Paikkaa reiät pieninä

Olen oppinut isältäni, että rikkinäiset asiat korjataan. Tavara on käyttökelvoton sitten, kun siitä ei enää tunnista, mikä se alunperin oli. Esimerkiksi kotikotona on edelleen leivänpaahdin, joka on vuosilta ennen syntymääni ja se on purettu osiin lukemattomia kertoja - ja hyvin toimii.

Äitini periytti saman elämänopin sanoin: "paikkaa reiät pieninä". Ja niinhän se on, että pilkottava varvas on helpompi parsia villasukasta kuin kokonaan puuttuva pohja.

Tämä pätee ihmissuhteisiin myös. Pienet kahnaukset on helpompi paikata kuin ilmiriidat. Pienet juorut on nopeampi pysäyttää kuin koko kylälle levinneet emävalheet. Pieni paha mieli menee ohi vähemmällä sovittelulla kuin itkupotkuraivari.

Kuva: Chip Griffin

Vanhan kansan elämänohje neuvoo, ettei pitäisi mennä vihaisena nukkumaan. Sitä on hyvä noudattaa. Ihan sama kuka sen riidan aloitti, viisaampi on se, joka sen sopimisen aloittaa.

Mitä siis tehdä? Nöyrtyä. Myöntää virheensä. Pyytää anteeksi. Antaa anteeksi.

Riiteleminen on normaali osa terveitä ihmissuhteita. Aina ei voi olla seesteistä ja mukavaa. Riiteleminen edellyttää kuitenkin sitä, että on valmis myös lopettamaan: keskustelemaan, pyytämään anteeksi ja sopimaan.

Muista myös, että joskus joku voi riidellä yksinäänkin. Silloinkin tilanne vaatii selvitystä, vaikkei itse ole tiennyt riidoissa olevansakaan. Jos taas käy niin, että toinen äkämystyy oikein toden teolla, täällä kuusi äkäpussin kesytysvinkkiä.

Näine sanoin riidattoman viikonlopun viettoon ja pieniä reikiä paikkaamaan, vai kuinka?

Minkä reiän sinä paikkasit viimeksi?

Hyvää syntymäpäivää sinulle, Alaks!

Jaa, että minkälaista hommaa? Alaks olee? täyttää tänään kolme vuotta! Melkosta hommaa siis. Täytyy ehkä syödä vähän kakkua sen kunniaksi. Syökää tekin, sillä kakku on hyvää. :) 

Teillä on tähän myös erityinen lupa, sillä olette rustanneet kolmen vuoden aikana Alaksiin yli 1600 kommenttia! Tarkalleen ottaen 1644 kolmessa vuodessa, tekee 548 vuodessa, keskimäärin 1,5 kommenttia päivässä. Mieletön homma, kiitos jokaiselle. ♥

Osa teistä on tullut kanssani koko matkan ja siitä kiitollisena olenkin poiminut pitkäaikaisimmilta ja ahkerimmilta kommentoijiltani heidän ensimmäiset kommenttinsa. Koittakaahan arvata lunttaamatta, mihin juttuun kommentit liittyvät. ;)

Hanna: 

Minä kävin viikonloppuna ihan verkostoitumistapahtumassa Sometime2010, jossa tuli kohdattua sekä tuttuja että tuntemattomia. Sanoin todellakin "Moro!", videostreamiinkin.

Mun pyykkituvassa (lue: yhden hengen talouden kylppäri) ei kyllä juuri pääse morjestelemaan kuin itseään.
24. toukokuuta 2010 13.02

jyrik:

Itse en lisäisi missään nimessä työtovereita tai esimiehiä. Siinä menee jokin kriittinen raja mulla. Ehkä siksikin jos tulee feisbuukattua työajalla, kjäh kjäh. Työsuhteen päätyttyä heitä saatan lisätäkin.

