli vielä silloinkin pahasti kesken.
Aihe on toki vaikea, etenkin jos kuolema on itselle ollut vain kaukaisen isotädin hautajaiset varhaislapsuudessa. Itse neuvoisin antamaan menetyksen kohdanneelle aikaa ja kyselemään hänen vointiaan vielä ensijärkytyksen jälkeenkin. Toisaalta suru on niin yksilöllinen ja monimuotoinen asia, että ystävänlukutaito on hyödyksi.
Niina, toisia auttaa puhuminen, toisia hiljainen mietiskely kesken prosessoinnin. Sitä ei joskus tajuakaan haluavansa puhua, ennen kuin joku kysyy ja löytää itsensä avautumasta kokonaisvaltaisesti. Tai sitten päinvastoin. Soittaa kaverille, että haluaa puhua, mutta kun kohtaa tämän, yhtäkkiä ei haluakaan. Ystävä onneksi ymmärtää.
VastaaPoistaJohanna, se on totta, että joskus ihmisten on helpompi vaan unohtaa toisen suru. Tässä punnitaan ehkä lähimpien ihmisten läheisyys. Vaikka toisen surua on epäilemättä raskas jakaa, siihen on oltava valmis ystävän vuoksi.
Tahdittomuus ja ajattelemattomuus ovat usein nimenomaan tuota jälkimmäistä. Mummonlihapulla naurattaa Mummon lihapulla -pakkausta väärinlukevaa, muttei ihmistä, joka on juuri menettänyt mummonsa. Silloin on ihmisellä oikeus sanoa suoraan, että nyt ei ole hauskaa tämä. Ihmisiä havettää taatusti, kun jälkikäteen tajuavat, mitä ovat toisen läsnäollessa mölisseet ajattelemattomuuksissaan.
Vaikeita aiheita ovat ja siitä olen yhtä mieltä, että ystävänlukutaitoa tarvitsemme jokainen.