Tuntuu oudolta lisätä vanhat koulututut ihan vaan sen takia että joskus on käyty samaa koulua, jos siihen aikaan tai sen jälkeenkään ei ole ollut mitään muuta yhteistä.

Toisaalta olen lisännyt joitakin ihan tuntemattomia huvin vuoksi tai pelkästä mielenkiinnosta. Joskus tämä on saanut aikaan ihan konkreettisia käänteitä elämässä. Esimerkiksi nykyinen asuntoni löytyi henkilön kautta johon tutustuin ensin vain Facebookin kautta. 
26. toukokuuta 2010 16.21

 

Mikael:

Haa haa - parhautta on reissatessa kun pääsee kaupassa kysymään; mikä valuutta tässä maassa käy?
26. toukokuuta 2010 20.08

 

RH:

Mitä tarkalleen ottaen tarkoitat maanmittauslaitoksen mittausTOLPILLA? Mutta kyllähän aina tervehdyksestä tulee hyvälle tuulelle. Esim. tänä aamuna työmaan pihalla tuntematon nuori mies sanoi minulle *Huomenta*, hyvä alku päivälle.
28. toukokuuta 2010 21.50

 

Pertti Huotari:

Ystävä on luotettava eikä lakkaa pitämästä siitä, jonka ystävä on, mistään syystä.
-en osaa yhdellä lauseella.
30. toukokuuta 2010 15.52

 

Voti:

Niiii.. kuten puhuttiinkin, eikös toi treffikulttuuri ole peräisin jenkkisarjoista ja -leffoista.. miten se "lähetäänkö elokuviin?" sopiikaan suomalaiseen kulttuuriin? Kyllä kai media vaikuttaa siihen miten ihmissuhteissa toimitaan.. ja treffithän on ihan kivojakin.. mutta vähän pintapuoliselta se hattaransyöminen välillä tuntuu.. ainakin meikäläisen näkökulmasta.

Salkkarit, iltalehti, sex and the city.. Nyt kun pääsin vauhtiin, niin.. halutaanko me nyt ihan oikeasti elää saippuasarjassa... Ja ennenkaikkea, missä saippuasarjassa? Mun puolesta vois olla reilusti enemmän Serranon perhettä ja Fireflytä. (Viimeisimmässä ei romantiikkaa ainakaan haettu treffien avulla, mutta kyllä, kyllä siinä silti oli rakkautta ja romantiikkaa..)

Ja et sie oo hirmusen pelottava.
6. kesäkuuta 2010 16.28

ultrix: 

 "Valtaosa ihmisistä tykkää puhua itsestään. On tarve kertoa, mitä on tehnyt, miksi on tehnyt ja kenen kanssa. Siitä kai Facebookin statuspäivityksetkin ovat esimerkki. Ihmiset haluavat jakaa, puolittaakseen murheensa ja tuplatakseen ilonsa."

Niin totta. Ja tässäkin eri sosiaaliset mediat toimivat eri tavoin: Twitter ja blogit ovat usein varsin yksisuuntaisia tiedotuskanavia (itse aforisoin ja muutenkin heitän sinne päässäni vellovia ajatuksia post-it-lappujen asemesta), kun taas Qaiku, johon vasta olen tutustumassa on kuin IRC-galleria noin vuosina 2001-03, eli yhteisöllinen pienehkö piiri, jossa kuulumisia kommentoidaan porukalla.

Lärvikirja lienee varsin kaksisuuntainen, itse en siellä vieläkään sijaitse. Mutta ilmeisesti lähinnä kaksisuuntainen, eli ei yhteisöllinen Qaikun tyyliin.

Livenä meikäläisellä käy liian helposti sillä tavalla, että joku kysyy minulta kuulumisia ja kerron, mitä nyt kuuluu, mutta unohdan kysyä itse, mitä toiselle kuuluu.
19. elokuuta 2010 10.28

maikkiainen: 

Ismo on perusasioissa kanssani samaa mieltä, vaikka kuunteleekin erilaista musiikkia ja tykkää erijutuista kuin minä.

Unohdit nyt kokonaan sen, kuinka tärkeää seksi ja seksuaalisuus on parisuhteelle. Jos intohimo ja muut hommat toimii, niin toimii suhdekin.

Itselleni paras määritelmä kumppanille on "paraskaveri, johon tuntee intohimoa."

Tv.Maija
23. elokuuta 2010 11.28

 

Kimmo Kristian Rajala:

Itse kirjoituksesi kanssa olen tietysti samaa mieltä, etenkin kun aikanaan itsekin vuosien ajan hakkasin päätäni ujouteni ja suomalaiskansallisen jurouden seinää vasten oppiakseni kohtaamaan toisia ihmisiä -- siitä huolimatta, että yritykseni päättyivät kerta toisensa jälkeen järjestelmällisen nolosti. Tein sen, ja se kannatti, ja kaikki ne kokemukset joita ihmisten lähestyminen on minulle antanut - ne nolotkin - ovat mittaamattoman arvokkaita. Kiitän että kaikesta huolimatta uskalsin ja jatkoin yrittämistä.

Mutta tähän ystäväsi Antin sitaattiin: "Ihmiset eivät vielä osaa, mutta niiden pitäisi oppia olemaan tyytyväisiä siihen, että he tekevät hienoja ja hyviä asioita huolimatta siitä, miten vastapuoli tuohon tekoon reagoi", tähän minun on huudettava kovaan ääneen EI! Ei hyvää tekoa voida edes yrittää mittauttaa ilman että otetaan huomioon miten toinen tekoon reagoi.

(Koska Kimmo on perusteellinen, loput kommentista täällä.)
10. lokakuuta 2010 0.38

Mankinen: 

Kommentoidaanpa nyt kerrankin tänne. Tuo lopun kysymys lienee tarkoitettu retoriseksi, mutta vastaanpa siihen silti: pahinta mitä voi tapahtua, on torjutuksi tuleminen. Se voi - varsinkin toistuvina annoksina - aiheuttaa häpeän tai riittämättömyyden tunteita ja äärimmillään itsetunnon täydellisen romahtamisen. Se taas voi johtaa henkiseen pahoinvointiin, mikä puolestaan voi purkautua esim. päihteisiin turvautumisena tai itsetuhoisuutena. Oikeasti.

Ei toki meillä kaikilla, tai onneksi edes useimmilla, mutta jos puhutaan nyt hetki siitä (henkisesti) "heikoimmasta lenkistä", ei tuo esittämäsi ja sinällään mainio ajatus ("mennään vaan juttelemaan") välttämättä kuulosta enää kovin hienolta. Siellä vaakakupissa on silloin toisella puolella oikeasti jotain painavaa, ja tällöin niitä saumoja on ehkä syytä pohtia.

(Mankinen on myös perusteellinen, loput kommentista täällä.)
31. tammikuuta 2011 21.05

On muuten varsin miespainotteinen tämä kommentoijakaarti. Toki naisvahvistuksiakin mukaan mahtuu. Ellet ole vielä koskaan jättänyt kommenttia, tee se nyt! Kerro vaikka, että missä tutustuit uuteen ihmiseen viimeksi, mitä olet suunnitellut kesälle, mikä on lempijäätelömakusi tai millaisia juttuja haluaisit lukea ensi vuoden aikana. :)

PS. Älkäätten unohtako, että Alaksilla on myös Facebook-sivu! Sinne kaikki mars. 

25 astetta parempaa tutustumiskysymystä

Kahvikupilla tai ei, tutustuminen on joskus ongelmallista. Jos molemmat ovat hivenen ujoja ja hiljaisia, voi tikusta asian tekeminen olla hankalaa. Tässä takataskuun 25 astetta parempaa tutustumiskysymystä, ettei aina tarvitsisi aloittaa sillä hankalahkolla "mitä sinä teet työksesi" -kysymyksellä. Osa on omiani, osa hävyttömästi varastettu, olkaa hyvä:

1. Missä synnyit?
2. Mikä on ensimmäinen muistosi?
3. Mikä oli lempilelusi pienenä?
4. Mitä mummosi opetti sinulle?
5. Mitä sanontaa käytät useasti?

6. Mikä vika sinussa on?
7. Mitä pidät suurimpana heikkoutenasi?
8. Mistä tuo arpi on peräisin?
9. Mitä pelkäät?
10. Mitä pahetta et tunnusta vanhemmillesi?

Mummoni opetti minulle,
että koira on viisaampi kuin tyhmä ihminen.
Kuvassa edustaa Nelli eli Ninnannunna.

11. Mistä haaveilet?
12. Mitä tekisit suurella rahasummalla?
13. Näitkö unia viime yönä?
14. Mihin uskot?
15. Mikä on huikein kokemuksesi?

16. Kenestä et voisi koskaan luopua?
17. Kenelle soitat ensiksi kertoaksesi uutisen?
18. Tunnetko naapurisi?
19. Tuomitsetko ihmisiä tekojen perusteella?
20. Millaisia ennakkoluuloja sinulla on?

21. Mitä sun mielestä mielenkiintoista maailmassa on viimeaikoina tapahtunut?
22. Minkä asian vuoksi osallistuisit mielenosoitukseen?
23. Mikä saa sinut itkemään?
24. Mistä innostut?
25. Mikä saa sydämesi sykähtelemään?


Muista myös jäänsärkemislauseet, ideat tutustumispaikoiksi ja vinkit, mitä kaikkea uuden ystävän kanssa voi tehdä. Kevät (kuten kesä, syksy ja talvikin) on orastavien ihmissuhteiden aikaa. Siis ulos aurinkoon ja esimerkiksi valmistujaisiin tai puistoon ihmisiin tutustumaan.

Ja nyt: I dare you! Vastaa vähintään viiteen yllä olevista tai esitä uusi ja minä vastaan siihen.

Kaiken se kestää, kaiken se kärsii

Olen ollut viime aikoina aivan sietämätön ja koetellut rakkaiden ystävieni pinnaa oikein toden teolla. Olen ollut 40 päivää sairas (vaikka kuka näitä laskee), mikä luonnollisesti vaikuttaa paitsi puheenaiheisiini myös mielialaani reippaasti. Suomeksi sanottuna minä valitan.

En ole tottunut olemaan pitkiä aikoja sairas. Itse asiassa oivalsin juuri, etten ole tottunut siihen, että jokin olisi ylipäätään ollenkaan vialla. Olen etuoikeutettu ja tynnyrissä kasvanut hyväosainen, sillä minulla on aina ollut asiat aivan hyvin. Ei mitenkään kultalusikka takataskussa -hyvin, mutta kuitenkin aivan hyvin.

En siis ole tottunut siihen, että pitäisi osata elää jostakin huolimatta. En ole tottunut siihen, että pitäisi osata nähdä onni arjessa, vaikka on koko ajan sairas, koska minun ei ole koskaan täytynyt. Siksi tämä on ollut äärimmäisen opettava kokemus.

Samalla se on ollut läheisilleni varmasti todella piinallista. Siksi haluan tässä kohtaa kiittää joka ikistä, joka on joutunut sietämään tätä jatkuvaa marinaa. Kiitos, että olette jaksaneet ja että olette auttaneet minua oppimaan, että on osattava elää siitäkin huolimatta, ettei kaikki ole koko ajan hyvin.

Vaikka olisi kahden kiven välissä puristuksissa,
voi silti kukkia. 

Tämän kokemuksen myötä ymmärrän paremmin ja kunnioitan suuresti ihmisiä, jotka jaksavat pitkäaikaisesta sairaudesta huolimatta säilyttää elämänilonsa. Nostan kaikkia kuvitteellisia hattujani niille, jotka eivät valita, vaikka heillä on terveys-, raha- tai työhuolia, jotka varjostavat jokaista päivää.

Me suomalaiset olemme eräänlaisia elämäntapavalittajia. Aloitin päivää ennen sairastumistani 21 päivän valittamattomuushaasteen ja lienee sanomattakin selvää, että epäonnistuin siinä kirkkaasti. Tämän kokemuksen jälkeen ymmärrän entistä paremmin, miten turhaa on valittaa etenkin silloin, kun kaikki on ihan oikeasti aivan hyvin.

Me valitamme, vaikka ympärillämme ihmiset, joilla olisi oikeasti syvempiä synkkyyden ja valittamisen aiheita, kärsivät kaikessa hiljaisuudessa. Tai jopa osaavat nähdä onnen ja ilon synkkyydestään huolimatta. Olisi todella syytä ottaa mallia.

Palaan tähän valittamattomuusasiaan myöhemmin lisää. Tulossa on paitsi tarkempaa pohdintaa myös mahdollisesti eräs haastattelu. Sitä ennen kuitenkin menen itseeni ja yritän pistää asiat oikeaan mittasuhteeseen.

Osaatko sinä laittaa synkkyyden sivuun ja olla onnellinen jostakin huolimatta? Kärsivätkö ihmiset ympärilläsi hiljaa vai jatkuvasti valittaen? Miten oppisi elämään sen asian kanssa, että aina kaikki ei voi olla hyvin?

"Viestintä yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta."

En voi koskaan tarpeeksi painottaa teille väärinymmärtämisen todennäköisyyttä. Viime helmikuussa kuolleen viestinnän professori Osmo A. Wiion kuuluisan lain mukaan viestintä yleensä epäonnistuu. Paitsi sattumalta.

Masentava ajatus? Vähän.

Älkäämme kuitenkaan vaipuko masennukseen, vaan oppikaamme tästä jotain merkittävää. Ja tuo merkittävä oppi on se ennenkin mainitsemani totuus: ei pidä olettaa, sillä luulo ei ole tiedon väärti. Tämä pitää etenkin paikkansa silloin, kun yritämme olettaa, mitä toinen ajattelee, tuntee tai miettii. Lisäksi se pitää paikkansa niiltä osin, kun uskomme vakaasti toisen ymmärtäneen sanomisemme juuri siten, miten ne tarkoitimmekin.

Viestintää madridilaisessa seinässä.
Kohinaa aiheuttaa se, jos vastaanottaja ei puhu espanjaa.

Viestintäämme tulee kohinaa lukuisista erilaisista syistä. Murrekohina on vain yksi. Sävyt ja sanavalinnat toinen. Tilanne vaikuttaa haastavasti. Vastaanottajan mieliala ja ennakkoasenne viestiämme kohtaan saattavat nekin estää viestin onnistunee perillemenon. Ladontavirhe, epäselvä puhe, ristiriitainen kehonkieli... kyllähän näitä riittää.

Vieläkään ei pidä vaipua masennukseen, vaan ymmärtää, että koska useimmiten meidät enemmän tai vähemmän väärinymmärretään, on parempi puhua mahdollisimman selvästi ja vielä varmistaa jotenkin, että viesti on mennyt perille. Etenkin sellaisten ihmisten kanssa, joita emme tunne ja sellaisten viestien kohdalla, joiden ymmärtäminen olisi tärkeää, ei kannata jättää liikoja sattuman varaan.

Jos joku ei ymmärrä vihjauksiamme, ei vika todennäköisesti ole vastaanottajan, vaan viestinnän. Ei viestin lähettäjän, ei sen vastaanottajan vaan viestin sinänsä. Kehittäkäämme siis viestintää, älkäämme lyökö vastaanottajaa.

Vai oliko Wiio väärässä? Onnistuuko sinin viestintäsi aina? Epäonnistuikohan minun viestintäni nyt? Vai pääsikö käymään sattuma?